1. Käytetyt miesten kellot sekä Pirkan Kello

    0

    May 2, 2024 by Ville Raivio

    Pirkan Kello on tamperelainen kellokauppa, jonka Kangasniemen perhe perusti vuonna 1961. Se säilyi samassa omistuksessa vuoteen 2019 saakka, jolloin Kultasepät Andreasen -liikkeen omistaja osti sen. Tämän jälkeen Jussi Andreasen on uudistanut toimintaa avaamalla verkkokaupan, ja ottamalla käytetyt arvokellot valikoimaan. Tämä tekee puodista kiinnostavamman Keikarin lukijalle.

    Kuvan malli: Hublot Classic Fusion Chronograph

     

    Pirkan Kello tarjoaa nykyisin aikarautoja sekä koruja useissa hintaluokissa. Joukossa on pienempiä pajoja, jotka valmistavat hopeakoruja, ja skaalan toisessa päässä suuria kulta- ja timanttikorujen valmistajia. Valmistajien joukossa on useita suomalaisia firmoja, keskihintaisia tyylikelloja, urheilukelloja ja perinteisiä kvartsi- tai automaattikelloja. Liikkeen asiakkaat tuovat usein vanhoja kelloja myyntiin tai vaihtavat niitä uutta hankkiessa.

     

    Pirkan Kello huoltaa käytetyt mallit tarpeen mukaan, ja niistä jokainen on liikkeen oman kellosepän tarkistama. Yrityksen mielestä arvokelloa ei oikein kannata huoltaa kotona. Jo rasvaiset sormenjäljet voivat saada aikaan pahaa jälkeä kellotaulussa, ja lasin irrottaminen voi rikkoa tiivisteitä, jonka jälkeen kosteutta saattaa päästää kellon sisään. Tavanomainen puhtaanapito ja pyyhkiminen kostealla liinalla, jos kello on varmasti tiivis, ovat riittävää kotihoitoa. Huollon tiheys riippuu kellon tyypistä ja valmistajan mieltymyksistä, mutta yleensä 3-5 vuoden väliä suositellaan.

     

    Kun kyselen, mitkä kellot säilyttävät arvonsa parhaiten, vastaus on odotettu. Yleisesti arvonsa pitävät mallit ovat tunnetuilta ja arvostetuilta valmistajilta. Niiden joukossa vaikkapa Omega, Rolex, Patek Philippe ja Audemars Piguet, joista vanhimmat ovat valmistaneet kelloja 1700-luvulta saakka. Toki harvinaiset tai rajoitetun erän mallit taikka ne, joilla on historiallista arvoa, pitävät pintansa. Kellon kunto ja alkuperäisyys ovat myös tärkeitä tekijöitä. Pieni, oma maailmansa on niin sanottu haute horlogerie, jota voisi verrata vaikkapa tunnettujen taiteilijoiden tilaustöihin.

    Malli: Omega Seamaster Professional ”Planet Ocean”

     

    Kaupan edustajan mukaan on vaikea ennakoida, mitkä mallit nostavat arvoaan. Yleensä ne ovat kuitenkin tunnettuja, jo keräilijöiden suosimia malleja, mutta myös pitkät jonotusajat nostavat käytettyjen kellojen arvoa. Pirkan Kellolle tämä asuste on sijoitus tyyliin: ranteessa kello on tyylin täydentäjä. Kyselen vielä, mitä jokamiehen olisi hyödyllistä kellojen maailman tietää.

     

    Tietyt yhtiöt erottuvat historiallisen merkityksen ja hienomekaanisten keksintöjen ansiosta. On hyödyllistä tutustua useisiin, jotta selviää, minkä firman tarina resonoi parhaiten lukjalle. Historiallinen merkitys ja tarina antavat nimittäin syvyyttä ja kontekstia kellonvalinnalle. Usein arvokellojen harrastavat kuulemma rakastuvat tarinoihin, joita esineiden taustalla on. “Kun kellojen maailmaan syventyy, huomaa, että monien graalin maljana pitämä Rolex on vasta alkua, kun puhutaan arvokelloista.”

