Keikari.com

“Slim fit” -leikkausten aikakausi on päättymässä. Näin minulle kertovat pikkulinnut Suomen miesten vaatettajien joukossa, artikkelit maailmalta ja katukuvat Euroopassa. Väljempiä vaatteita näkyy yhä useamman miehen yllä. On siis paikallaan kirjoittaa pieni muistokirjoitus. Tuo viheliäinen hoikkuuden villitys alkoi jossakin välissä 2000-luvun alkupuolta, kun massavaatettajat, mainokset ja nuorison esikuvat (joiden avulla tavaraa markkinoidaan) ryhtyivät pukeutumaan hoikasti. Suurfirmojen tavoitteena oli tietysti myydä paljon uusia vaatteita, kun 90-luvun väljä leikkaus tehtiin joukolla vanhentuneeksi. En tarkoita nyt tyköistuvia vaan sellaisia leikkauksia, jotka eivät turhan paljon jätä mielikuvituksen varaan. Kehon muoto näkyi, lihakset pullistelivat – ja usein myös harmillisesti pakaravako.

En ole koskaan pitänyt kireistä vaatteista kenenkään yllä. Ne eivät ole tyylikkäitä, mukavia tai klassisia. Vaan en jätä asiaa moitteisiin vaan selitän, miksi ilmiö on ollut kurja. Ensiksi: kudotut puuvilla-, pellava tai villakankaat eivät jousta niin kuin T-paidan tai verkkareiden yleisin materiaali jersey. Irtotakissa, puvuntakissa, päällystakissa ja suorissa housuissa täytyy siis olla väljää. Kangas ei jousta, joten sopiva väljyys takaa keholle parhaan liikeradan asu yllä – tai ainakin silloin, kun leikkaus on jotain muuta kuin kireä. En suinkaan kaipaa 90-luvun yliväljiä, roikkuvia Armaneja takaisin vaan klassisen keskitien. Leikkauksen, jossa kättä voi kohottaa ylähyllylle helposti, eikä nivusia kiristä istuessa.

Toiseksi räätäleiden ammattikielessä, ainakin Britannian ja Yhdysvaltojen puolella, yksi tärkeimpiä termejä on balance. Se tarkoittaa tasapainoa vaatteen osien välillä ja suhteessa kantajaan. Esimerkiksi suuri rintakehä vaatii leveämpää takkia ja käänteitä, pitkä selkä tarvitsee pidemmän helman, hyvin hoikan vartalon yllä kovin väljä leikkaus vain roikkuisi. Kun vaatteen tasapaino on kunnossa, sen kantaja näyttää paremmalta, kuin kultaisen leikkauksen maalaukselta. “Slim fit” sotii tätä perinteen luomaa keskitietä vastaan. Yksi, kireä leikkaus kaikille, vaikka ihminen on yksilö. Toki moni asiakas ei asiasta tiedä ja räätäli joutuu sotimaan ajatustensa kanssa: toisaalta hän ei saa elantoa ilman ostajia, toisaalta hän ei haluaisi leikata himokireää asua, jonka tietää näyttävän väärältä.

Kolmanneksi hoikka aikakausi on pilannut vaatekankaita. Kun leikkaus on ollut kireä, vaatteet on silti haluttu mukaviksi. Tehtaat ratkaisivat asian lisäämällä öljykuituja luonnonkuitujen joukkoon. Seurauksena oli “stretch” eli joustokangas, jossa on vaikkapa 5 tai 10 prosenttia elastaania, loput puuvillaa tai villaa. Pikamuodin parissa tekokuidun määrä on tietty suurempi. Vaan öljymateriaalit reagoivat surkeasti kehonlämpöön ja hikeen. Ne haisevat pahalta, eikä lemu usein lähde pesussa. Lisäksi pesussa mikromuovit kantautuvat vesistöihin pilaamaan kaikkea. Huipentumana sekoitekangas ei sovi kierrätykseen, koska langoissa materiaalit ovat kiertyneet toisiinsa. Joustokankaat siis poltetaan, eikä niitä voi hyödyntää.

