“Slim fit” -leikkausten aikakausi on päättymässä. Näin minulle kertovat pikkulinnut Suomen miesten vaatettajien joukossa, artikkelit maailmalta ja katukuvat Euroopassa. Väljempiä vaatteita näkyy yhä useamman miehen yllä. On siis paikallaan kirjoittaa pieni muistokirjoitus. Tuo viheliäinen hoikkuuden villitys alkoi jossakin välissä 2000-luvun alkupuolta, kun massavaatettajat, mainokset ja nuorison esikuvat (joiden avulla tavaraa markkinoidaan) ryhtyivät pukeutumaan hoikasti. Suurfirmojen tavoitteena oli tietysti myydä paljon uusia vaatteita, kun 90-luvun väljä leikkaus tehtiin joukolla vanhentuneeksi. En tarkoita nyt tyköistuvia vaan sellaisia leikkauksia, jotka eivät turhan paljon jätä mielikuvituksen varaan. Kehon muoto näkyi, lihakset pullistelivat – ja usein myös harmillisesti pakaravako.

Pukimo Raivion tuotteita

Corneliani, tumma puku, koko 54, liituraita, kuin uusi
Louis Copeland, vihreä tweedtakki, koko 50, upea kangas

En ole koskaan pitänyt kireistä vaatteista kenenkään yllä. Ne eivät ole tyylikkäitä, mukavia tai klassisia. Vaan en jätä asiaa moitteisiin vaan selitän, miksi ilmiö on ollut kurja. Ensiksi: kudotut puuvilla-, pellava tai villakankaat eivät jousta niin kuin T-paidan tai verkkareiden yleisin materiaali jersey. Irtotakissa, puvuntakissa, päällystakissa ja suorissa housuissa täytyy siis olla väljää. Kangas ei jousta, joten sopiva väljyys takaa keholle parhaan liikeradan asu yllä – tai ainakin silloin, kun leikkaus on jotain muuta kuin kireä. En suinkaan kaipaa 90-luvun yliväljiä, roikkuvia Armaneja takaisin vaan klassisen keskitien. Leikkauksen, jossa kättä voi kohottaa ylähyllylle helposti, eikä nivusia kiristä istuessa.

Toiseksi räätäleiden ammattikielessä, ainakin Britannian ja Yhdysvaltojen puolella, yksi tärkeimpiä termejä on balance. Se tarkoittaa tasapainoa vaatteen osien välillä ja suhteessa kantajaan. Esimerkiksi suuri rintakehä vaatii leveämpää takkia ja käänteitä, pitkä selkä tarvitsee pidemmän helman, hyvin hoikan vartalon yllä kovin väljä leikkaus vain roikkuisi. Kun vaatteen tasapaino on kunnossa, sen kantaja näyttää paremmalta, kuin kultaisen leikkauksen maalaukselta. “Slim fit” sotii tätä perinteen luomaa keskitietä vastaan. Yksi, kireä leikkaus kaikille, vaikka ihminen on yksilö. Toki moni asiakas ei asiasta tiedä ja räätäli joutuu sotimaan ajatustensa kanssa: toisaalta hän ei saa elantoa ilman ostajia, toisaalta hän ei haluaisi leikata himokireää asua, jonka tietää näyttävän väärältä.

Kolmanneksi hoikka aikakausi on pilannut vaatekankaita. Kun leikkaus on ollut kireä, vaatteet on silti haluttu mukaviksi. Tehtaat ratkaisivat asian lisäämällä öljykuituja luonnonkuitujen joukkoon. Seurauksena oli “stretch” eli joustokangas, jossa on vaikkapa 5 tai 10 prosenttia elastaania, loput puuvillaa tai villaa. Pikamuodin parissa tekokuidun määrä on tietty suurempi. Vaan öljymateriaalit reagoivat surkeasti kehonlämpöön ja hikeen. Ne haisevat pahalta, eikä lemu usein lähde pesussa. Lisäksi pesussa mikromuovit kantautuvat vesistöihin pilaamaan kaikkea. Huipentumana sekoitekangas ei sovi kierrätykseen, koska langoissa materiaalit ovat kiertyneet toisiinsa. Joustokankaat siis poltetaan, eikä niitä voi hyödyntää.

Kenties vuosikymmenen sisällä lukija katselee vanhoja valokuviaan ja hämmästelee, miksi tulikaan käytettyä niin kireitä asuja. Niissähän nivusia hiersi, hiki haisi, eikä takki yllä kättä voinut koukistaa täyteen mittaan. Tavoitteena ei siis jatkossa ole poikabändisolistin asu, joka muistuttaa kireydessä preservatiivia, eikä lähiöräppärin roikkuvat housut, joista kalsarit (tai enemmänkin) nolosti kurkkaavat. Tulevaisuudessa ratkaisu on kultainen, sopiva väljyys, joka riippuu oman kehon mittasuhteista. Se takaa sellaisen mukavuuden, tyylin ja kuvat, jotka kestävät aikaa.