     

    Lisäksi eroa on mekaanisten ja kvartsikellojen välillä. Mekaaniset toimivat monimutkaisten koneistojen avulla ilman elektroniikkaa, ja vaativat säännöllistä huoltoa pitääkseen tarkkuutensa. Kvartsikellot käyttävät kvartsikiteitä ajan mittaamiseen, mikä tekee niistä tarkempia ja helpompia huoltaa. Ne ovat yleensä edullisempia, mutta voivat yhtä lailla olla hyvin laadukkaita. Mekaaniset mallit ovat usein arvokkaampia ja halutumpia keräilijöiden sekä harrastajien keskuudessa, sillä niiden valmistus vaatii käsityötaitoa, ja koneiston rakenne on monimutkainen.

     

    Erityinen termi on komplikaatio. Kelloissa se tarkoittaa mitä tahansa toimintoa, joka ei kerro sekuntia, minuuttia tai tuntia. Yleisiä komplikaatioita ovat päivämäärä, kuun vaiheet, ajanotto, maailmanaika. Mekaanisissa kelloissa nämä lisäävät teknistä monimutkaisuutta, ja ovat merkki käsityön mestaruudesta. Koneistojen monimutkaisuus avautuu juuri komplikaatioiden kautta.

    Kuvassa Vacheron Constantin Overseas Chronograph

     

    Laatukelloissa käytetään hienoja materiaaleja, kuten erikseen teetettyä, seostettua ruostumatonta terästä. Eri valmistajilla on niistä usein itse patentoituja seoksia, joita täydentävät titaani, kulta, platina sekä muut hienouden. Kellon lasin materiaali on nykyään useimmiten safiiria, kun taas vintage-malleissa pleksilasi on yleinen. Materiaalivalinnat vaikuttavat kellon kestävyyteen, ulkonäköön ja hintaan.

     

    Viimeisenä tiedustelen, miksi Keikarin lukijan sitten tulisi valita juuri Pirkan Kello käytettyä etsiessä. “Pirkan Kellossa käytettyjen arvokellojen ostajia odottaa toisessa kerroksessa aula, jossa voi kahvikupillisen ääressä keskustella asiantuntijamme kanssa, ja tutkia valikoimaa kaikessa rauhassa. Pirkan Kellosta saa henkilökohtaista palvelua. Samassa tilassa on myös kellosepän työpiste, jolloin vastaus vaikeisiinkin teknisiin kysymyksiin löytyy läheltä. Palvelukonsepti on Suomen mittakaavassa harvinaisen kattava. Yritykseltä ostettaessa kauppa kuuluu kuluttajansuojan piiriin, ja Pirkan Kello takaa kellojen aitouden, mikä voi yksityisillä markkinoilla olla vaikeasti tulkittavissa. Pirkan Kello myös tarjoaa vaihtomahdollisuutta, mitä on harvoin nettikaupoissa tarjolla.”

    www.pirkankello.fi


  2. Pukimo Raivio ja Turun Sanomat

    0

    February 2, 2024 by Ville Raivio

    Parisen viikkoa sitten Turun Sanomat kävi luonani tutustumassa yritykseeni, Pukimo Raivioon. Valmis juttu julkaistiin lehdessä 30.1. ja löytyy myös netistä – tosin vain tilaajille. Kuvassa esimakua lehden somen puolelta.

    https://www.ts.fi/teemat/6224158


  3. Gontran de Poncins: Father Sets the Pace

    0

    November 8, 2023 by Ville Raivio

    Tämän päivän lisäys kertoo teoksesta, joka oli suurin kirjallinen elämykseni miehen muistiin. Ei kuitenkaan tekstin tyylin tai humanismin vuoksi, vaan dokumenttina kadonneen ajan metsästäjälle. Gontran de Poncins oli kirjailijanimi, jota käytti Jean-Pierre Gontran de Montaigne, de Poncinsin varakreivi. Hän syntyi Feursin kunnassa perheen linnan mailla vuonna 1900, sai hienon yksityisen koulutuksen, astui sotapalvelukseen, toimi silkkipainon maajohtajana, opiskeli maalaamista vuosikausia ja loi taidetta, myös matkusteli kaukomailla. Sata vuotta sitten hupimatkailu ympäri maailman ei ollut arkipäiväistä, joten de Poncins kirjoitti kokemuksistaan myös matkateoksia. Kirjoista suosituin, Kabloona, myi miljoonia kappaleita. Muiden tuotosten ohella hän kirjoitti myös muistelmat isänsä elämästä.

