Vuonna 1899 Frederick Austerlitz syntyi Johanna ja Frederic Austerlitzin toiseksi lapseksi Nebraskan osavaltiossa. Hänen kotiäitinsä oli saksalaista syntyperää, panimossa työskentelevä isänsä juutalaista. Sittemmin mies vaihtoi nimensä filmitähdelle munakkaampaan muotoon Fred Astaire, ja pääsi yhdeksi Hollywoodin kirkkaimmista tähdistä. Hän oli lahjakas tanssija, filmitähti, Broadway-näyttelijä, laulaja sekä dandy. Tämä 175-senttinen ja noin 65-kiloinen herrasmies hävisi koossa monille, mutta kukaan ei liikkunut kuin Freddie.

Pukimo Raivion tuotteita

Latini, hevosennahkatakki, koko 50
Aspinal, olkalaukku, vasikannahkaa

Koska Fredin sisar Adele oli jo lapsena lahjakas tanssija sekä laulaja, heidän äitinsä kaavaili lapsistaan sykähdyttävää vaudeville-kaksikkoa. Jos he menestyisivät, perhe pääsisi Nebraskan vilusta ja kurjuudesta paremman elämän pariin, kenties aina amerikkalaisen unelman luo. Vaikka Fred kieltäytyi aluksi tanssitunneista, ajan myötä hän kopioi vaivatta sisarensa askeleet, ja aloitti myös pianon, klarinetin sekä harmonikan harjoittelun. Kun isä Frederic jäi työttömäksi, perhe päätti muuttaa aina New Yorkiin asti, sillä kaupungissa oli kysyntää vaudevilleviihteelle. Sisarukset ryhtyivät käyttämään sukunimeä Astaire ennen esityksensä valmistumista, ja perheen tarinan mukaan vaihdos oli peräisin sedältä, jonka sukunimi oli “L’Astaire”. Valmis näytös sai nimekseen “Juvenile Artists Presenting an Electric Musical Toe-Dancing Novelty”. Jo tällöin nuori Fred käytti silinterihattua ja frakkia ilmeisen menestyksekkäästi. New Jerseyssä ensiesityksensä saanut näytös pääsi paikalliseen lehteen, joka totesi: “Astairet ovat vaudevillen paras lapsiesitys.”

Pian myös isän myyjäntaidot osoittautuivat menestyksekkäiksi, ja teini-ikäiset Fred sekä Adele allekirjoittivat tärkeän sopimuksen kiertävän Orpheum-teatterin kanssa. Valitettavasti Adele kasvoi nopsasti miltei kymmenen senttiä veljeään pidemmäksi, ja pari päätyi näyttämään epäsuhdalta. Perhe päätti pitää kahden vuoden tauon show-maailmasta. Myös ajan lapsityövoimasäädökset auttoivat kovasti päätöksenteossa. Ajan myötä he palasivat lavoille vaihtelevalla menestyksellä. Heidän taidokkuutensa oli nyt aivan toisella tasolla, ja esityksessä oli mukana myös steppausta. Vaudeville-tanssija Aurelio Coccia opetti sisaruksille myös tangoa, valssia ja muita juhlasaleihin sopivia tansseja. Vuotta myöhemmin Astairen sisarukset olivat jo Broadwayllä.

Pituusero ei ollut enää parin ainoa ongelma. Fredin tanssitaito oli Adeleen verrattuna täysin omassa luokassaan, mutta he jatkoivat silti yhdessä sillä sisko sai määrätä tahdin. Seuraavina vuosina he esiintyivät lukuisissa Broadway-näytöksissä suurella menestyksellä. Vuonna 1930 kriitikko Robert Benchley kirjoitti “Tuskinpa sysään kansakunnan sotimaan keskenään toteamalla Fred Astairen olevan maailman paras steppaaja”. Kun näytös “Funny Face” oli lopettanut esityksensä, Astairet lähtivät Hollywoodiin koekuvauksiin. Heitä ei pidetty filmille sopivina. Tällöin Fredin ulkonäköä pidettiin keskinkertaisena, lauluääntä vain tyydyttävänä ja tanssitaitoa melko hyvänä. Astairet lähtivät eri teille vuonna 1932, kun Adele meni naimisiin Lordi Charles Arthur Francis Cavendishin kanssa. Vaikka Fred oli murtunut, hän ei jäänyt pyörittelemään hoikkia peukaloitaan vaan suuntasi takaisin Broadwaylle ja myös Lontoon puolelle. Menestystä tuli myös elokuvapuolella elokuvassa “The Gay Divorce”, joka sysäsi filmatun tanssin uuteen kukoistukseen.