Kenties vuosikymmenen sisällä lukija katselee vanhoja valokuviaan ja hämmästelee, miksi tulikaan käytettyä niin kireitä asuja. Niissähän nivusia hiersi, hiki haisi, eikä takki yllä kättä voinut koukistaa täyteen mittaan. Tavoitteena ei siis jatkossa ole poikabändisolistin asu, joka muistuttaa kireydessä preservatiivia, eikä lähiöräppärin roikkuvat housut, joista kalsarit (tai enemmänkin) nolosti kurkkaavat. Tulevaisuudessa ratkaisu on kultainen, sopiva väljyys, joka riippuu oman kehon mittasuhteista. Se takaa sellaisen mukavuuden, tyylin ja kuvat, jotka kestävät aikaa.

Pukimoni kesäale on käynnistynyt. Vielä 1.7. asti koko valikoiman saa 25 % halvemmalla, kun käyttää koodia kesämies2025. Näitä mukavia koodeja riittää 15 nopeimmalle.

www.pukimoraivio.fi

Aikanaan vaatteet Suomessa koettiin sen verran tärkeäksi, että Iltalehti ja muut aviisit julkaisivat pitkiä mielipidetekstejä aiheesta. Toki räätälillä näytti olleen oma lehmä – tai neula – ojassa tämän tekstin kanssa, mutta niin vain lehden sivuille hänen kynänsä pääsi. On vaikea kuvitella samaa nyt 2025-vuoden Suomessa. Päivälehtien sivuja nykyisin dominoivat maitorauhaset, urheilukisat, julkkisten sekoilut, pelolla ratsastavat terveysjutut, ja kestoaiheena naapurin palkan kyräily. Katsokaamme sen sijaan, mikä mestari Niskaa harmitti lähes vuosisata sitten.

Pukimistamme ja pukeutumisesta

Iltalehdelle kirjoittanut vaatturimestari L. Niska

Iltalehti 5.6.1930

Ken tahtoo käydä sivistyneestä — ja kukapa sitä ei tahtoisi, jolla vähänkin siihen on edellytyksiä — hänen tulee käyttäytyä ja esiintyä kaikissa suhteissa ja kaikissa tilaisuuksissa tavalla, joka osoittaa hänen olevan sivistyskansan jäsen. Tämä edellyttää, paitsi sisäisen sivistyksen ilmennystä, myös ulkoasuunsa nähden sivistysvaatimusten varteenottoa. Pukeutuminenhan muun käyttäytymisen ohella muodostaa ennen kaikkea ihmisen ulkoasun, johon yleensä ennen muuta kiinnitetään huomiota. Ei siis ole yhdentekevää, miten on pukeuduttava todella näyttääkseen siltä, jota hän tahtoo olla, ja jollainen sivistyskansan jäsenen tulee olla ihmisenä ja kansalaisena.

Tämä ei eisällä sitä, että tulisi esim. pukeutua ylellisen komeasti. Eihän köyhän kansan kokonaisuudessaan yhtä vähän kuin sen yksilöidenkään kannata kovin ylellisesti pukeutua tai elää, vaan tarkoitus on ennen kaikkea, että itse kunkin tulee pukeutua siististi ja tilaisuuksien mukaisesti. Tämä on asian ydin. Tulee osata pukeutua siististi, aistikkaasti mutta kuitenkin vaatimattomasti.

Kaikilla niillä aloilla, joilla on tarkoitus tyydyttää ihmisiä hyödyn ja käytännön kannalta, on myös samalla tarkoitus somistaa, tyydyttää kauneusaistia ja lisätä kauneusarvoja. Valistuneen kansan keskuudessa pyritäänkin niin paljon kuin mahdollista taiteellisuuteen kaikissa suhteissa tai ainakin silä tavoitellaan. Samoin on laita pukeutumisessa. Siinäkin on kysymyksessä hyöty ja käytännöllisyys, mutta samalla kauneusaistin palveleminen, s.o. taiteellisuuteen pyrkiminen.