    Teoksen nimi on Du Temps de Papa (1955) ja käännös ilmestyi nimellä Father Sets the Pace. Isäpappa Bernard de Montaigne de Poncins (kirjan kansikuvassa) eli kadonneen ajan aristokraatin arkea. Päivät alkoivat toaletilla, jonka kahden tunnin aikana hän puhdistautui, pukeutui ja suki itsensä seurapiirien jellonan arvoiseen ilmeeseen. Tapa ja sen vaiheet olivat suorastaan uskonnollinen suoritus, oli Bernard sitten linnassaan maaseudulla tai klubillaan Pariisissa. Pojan mielestä isä loisti ja oli todella elossa vain Pariisissa, jossa hän vietti noin kolme kuuta vuodesta. Varakreivin pukeutumishuone oli täynnä räätälöityjä vaatteita sekä asusteita, ja toaletissaan häntä avusti palvelija. Toisin sanoen kirjailijan isä oli täysinpalvellut dandy, esteetikko ja minän kultille vihitty nautiskelija. Kirja on pullollaan mielikuvitusta kiihdyttäviä yksityiskohtia arjesta, jollaista ei länsimaissa juuri elä kuin Brittien kuningas Charles.

    Aamurituaalin jälkeen isä läksi ratsastamaan, asioille, kyläilemään tai valvomaan rahvaan työtä. Kirjailijan tallentamien kommenttien perusteella isä vaikutti erityisherkältä, itsekkäältä ja pettyneenä julmalta. Hän oli myös suurenmoinen isäntä, joka ei säästänyt minkäänlaista vaivaa vieraittensa ilon ja hyvinvoinnin nimissä. Isällä oli suurenmoinen tyylitaju, nokkela huumorintaju, eikä hän säästänyt vaivoja laadun tavoittelussa. Hän myös ystävystyi tallimestarin kanssa ja suri katkerasti tämän lähtöä eläkkeelle. Poika ei elämänsä varrella onnistunut tavoittamaan tai ylittämään isän vaativia toiveita, ja heidän suhteensa jäi etäiseksi. Bernard syntyi monisatavuotiseen aatelissukuun, mutta ei rahaan. Tämä seikka täytyi oikaista, joten hän avioitui maalaiskreivitär Marie d’Orléansin kanssa. Liitto ei ollut järin onnellinen, sillä Marie oli körtillisen vaatimaton ja Bernard nautiskelija, mutta se oli käytännöllinen – ainakin isälle.

    Gontran de Poncinsin teoksen avulla lukijalle avautuu maailma, jota ei enää ole. Sen mahdollistivat aatelin erioikeudet, jotka seuraava polvi sai omakseen vain syntymällä, ja heitä nöyrästi palvellut rahvas. Elämänmuoto oli läpeensä epäreilu ja tuhoutui Ensimmäistä maailmansotaa seuranneissa mullistuksissa. Erityisesti teollistumisen sekä demokratian läpimurrossa. Isäukko Bernard usein vitsaili pojalleen, ettei hän missään nimessä ollut joutilas mies – hänellähän oli kädet täynnä vapaata aikaa. Tuon ajan hän käytti itseensä ja mielitekoihinsa. Vain rotuhevosia isä vaikutti rakastaneen estoitta – kaikkien muiden tuli ansaita rakkaus. Kirjailijan kuvaukset sekä muistelot kauniin elämän arjesta hurmaavat.