Hollywoodin legendojen mukaan RKO Pictures -yhtiön koekuvauksissa Fredistä todettiin lakonisesti “Ei osaa laulaa. Ei osaa näytellä. Kaljuuntuu. Osaa tanssia vähän.” Sessio oli suuri pettymys, mutta hänet paikalle pyytänyt tuottaja David O. Selznick kirjoitti Fredistä “Olen epävarma miehestä, mutta valtavista korvistaan ja huonosta leuan muodostaan huolimatta hänen charminsa on niin valtaisaa, että se näkyy myös tässä kelvottomassa koe-esiintymisessä.” RKO lainasi näyttelijäänsä MGM:n puolelle, ja Fred pääsi ensimmäiseen Hollywood-filmiinsä musikaalissa “Dancing Lady”. Toisessa elokuvassa “Flying Down to Rino” Fred sai parikseen Ginger Rogersin. Filmi oli suuri yleisömenestys, ja studio halusi muodostaa heistä vakituisen parivaljakon. Fres vastusteli, sillä hän ei halunnut olla osa tiimiä vaan toteuttaa omia mieltymyksiään vapaasti. Yhdessä RKO sekä Fredin agentti onnistuivat taivuttelemaan tähden esiintymään yhdessä Rogersin kanssa. He esiintyivät yhdessä kymmenessä eri musiikalissa, ja näistä kuusi toi studiolle valtaisimmat tuottonsa. Katharine Hepburn totesi parista: “Fred antaa Gingerille tasokkuutta, ja Ginger antaa Fredille seksikkyyttä”.

Vuonna 1933 Astaire meni naimisiin 25-vuotiaan New Yorkin seurapiireissä liikkuneen Phyllis Potterin kanssa. Fred oli piirittänyt kaunotarta innokkaasti jo kahden vuoden ajan ennen kuin neito soi kätensä toiseen avioliittoon. Fred oli harvinaisen onnellisessa asemassa myös työnsä puolesta. Hän sai jokaisen filminsä tuotoista tietyn prosenttiosuuden, sekä täysin vapaat kädet tanssien koreografioissa. Hän toi filmatun tanssin genreen kaksi mullistavaa uutuutta. Ensiksi: jokainen tanssi kuvattiin yhdellä otolla ja siten, että tanssijat pysyivät  esillä hyvin kaiken aikaa. Muut teokset olivat täynnä häntä hermostuttavia zoomauksia, erikoisefektejä ja kikkoja. Toiseksi: Fred vaati kaikkien tanssien ja kappaleiden kuljettavan elokuvien juonta eteenpäin. Aikaisemmin tanssit olivat useimmiten täysin irrallisia numeroita. Vuonna 1939 Fred päätti lähteä RKO-studiosta. Freelancena ja tunnettuna hahmona hän saattoi seurata intohimojaan vapaasti. Seuraavina vuosina Astaire päätyi tanssimaan lukuisissa hyvin menestyneissä elokuvissa ja tuotannoissa lukuisten parien kera, sekä myös soolona. Esimerkiksi yhteistyö Rita Hayworthin kanssa auttoi nostamaan nuoren neidin kuuluisuuteen. Vuonna 1946 lysti loppui. Astaire ilmoitti jäävänsä eläkkeelle vain 47-vuotiaana, ja nimesi “Puttin’ on the Ritz”-numeron jäähyväistanssikseen.

Samana vuonna Astaire keskittyi hevoskilpailuissa liikkuvaan bisnekseen ja perusti myös vuotta myöhemmin Fred Astaire Dance Studios -firman, jonka päätyi myymään vuonna 1966. Päätöksestään huolimatta Astaire ei kyennyt sammuttamaan tanssinhimoaan, ja hän palasi valkokankaalle vuonna 1948. Seurasi lukuisia filmejä, jotka menestyivät vaihtelevasti, kunnes Astairen maailma murskaantui. Onnellinen avioliitto Phyllis potterin kanssa päättyi vaimon kuolemaan. Keuhkösyöpään kuihtunut Potter jätti jälkeensä täysin murskaantuneen Fredin, sekä kaksi lasta: Fred Juniorin ja Avan. Aiemmasta avioliitostaan Phyllisillä oli poika Eliphalet IV, jota kutsuttiin Peteriksi. Astaire olisi halunnut jättäytyä pois elokuvasta “Daddy Long Legs”, mutta Phyllis oli vaatinut miestään jatkamaan tuotannon parissa. Tästä eteenpäin Fred uppoutui työntekoon. Vuoteen 1952 mennessä hän oli esiintynyt 30 musikaalissa, sekä lukemattomia kertoja lavalla joko vaudevillen tai Broadwayn parissa.