Tahdottaneen väittää, ettei pukeutuminen ole taidetta, Eihän se sitä semmoisenaan lienekään, mutta pukeutua tilaisuuksien mukaisesti ja sopusuhtaisesti, muodon, värin ja yksilöllisyyden mukaan – tämä ainakin vivahtaa taiteellisuuteen ja siihen on sivistyskansan jäsenen pyrittävä.

Mutta ken on viime aikoina kaupungissamme vähänkin silmäillyt varsinkin miespuolisten kansalaistemme pukeutumista, on varmaankin saanut panna merkille, että edellä viitattuja arvoja ulkoasuun nähden ei näytä nykyään meillä paljonkaan noudatettavan. Tällä tarkoitamme — yksinomaan — päällysvaatteiden käyttöä, lähemmin sanottuna kevät- ja kesäpäällystakkien käyttöä. Asianlaita näyttää olevan nimittäin niin, että suurin osa, etenkin mieshenkilöistä, käyttää päällystakkeinaan kaikissa tilanteissa nykyään yksinomaan ulkolaisia sadetakkeja ja silloinkin, kun on mitä aurinkoisin ja helein poutasää. Ja lisäksi useilla on vielä puheena oleva päällysviitta urheilumallinen sadeviitta, jossa on mm. remmimäiset olkapoletit, jotka lienevät tarkoitetut etupäässä metsästysmatkoille, tai yleensä sellaisille retkille, jolloin kiinmitetään selkäreppu näiden olkaremmien lävitse.

Tälläiset urheilu-sade-viitat käytettynä kaikissa tilaisuuksissa ja mm, kuten mainittiin, aurinkoisina päivinä kävelyllä kaupungin keskustassa, tekevät kantajansa omituisen näköiseksi, ellemme sanoisi hullunkuriseksi. Tämä ei osoittane gentlemannia, vaan päinvastoin jotain muuta.

Mahtaneeko tämä merkitä tietämättömyyttä pukeutumisen tavoista, tai varattomuutta tänä kireänä aikana. Luulisimme molempien osaksi olevan syynä päättäen siitä, että tätä pukeutumistapaa näyttävät noudattavan varakkaammatkin henkilöt, ja sen vuoksi olemmekin ottaneet tämän asian puheeksi.

Tästä pukeutumistavasta johtuu, että kaduillamme kävelevistä henkilöistä päätellen näyttää kaupunkimme muodostuvan ikäänkuin urheilu- ja metsästäjämatkustajain keskipisteeksi, lukuunottamatta tavallisia turisteja, joita tähän vuoden aikaan kylläkin paljon liikkuu kaduillamme.

Ikävin puoli asiassa on se, että nämä tusina-sadeviitat ovat yksinomaan ulkolaista tehdastuotetta, niin että kansantaloudelliseltakin kannalta tämä »muoti» on varsin arveluttava. Näissä menee valuttaamme ulkomaille ei ainoastaan aineissa, vaan sen lisäksi myöskin työpalkkain muodossa. Ja siihen sijaan kotimaiset vaatturimme saavat kärsiä työnpuutetta.

Kun ruvetaan tusinatavaraa käyttämään, silloin aistikkuus ja taiteellisuus tulee kokonaan syrjäytetyksi, ne saavat kovan korvapuustin. Tällöin ei yksilöllisyys eikä mikään »oma-minä» tule huomioon otetuksi, puhumattakaan ihmisen vartalo-ominaisuuksista ja niiden vaatimuksista.