    Lopulta muistelmissa Toinen maailmansota tavoittaa Menneen Maailman: isäntäpari lähtee pakoon, valtaosa esineistä on pakko hylätä, linna vallataan sekä ryöstetään, ja sodan jälkeen jäljellä on vain elämänmuodon rippeitä. Palvelijoiden määrä kutistuu, irtokauluksia ei enää prässätä kiiltäviksi, vaatteet pysyvät likaisina. Bernardin ystävät kuolevat sairauksiin, sotaan tai vanhuuteen. Hän elää toisessa linnassaan köyhyydessä ja kaipaa entistä aikaa. Kaikenkärsivä vaimo säilyy miehen rinnalla ja entisellään: kreivitär on yhtä säästäväinen, harkitseva ja varovainen kuin ennen. Rahat ovat kuitenkin vähissä, sillä mies sai niiden käyttöoikeuden aviossa, ja käytti niitä liberaalin lailla. Kun isä matkaa Pariisiin, hänen käyttämänsä käsityöläiset ovat lopettaneet tai eivät enää huolla aiemmin valmistettuja esineitä. Aikanaan teetetyt tykötarpeet ovat muuttuneet erittäin kalliiksi, eläköityvien artesaanien tilalle ei tule nuoria taitajia. Komeat hevosvaunut korvataan meluisilla, savuisilla automobiileilla. Elämä on yhä nopeampaa ja kiihkeämpää.

    Aikaan kiteytyy ero entisen ajan rikkaiden sekä 2020-luvun rikkaiden välillä. Sata vuotta sitten rikkaat olivat ylpeitä joutilaisuudestaan, joka erotti heidät täydellisesti muista, ja salli heille vapaan, nautinnollisen sekä yksilöllisen elämän. Tänä päivänä rikkaat kisaavat nuoruudesta hautaan saakka siinä, kuka ehtii käydä eniten kouluja, tehdä eniten töitä, ja kilpailla väkevimmin toisia vastaan. Entiseen verrattuna heidän elämänsä ei vaikuta vapaalta, yksilölliseltä tai nautinnolliselta. Tasapainoisin arki löytyy todennäköisesti menneisyyden ja nykyisen elämäntyylin välimailta. Kirjailijan kiehtovia havaintoja ovat kaikki ne keinot, joiden kautta aateli kilpaili keskenään, kuka oli tyylikkäin, kohteliain, paras viihdyttäjä, paras viinintuntija, hevosmies tai paras etiketin tuntija. Muodon ja tyylin taju erottivat moukan mahtajasta. 2000-luvun eliitti vaikuttaa kilpailevan vain siinä, kenellä on eniten rahaa tai esineitä tai valtaa.

    Luonnollisesti teosta ei ole käännetty suomeksi, mutta vanhoja hajakappaleita voi löytää englanniksi tai ranskaksi. Päähenkilön kautta lukija saa heijastumia aristokratian hyveistä sekä paheista, jotka eivät voineet kestää. Kirjan keskiössä on omintakeinen dandy, täysin erilainen länsimaisen kulttuurin muoto, ja aika, jota ei voi tavoittaa jälleen.


  4. Pukimo Raivio on uudistunut

    0

    August 6, 2023 by Ville Raivio

    Se on täytetty. Yleisön pyyntö, siis: Pukimo Raivion tuotekuvat ovat uudet, kirkkaat, selkeät. Myös valikoima on laajentunut ja kutsun jokaisen vilkaisemaan. Tavoitteni on pitää verkkokaupan valikoima uniikkina Suomen mittakaavassa. Tarkoin valikoimalla tarjolla on tietenkin kaikkea klassista, mutta myös vintage-vaatteita, juhla-asuja, enemmän värejä sekä arvokkaampia valmistajia kuin suomalaisten markettien hyllyillä.

    Osa asiakkaista on myös ehtinyt käyttää ostopalveluani. Sen avulla voin etsiä asiakkaalle melkein minkä tahansa kaltaisen vaatteen niillä mitoilla sekä toiveilla, jotka asiakas esittää.

    Onhan, tietty, vain kaunis elämä elämisen arvoinen.

    www.pukimoraivio.fi


  5. Suomen kenkäteollisuuden historiaa

    0

    June 23, 2023 by Ville Raivio

    “Suomen vanhin tunnettu suutari Thematus Sutor toimi Turussa, kyseinen tieto on vuodelta 1336. Suutarien ammattikunnat perustettiin 1600-luvulla, ensimmäinen Turkuun vuonna 1624. Keskiajalla jalkineita valmistettiin käsityönä ja niiden myyminen oli vapaata Ruotsi-Suomessa.