Vuonna 1959 Astaire ilmoitti jäävänsä eläkkeelle – tällä kertaa lopullisesti. Tämäkään päätös ei pitänyt. Miltei kuusikymppinen Astaire esiintyi vuosina 1958, 1959, 1960 ja 1968 neljässä arvostelijoiden ylistämässä televisiomusikaalissa. Tämän jälkeen hän esiintyi lukuisissa televisiosarjoissa sekä elokuvissa suuremmissa ja pienemmissä rooleissa. Hän myös lauloi useilla albumeilla ja pysyi fyysisesti aktiivisena seniorina: 78-vuotiaana hän mursi vasemman ranteensa kaaduttuaan lapsenlapsensa skeittilaudalla! Hän ehti myös mennä naimisiin vuonna 1978 muuan Robyn Smithin kanssa. Morsian oli miestään noin 45 vuota nuorempi. Heinäkuun 22. päivä 1987 Fred Astaire kuoli keuhkokuumeen uuvuttamana. 88-vuotias legenda haudattiin Californiaan, ja viimeisinä toivomuksinaan hän halusi kiittää fanejaan vuosikymmenten tuesta. Astairen elämäntarinaa ei ole koskaan kuvattu. Yksi hänen testamenttinsa toivomuksista oli, ettei moista tekelettä koskaan luodakaan. Kuten hän totesi: “Minulla ei ole mitään halukkuutta elämäni väärintulkitsemisiin, sillä niin kävisi väistämättä”.

Huiman lahjakkuutensa lisäksi Fred Astaire oli myös pesunkestävä dandy ja aikansa tyyli-ikoni. Kulki Fred missä tahansa, aina saattoi luottaa siihen että hänellä oli yllään joko täydellisesti istuva puku tai irtotakki. Vaatteita rakastava herrasmies suosi hintavia räätäleitä sekä Amerikassa että Savile Row’lla. Lontoossa hän myös teetti itselleen kopion Prinssi Edvardin frakkiliiveistä, joihin oli ihastunut kohdatessaan aatelisen oman näytöksensä jälkeen. Työnsä puolesta Astaire käytti silintereitä sekä tanssifrakkeja, mutta ei mielellään. Vapaa-ajallaan hän suosi irtotakkeja, värikkäitä kauluspaitoja (erityisesti pin collar -kauluksella) sekä ascoteja. Vöiden tilalla hän käytti useimmiten vanhoja solmioita. Uudet vaatteensa hän viskoi vasten seiniä, jotta ne näyttäisivät jo kulutetuilta. Uudet Lontoon-pukunsa hän koeajoi kävelemällä niissä pitkin Bond Streetiä.

Astaire asui Manhattanilla kattohuoneistossa, vietti aikaa New Yorkin eliitin seurassa, oli palkannut itselleen miespalvelijan ja saapui muodollisiin ensi-iltoihin mielellään epämuodollisissa vaatteissa. Hän antoi haastatteluja hyvin harvoin, kävi herrainklubeille pelaamassa biljardia tai korttia, ja löi vetoa hevosurheilun puolella. Koska hänellä ei ollut hienoa koulutusta tai kasvatusta, Astaire pysytteli mieluiten hiljaa kun ei tuntenut puheenaiheita. Mieluitan hän keskusteli urheilusta hitusen englantilaisella aksentilla, jonka oli omaksunut vieraillessaan saarivaltion puolella. Toisinaan Astaire järkytti ystäviään kiroilemalla kuin paraskin merien mies. Kaiken tämän yläluokkaisen loiston alla kulki kuitenkin itävaltalaisen maahantuottajan ujo poika, joka nousi hierarkian ylimpään kastiin täysin omilla lahjoillaan – kuten dandylle on suotavaa. Ystävänsä David Nivenin mukaan Fred oli “kuin keijukainen; arka, aina lämminhenkinen ja koulupoikamaista huumoria suosiva”. Dandyismin historiassa Fred Astaire on 1900-luvun vaikutusvaltaisimpia hahmoja niin pukeutumisen kuin yleisen eleganssinkin saralla. Todellinen self made man, joka ei halunnut ainoassa elämässään tyytyä keskinkertaisuuksiin.