Ken siis tahtoo gentlemannista käydä ja vaatii käytökselleen ja pukeutumiselleen arvonantoa, älköön käyttäkö pukiminaan varasto- tai tehdastuotteita, joita tusinoittain >>lyödään kokoon kuin rukkasia<<, vaan valmistuttakaa pukimenne tilauksesta todella taitavasti tunnetulla tilaus-vaatturilla vartalon ja yksilöllisen maun mukaan. Silloin hänen pukimensa tuottavat hänelle tyydytystä. Silloin hän on niissä kuin kotomaan. Ja lopulta tämä on taloudellisestikin kannattavampaa, sillä todellinen tilaustyö puheena olevalla alalla tehdään aina parhaista priima-aineista napista alkaen, samalla kun valmistus suoritetaan aivan toisella tavalla kuin varasto- ja tehdastuotteet. Tilaustyö pitää ryhtinsä loppuun asti ja kestää myös kauemmin. Näin menetellen pukeutumis-probleemi tulee järkevimmin ratkaistuksi.

Yksinkertainen vastaus yksinkertaiseen otsikkoon. Miesten vaatteiden valmistus Suomessa tuhoutui, sillä valtio ja omistajat olivat liian ahneita. Suomettuminen oli ylikypsää, joten markkinoita ei haettu Neuvostoliiton ulkopuolelta. Esimerkki varhaisesta finglish-kielestä on termi clearing-kauppa, johon maamme tukeutui viimeisimmän maailmansodan jälkeen. Ironian oikusta Suomen tuli ostaa NL:lta samoilla summilla, mutta idästä saapunut tavara oli usein kurjaa, välillä kelvotonta käyttöön. Kun vaatetehtailijat ymmärsivät, miten surkeaa laatua NL osti jopa kymmenien tuhansien erissä, heidän silmämunansa muljahtivat ympäri.

Myös ahneus valui suupielistä, eikä tehtailla ollut enää kannustinta valmistaa laatua. Ompeleet säädettiin löysemmiksi, kankaat halpuutettiin kurjemmiksi, ja nopeus oli tarkkuutta parempi arvo. Tämä oli selvä muutos edelliseen, sillä 1970- ja 1980-luvulla Suomen vaatteilla oli kelpo maine Euroopassa. Emme tehneet parasta, mutta hinta-laatusuhde oli kelvollinen. Tästä esimerkkinä vaikkapa säilyneet vaatteet, joita Suomi valmisti suositulle Marks&Spencer -ketjulle. Suomalaiset turkikset olivat suuresti arvostettuja.

Lopulta Neuvostoliitto ja kommunismi olivat epäonnistuneita ihmiskokeita, ja NL kaatui omaan mahdottomuuteensa. Sattuvasti ihminen on melkoisen ahne olento, joka nyt vaan haluaa omistaa asioita. Rahahana umpeutui, mutta tehtaiden suunnitelmat oli kohdistettu itäiseen kauppaan. Vaatteiden laatu oli unohtunut ja yhtäkkiä tuloja ei enää saapunut, joten lappuja ilmestyi luukuille. Toki osansa saivat myös muut Suomen tehtaat vaatettajien lisäksi. Sattuvasti NL:n romahdusta seurasi lama Suomessa.

Suomessa oli myös aikanaan kymmeniä kenkätehtaita, erityisesti Tampereen seudulla, ja säilyneitä pareja voi ihastella museoissa. Meillä osattiin kengittäminen. Kuitenkin vuosien vieriessä lähes kaikki kenkätehtaat suljettiin. Todennäköisesti viimeinen niitti (tai naula) oli Kiinan nousu: yhtäkkiä kaukomailta sai riittävän hyvää erittäin halvalla. Jos sanonnan mukaan vähemmän on enemmän, silloin enemmän on todella paljon enemmän. Ahneus tuhosi sen, mikä laman jälkeen oli jäljellä miesten vaate- ja kenkävalmistuksesta. Naisille on säilynyt enemmän.

Tähän aiheeseen on tarttunut vuonna 2020 ilmestynyt kiehtova dokumentti Takkeja rajan taa, joka löytyy Areenasta vielä päälle kuun ajan.