    1800-luvun alussa alettiin miesten kenkiä valmistaa sekä oikean että vasemman jalan lestillä, kun siihen asti kengät oli tehty yhdellä suoralla lestillä. Käsityönä tehdystä jalkinevalmistuksesta siirryttiin koneelliseen 1850-luvun puolivälissä, jolloin keksittiin nahkapäällisten ompeluun soveltuva ompelukone, pohjanneulomakone sekä pinkomiskone 1870. Päällisten valmistus saatiin lähes koneelliseksi 1880-luvulla. Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa siirryttiin tuolloin yleisesti jalkineiden tehdasmaiseen valmistukseen.

    Kenkien tuotevalikoima monipuolistui teollistumisen ansiosta, sillä kenkien valmistuksen taito parani yleisesti. Vuosisadan vaihteessa kenkiä alettiin valmistaa sekä arki- että pyhäkäyttöön. Tehdasvalmisteisia kenkiä tuotiin Suomeen jo 1800-luvun lopulla. Erityisesti amerikkalaiset ja venäläiset tehdaskengät yleistyivät nopeasti.

    Kenkämuodin ilme oli 1900-luvun alussa usein vielä käsityöläismestareiden luoma. Muoti paljasti naisten kengät lyhenevien hameenhelmojen ansiosta. Miesten ja naisten kengät olivat pääosin mustia tai ruskeita varrellisia nauha- tai nappikenkiä. Vuosisadan alkupuolella yleistyivät kansan keskuudessa miesten mustat pehmeävartiset saappaat, joiden varsi rypytettiin erityisellä lestillä.

    Jalkineiden valmistus siirtyi sähkön, koneiden ja työnjaon ansiosta muutamassa vuosikymmenessä suutarinverstaista teollisuuslaitoksiin. Sarjatyö oli saavuttanut 1920-luvulle tultaessa pysyvän aseman maamme jalkineteollisuudessa.

    Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaupungeissamme alettiin seurata eurooppalaista kenkämuotia ja kotimaisten tuotteiden suunnitteluun kiinnitettiin enemmän huomiota. Tyypillisiä 1920-luvun naisten muotikenkiä olivat poikki- tai T-hihnamalliset sekä ristiremmiset sirostetut jalkineet.

    Ensimmäisen suomalaisen tehtaan, Tampereen Jalintehtaan, perusti vuonna 1875 Finlayson & Co:n rahastonhoitaja Arthur Sommer. Myöhemmin nimi muutettiin kenkätehtaaksi. Tehtaan toiminta jatkui 1880-luvun lopulle.

    1863 perustettiin Ouluun eräs nahka-alan huomattavimmista tuotantolaitoksista, Veljekset Åström Oy. Myöhemmin vuonna 1876 toiminta laajeni myös nahkakenkien valmistukseen. Tehdasjalkineisiin ei hevillä Pohjois-Suomessa totuttu vaan enemmän luotettiin käsin tehtyihin saappaisiin, lapikkaisiin ja kenkiin. Teollinen kenkä kuitenkin pääsi hitaasti voitolle, sillä vielä 1960-luvulla Veljekset Åström toimitti yli satatuhatta kenkäparia.

    Emil Aaltonen, syntyjään Widell, perusti 1889 oman suutarinverstaan, joka nopeasti kehittyi viitisentoista henkeä työllistäväksi yritykseksi. Vuonna 1902 tuotanto muuttui uusien konehankintojen vuoksi teolliseksi ja nimeksi otettiin Hattulan Jalintehdas.
    Emil Aaltonen kehitteli tehtaan toimintaa kohti sarjatuotantoa ja alensi työkustannuksia Yhdysvalloista ja Saksasta tekemiensä uusien konehankintojen avulla. Tavoitteena oli valmistaa kestäviä mutta mahdollisimman halpoja jalkineita. Vuonna 1905 Hattulan tehtaan palon jälkeen Emil Aaltonen osti Tampereelta vanhan tehdasrakennuksen, jonne hän muutti yrityksensä.

