Euroopassa on eräs tehdas, joka on hyvin suosittu miesten vaatettajien keskuudessa. Kutsuttakoon paikkaa vaikkapa nimellä F. Tehdas on toiminut vuosikymmeniä ja se on ranskalaisen osaamisen rakentama. Sijaintinsa ansiosta se nauttii alhaisista tekstiilialan palkoista, jotka tehtaan valtiossa on sopiviksi päätetty. Sopivan laadun, suuren valikoiman ja luotettavuuden avulla F on rakentanut hienon maineen. Se taitaa miesten vaatteet, mutta tehdasta ei tunneta nimellä. Se ei ole vaatteiden tavaramerkki vaan erikoistunut ulkoistettuun tuotantoon. Käytän siis tehdasta esimerkkinä päivän tekstissä, koska se kertoo niin kätevästi ajastamme.

Pukimo Raivion tuotteita

Corneliani, tumma puku, koko 54, liituraita, kuin uusi
Louis Copeland, vihreä tweedtakki, koko 50, upea kangas

F on siis kelpo vaatettaja, jonka avulla on helppo kokeilla siipiään miesten vaatteiden parissa, sillä ulkoistamalla välttää suurimmat stressit. Muutoinhan täytyisi perustaa verstas tai tehdas: etsiä sopiva sijainti, tontti, vertailla kustannuksia, hankkia kasa koneita, kouluttaa ompelijat, luottaa viranomaisiin, ja maksaa kimppu veroja. Kaikki hidasta ja kallista ja epävarmaa. Useimmiten miljoonien eurojen sijoitus. Ulkoistamalla yritys maksaa helpoimmillaan vain vaatteista, jotka teettää toisella.

Myös Suomessa on kimppu vaatefirmoja, jotka käyttävät F:n palveluksia. Seurauksena ne saavat tietyt leikkaukset, kankaat, laadun ja lopputuloksen. Tässä kohdin harmi alkaa – ainakin minulle, joka seuraan vaatekauppaa intohimoisena sivustakatselijana. Kun firmat käyttävät samaa valmistajaa, erot jäävät pieniksi. Jos kurjin tuuri kävisi, kahdessa kaupassa olisi sama tuote, jonka näkyvin ero on logo vuorikankaassa. Jos tämä esimerkin tilanne toteutuisi, suurin ero ei olisikaan vaatteessa vaan mielikuvassa.

Miesten vaatekauppa on nimittäin 2000-luvulla, jollei aiemmin, muuttunut mielikuvien kaupaksi. Kauppakorkean puolella puhuttaisiin “brändistä”, mutta inhoan tuota sanaa. Mielikuva on suomea, eikä tunnu suussa yhtä laskelmoidulta. Kymmenet tai sadat pienet, keskisuuret tai suuret yritykset ovat ulkoistaneet osan tai valtaosan tuotannostaan F:n harteille. Kun kankaat, leikkaukset, viimeistely ja lopputulos ovat kovin samanlaisia, asiakas ei saa merkittävästi muista eroavia vaatteita. Hän maksaa mielikuvista. Siis mainoksista, joita julkaistaan kiiltäväpaperisissa lehdissä. Liiketiloista, jotka usein sijoitetaan kalliiden kortteleiden keskelle. Asiakaspalvelijoista, joita suurissa liikkeissä riittää. Koreista pahvipakkauksista, joita jotkut säilyttävät vuosia.

Toisin sanoen asiakas päätyy maksamaan enemmän kaikesta muusta paitsi vaatteesta. Näin käy, vaikka hän haluaa ensisijaisesti vaatteen – vaikkapa puvun juhliin, talvikengät pakkaselle, pellavaa ylle helteitä vastaan. Miestenvaatefirmojen, jotka eivät omista tehdasta tai verstasta, tulee 2000-luvulla erottua mielikuvien avulla. Tämä on aikamme kuva. Olen myynyt vuosien varrella vaatteita kymmeniltä, sadoilta vaatefirmoilta. Erittäin harva niistä erottuu leikkauksen tai materiaalien tai vaatemalliensa avulla. Usea kuitenkin omistaa tehtaansa, jolloin lopputulos on yksilöllisempi. F on varmasti valmistanut koko kasan niistä takeista tai kauluspaidoista tai puvuista, joita käsieni läpi on kulkenut. Niiden työnjälki on hyvää ja materiaalit samaten. Ne kuitenkin yleensä tuntuvat F:n vaatteilta – eivät sen yrityksen, jonka logo vuoriin on sillä kerralla ommeltu.

Suurin esimerkki, jonka voin jakaa ulkoistamisen saralla, on Ralph Lauren. Konserni on sentään avoin asian suhteen: he myöntävät selkeästi, ettei RL omista yhtään vaatetehdasta. Vuonna 2024 RL myi maailman ympäri päälle 6.5 miljardin dollarin arvosta vaatteita, eikä omista yhtään valmistuspaikkaa, vaikka varaa hankintoihin olisi. Sen sijaan yritys on ulkoistanut tuotantonsa päälle 700 tehtaaseen, joista yksikään ei valmista enempää kuin 4 % valikoimasta. Lähes kaikki valmistetaan länsimaiden ulkopuolella, jotta RL säästää paljon rahaa valmistuksessa. Ralph Lauren siis myy ennen kaikkea mielikuvia statuksesta, laadusta, tasankojen maisemista, vauraudesta, amerikkalaisuudesta. Ne sitten teetetään jossakin kaukana, eikä paikalla niin väliä. Esimerkkinä vaatevalmistuksen tasapäistymisestä voin mainita Britannian. Sen mannuilla ja konnuilla, erityisesti Skotlannissa, muutama kymmenen neulefirmaa tekee valtaosan laadukkaampien miestenvaatefirmojen neuleista.

Kun neuleet on ulkoistettu, vaatefirmojen ei tarvitse uhrata aikaa tai rahaa oman neulomon pyörittämiseen. Silti, kun neuleet on ulkoistettu, meillä on samoja sinisiä V-aukkoneuleita sadoissa kaupoissa samoilla lopputuloksilla. Myös löytyy samoja ruskeita brogue-kenkiä, samoja sinisiä kauluspaitoja, samoja solmioita, samoja kopioita. Vain logo eroaa. Tätä olen mielessäni surrut viime kuukausina. Oma lusikkansa tasapäistämisen sopassa ovat Kering sekä LVMH. Tosin ne ovat säilyttäneet ostamansa vaatefirmat, mutta sijoitusyhtiöiden johto päättää, millaista jälkeä tuupataan ulos. Alkuperäisten suunnittelijoiden visio on poissa. Summa summarum: kun vaatteiden valmistajia on entistä vähemmän, myös uniikkeja vaatteita tai malleja on vähemmän. Tämän vuoksi yhä kiinnostavammilta tuntuvat ne miesten pukijat, jotka valmistavat itse. Ne ovat harvinaisia ja arvokkaita ja tuen arvoisia.