    Tässä tehtaassa toimivat alkuvaiheessa käsityö ja koneistettu tuotanto rinnakkain.
    Tampereelle muuton yhteydessä nimeksi otettu Tampereen Kenkätehdas muutettiin vuonna 1917 osakeyhtiöksi ja nimeksi otettiin Aaltosen Kenkätehdas Oy.
    Kenkätehtaittensa raaka-ainehankinnan turvaamiseksi Aaltosen Kenkätehdas Oy osti vuonna 1925 ensin Viialan Nahkatehdas Oy:n ja vielä samana vuonna Suomen Nahka ja Kenkätehdas Oy:n kenkätehtaan, jonka nimeksi tuli Korkeakosken Kenkätehdas Oy. Pahimpien pulavuosien aikaan 1931 yhtiö hankki Attila Oy:n koko osakekannan ja vuonna 1934 Kariston Kenkätehtaan vararikkopesästä koneet ja tehdasrakennuksen, joka jatkoi toimintaa Kenkätehdas Oy Solena -nimisenä.

    1910-luvulla kotimaisten tuotteiden myynti ylitti ensimmäistä kertaa ulkomailta tuotujen kenkien määrän. Vuonna 1928 suomalaisessa kenkäteollisuudessa toimi jo 4 300 työntekijää ja tuotanto oli 2,8 miljoonaa paria. Eräs Suomen vanhimmista nahka- tehtaista, Suomen Nahka ja Kenkätehdas, aloitti toiminnan vuonna 1898 Juupajoen Korkeakoskella. Vuonna 1908 perustettiin Attilan Kenkätehdas Oy, jonka johtokuntaan kuului alusta lähtien tekninen johtaja Edvard Rentto. Tästä kenkätehtaasta kehittyi pian maan kolmanneksi suurin.

    Jussi Monosen 1926 Lahteen perustama kenkätehdas tuotti pitkän tuotekehityksen tuloksena Mono-urheilujalkineet, jotka julkistettiin vuoden 1930 Salpausselän hiihdoissa. Tuote oli kehitelty hiihto- ja retkeilyjalkineeksi, mutta siitä tuli kasvuikäisten yleiskäyttökenkä pariksi vuosikymmeneksi.

    1930-luvulla kenkien valmistuksessa alettiin kiinnittää enemmän huomiota tarkoituksenmukaisuuteen. Kengät voitiin jo ryhmitellä erilaisiin tyyppi- ja lajivalikoimiin, kuten vierailu-, katu-, iltapäivä-, juhla- ja urheilukenkiin sekä sandaaleihin. Mutta pulavuodet koettelivat koko kenkäteollisuutta.

    Sotavuosina myös jalkineet olivat säännöstelyn alaisia. Useat tehtaat, mm. Hirsilän Kenkätehdas Orivedellä ja Kenkätehdas K. Brander Tampereella, valmistivat armeijalle hiihtojalkineita, saappaita ja maihinnousukenkiä. Siviiliväelle tehtiin korvikekenkiä puupohjilla ja paperinarupäällisillä. Kenkien korvikemateriaaleina käytettiin myös kumisekoitteista massaa, paperikangasta, sotilassaappaiden leikkuujätteitä ym.

    Sota ja materiaalipula leimasivat koko 1940-lukua. Miesten jalkineina olivat useimmiten saappaat tai hiihto- kengät, joista tuli myös naisille tarkoituksenmukainen silloisen ajan talvimuoti. Miesten saappaita tuotettiin yli 600 000 parin vuosivauhdilla, niistä valtaosa toimitettiin Puolustusvoimille.

    Toisen maailmansodan jälkeen markkinoille ilmestyi uusia jalkinetyyppejä, mm, lämminvuoriset saapikkaat sekä uudentyyliset pehmeät sandaletit. Värien merkitys tuli kengissä jälleen tärkeäksi. Miesten kenkämuoti oli varsin klassinen. 1950-luvulla teollisuuden oli sopeuduttava yhä enemmän kansainvälisen muodin vaihteluihin. Kenkiä alettiin tuoda pääasiassa Italiasta ja näin alkoi kiihkeä taistelu Suomen kenkämarkkinoista.

    Aaltosen Kenkätehdas Oy, Rentto Oy, Brander ja Mäntyharjun Kenkätehdas Oy olivat suurimpia kengäntuottajia koko 1950-luvun ja Aaltosen asema vähintäinkin viisi kertaa muita suurempana säilyi koko tämän ajan.

    Nokian Gummitehdas perustettiin vuonna 1898. Myöhemmin nimeksi tuli Nokian Jalkinetehdas Oy. Yksi pitkäikäisimmistä suomalaisista teollisista jalkineista lienee 1960-luvulla kehitetty Kontio-kumisaapas, jonka jalkaanistuvuus on niin hyvä, että Kontio on suomalaisten keskuudessa edelleen käsite. 1960-luvun käytetyimmät koulujalkineet olivat Hai-kumisaappaat, jotka Nokian Jalkinetehdas alun perin kehitteli eräänlaisiksi veneilysaappaiksi.

    1960-luku oli kenkäteollisuuden huippuaikaa. Maassamme toimi 97 tehdasta, joissa työskenteli noin 8 000 työntekijää.

    Kaupankäynnin Neuvostoliiton kanssa aloitti ensimmäisenä rajakaupalla Kalle Rentto Rentto Oy:stä. Suomalainen kenkä esiintyi ensimmäisen kerran Moskovassa 11. – 22. 5. 1960, jolloin 26 suomalaista kenkätehdasta osallistui näyttelyyn.

    1970-luvulta lähtien Suomen kenkätehtaat ovat joutuneet kovaan kilpailuun kotimaan ja viennin markkinoista. 1970-luvun tärkeimpiä vientimaita olivat Efta-maat ja Neuvostoliitto. Vienti oli tuolloin 30-40 % tuotannosta.

    Suomalaisten jalkinevalmistuksen erikoisosaamisen alueita ovat aina olleet luontevasti kylmään ilmastoon sopivat jalansuojat, laajemmat lestit sekä järeät erikoisjalkineet. Huopikkaita käytettiin paljon 1970-luvun pakkasjalkineina. Lappeenrantalainen Saimaan Huopatehdas mm. lanseerasi monenlaisia nahkateräsaapasvariaatioita perinteisesti huovutetun villajalkineen rinnalle. Tiedossa on, että mm. Jämsän Partalan kylässä toimi viime vuosisadan loppupuolella peräti seitsemän huopatossutehdasta.

    1970-luvulla Pomarfinn, yksi monista Kankaanpään tuolloisista kenkätehtaista, kehitteli miehille venyke-kengät, joissa oli valemokkasiinileikkaus ja pehmeät polyuretaanipohjat. Näistä helmiäisenvaaleista pintanahkaisista “vapareista” tuli käsite ja suomalaisen miehen eniten käyttämä kenkätyyppi melkein parin vuosikymmenen ajan.

    Suomalaisen muotikenkäteollisuuden tuotekehitys on aina ollut vahvasti sidoksissa kansainväliseen jalkinemuotoiluun ja mitoitukseen. Design-vaikutteet on haettu Italiasta, osin Ranskasta. Tuotekehitys ja muotoilu on keskittynyt mallimestareille eikä monikaan tehdas ole käyttänyt suunnittelijaa muuten kuin erityistä osaamista tai uudistumista vaativissa projekteissa. Uraauurtavaa työtä länsikaupassa teki tamperelainen Pertti Palmroth omaa nimeään kantavilla Partolan Kenkätehdas Oy:n muodikkailla mallistoilla.

    1980-luvulla kenkäteollisuuden tilanne alkoi kiristyä. Jouduttiin ankaraan kilpailuun halvan työvoiman maista tuotettujen kenkien kanssa. Ulkomaisten tuontikenkien osuus kaupan tarjonnassa oli kevyiden kenkien osalta 70 prosentin luokkaa. Urheilujalkineiden tuonti kattoi 85 % tarjonnasta.

    1980-luvun alkupuoliskolla nahkapäällysteisten jalkineiden tuotanto työllisti lähes 6 000 työntekijää. Jalkineteollisuuden liikevaihto oli vuonna 1981 yhteensä 885 miljoonaa markkaa. Suurimpia tehtaita olivat Rentto Oy 100,4 miljoonan liikevaihdollaan, Aaltosen Kenkätehdas Oy 78 miljoonan liikevaihdolla, turkulainen Auran Kenkätehdas 51,7 miljoonan ja TopMan Lassila & Tikanoja Vaasasta 8,7 miljoonan liikevaihdolla. Aaltosen Kenkätehdas työllisti eniten, noin 750 työntekijää, toiseksi eniten Rentto (500) ja kolmanneksi eniten TopMan (350).

    Kenkäteollisuuden pahin virhe oli keskittyä liikaa pitkiin sarjoihin suunnattomien itämarkkinoiden vuoksi. 1980-luvun lopulla idänkaupan tyrehtyminen ja lopulta Neuvostoliiton hajoaminen vaikuttivat alaan voimakkaasti. Tuotekehittely ja muu uudistuminen sekä länsivienti oli laiminlyöty kohtalokkain seurauksin. Vuonna 1990 Kenkätehtaiden keskusliittoon kuului enää 27 yritystä, joissa työskenteli 2 442 työntekijää.

    Suomalaisen jalkineteollisuuden menestyminen on perinteisesti keskittynyt tiettyjen jalkinesektorien erikoisosaamiseen. Näitä kärkinimiä edustavat 1990-luvun alussa turvajalkineita tuottava Sievin Jalkine Oy, kumisaappaita ja kumisia turvasaappaita tuottava Nokian Jalkineet Oy sekä jalkaterän biomekaniikkaa tieteellisesti tutkinut Karhu Titan Oy/Urheilujalkineet.

    Entinen Seinäjoen Kenkätehdas, nykyinen Janita Oy on menestyvä naisten talvisaappaiden tekijä ja Tuomi-Kenkä Ky Kankaanpäässä on erikoistunut naisten sisäkenkiin tuomalla suomalaisen vastineen italialaiselle avokasmuotoilulle.

    Top-Man on tuotemerkkinä kuulunut miesten kenkien eliittiin vuosikymmeniä ja jatkaa edelleen 1990-luvulla, samaten Urho Viljanmaa Oy Jokipiistä sekä Mantereen Kenkätehdas Oy Orivedeltä. Yli sata vuotta vanha Aaltosen Kenkätehdas Oy, joka nykyään on osana Rentto Oy:tä, selvisi 1980-luvun lamakaudesta ja toimii yhtenä maan suurimmista kenkätehtaista.

    Vuonna 1906 perustivat maan silloiset huomattavimmat kenkätehtaat Hyppösen Kenkätehdas Oy, Oy Attila, Tampereen Kenkätehdas, Satakunnan Kenkätehdas Oy, Vaasan Kenkätehdas sekä Hugo & Hjalmar Åström Nahka- ja Kenkätehtaiden Työnantajaliiton valvomaan ja edistämään alojen etuja. Nimi muutettiin 1923 Kenkäteollisuusliitoksi. Sota-ajan säännöstelyn ja muiden vaikeuksien aikana toimi Ken- kätehtaiden Luottamusneuvosto. Sodan jälkeen 1944 perustettiin Kenkätehtaitten Keskusliitto ry yhteistoimintaa vakiinnuttamaan. Vuonna 1953 siirtyivät työnantaja-asiat Kenkäteollisuuden Työnantajaliiton hoidettaviksi. Yrityksillä oli silloin vastapuolena Suomen Nahka-, Jalkine- ja Kumityöväenliitto.

    Järjestötoiminta hoidettiin pitkään keskitetysti Helsingin Vuorikadulla sijaitsevasta toimistosta, jossa toimivat myös Nahka ja Kenkä -lehden toimitus sekä Kenkä- ja Nahka-alan Muotineuvosto, joka perustettiin vuonna 1948 Lauri J. Kivekkään aloituksesta. Muotineuvoston toimintaa käytännössä toteuttamaan valittiin Irmeli Wiherjuuri, joka 25 vuotta kestäneellä innostuneella työllään loi Muotineuvoston nimen ja maineen.”

    ~ Piippa Lappalainen & Mirja Almay, Kansakunnan vaatettajat, WSOY, 1996.










Pukimo Raivio.

Vain kaunis elämä on elämisen arvoinen.

Pukimo Raivio.
"If John Bull turns around to look at you, you are not well dressed; but either too stiff, too tight, or too fashionable."
~ Beau Brummell

Aiheet

Arkisto

Translate Keikari

Pukimo Raivio.