Keikari.com

Kengännauhojen nauhoitustapoja on kymmenittäin, kuten Ian Fieggenin maineikas nauhasivusto osoittaa, mutta oikeasti asian kanssa ei jaksaisi näperrellä. Siispä Keikarin lukijan on hyvä tuntea vain yksi metodi, jota Mestari Fieggen kutsuu suoraksi eurooppalaiseksi nauhoitukseksi. Se sopii parhaiten oxford-kengälle, joka on muodollisin malli, ja tässä keinossa nauhat kulkevat suorina riveinä. Muitakin suoria tapoja nauhoittaa löytyy, mutta eurooppalainen on kätevin: vain kahta ylintä nauhariviä täytyy raottaa, jotta kengän saa vedettyä jalkaan. Aikaa ja vaivaa säästyy kummasti.

https://www.fieggen.com/shoelace/straighteuropeanlacing.htm

Tyhjennän syksyn kunniaksi omaani ja läheisten vaatekaappeja rankalla kädellä. Eniten irtotakkeja on koon 46- tai 48 miehelle, mutta myös muita kokoja löytyy ja niiden päälle vielä reilu satsi asusteita sekä kirjoja. Käytettyjä miesten laatuvaatteita löytyy Huutonetin puolelta.

https://www.huuto.net/haku/sellernro/99629

Hyviä uutisia klassisen elämän ystäville: WSOY julkaisee tänä syksynä dokumentaarisen teoksen, joka kertoo, miten käy herrasmiehuutta tavoittelevalle suomalaiselle miehelle. Joonas Konstigin Vuosi herrasmiehenä ahtaa vuoden espoolaista perheenisän elämää kansien väliin, mutta klassisella otteella. Kirjasta toivon mukaan selviää, mitä 2010-luvulla voi oppia menneiden aikojen tapaoppaista, miekkailusta, ratsastuksesta, mittavaatteista ja itsensä haastamisesta. Kirja on kuin luotu Keikarin lukijalle, joten haastattelu kirjoittajan kanssa oli paikallaan.

VR: Miten idea teokseen syntyi?

JK: Toissa keväänä nuorin lapseni, poikani, täytti yhden vuoden. Olin ruokapöydässä hänen kanssaan ja katselin kuinka hän suuttui, paiskoi ruokaa ja alkoi huutaa protestina, eikä lopettanut sitten millään. Tajusin kauhistuneena, että pojalla on minun luonteeni. Jotenkin se, että näkee omat vikansa toistuvan jälkeläisissään, oli riittävän pysäyttävää. Halusin tehdä parannuksen. Ja koska olen kirjailija, halusin tehdä siitä kirjan ja tehdä sen kunnolla. Niinpä kesästä 2016 kesään 2017 elin vuoden herrasmiehenä ja koetin tulla paremmaksi ihmiseksi.

En aluksi osannut odottaa, mihin kaikkeen päätös johtaisi. Onneksi! Vuodesta tuli nimittäin elämäni vaativin niin sosiaalisesti, fyysisesti kuin henkisestikin, mutta samalla se oli hyvin antoisa.

VR: Millä perusteilla valikoit lähde- tai inspiraatiokirjallisuuden?

JK: Lähdin liikkeelle klassikoilla, mutta sain lisäksi hirveän hyviä vinkkejä tapaamiltani ihmisiltä. Esimerkiksi Chesterfieldin ja Castiglionen teokset olivat ohittamattomia eepoksia, mutta Suomessa vähän tunnettuja. Toisaalta sain esimerkiksi eräänkin Ville Raivion tavatessani yhden kirjan, joka sai minut miettimään, mitä pukeutumisellemme on tapahtunut, miksi aikuiset eivät enää pukeudu aikuisten vaatteisiin.

VR: Entä perusteet kirjassa esiteltyihin harrastuksiin, ilmiöihin tai haastatteluihin?

JK: Lähdin ritareista liikkeelle, koska ritariaate oli lähes vallankumous siinä, miten suhtauduimme ihmisiin ja etenkin naisiin. Ritareille ratsastaminen oli ensimmäinen taito, joten minun piti voittaa hevospelkoni. Miekkailu on sekin ollut herrasmieslaji, ja on sitä yhä. Rugby taas paljastui olevan täsmäase, jolla 1800-luvun yläluokan pojille on opetettu ryhmätyötä, vastuun kantoa ja luonteen karaisemista. Rugbyn aloittaminen nelikymppisenä oli aika hullua, mutta hetkeäkään en kadu. Yliopiston promootiojuhlia varten harjoittelimme vaimon kanssa tansseja, jotain missä olen taas kerran surkea, mutta mikä osoittautui sekin hauskaksi.

Haastattelin lukuisia asiantuntijoita, ja oli kunnia saada tavata muun muassa Tapaseuran Kaarina Suonperä sekä professori Matti Klinge. Sain myös tutustua muun muassa Kadettikouluun ja siihen, miten siellä kasvatetaan sotilaista herrasmiehiä. Se oli tällaiselle vanhalle sivarille hyvin opettavaista.

Mitä vaatteisiin tulee, ostin vuoden aikana muun muassa smokin, uuden puvun sekä tilasin mittatilaustakin turkulaisesta Herrainpukimosta. Frakin jouduin keväällä vuokraamaan, tästä kun tuli aika kallis vuosi muutenkin. Pelkäsin smokin ja frakin jäävän jotenkin vieraiksi itselleni, mutta nehän osoittautuivat todella hienoiksi asuiksi, joita pitäisi käyttää enemmänkin. Mittatilaustakin tilaaminen opetti miesten puvusta hirveästi yksityiskohtia istuvuudesta, joita en olisi koskaan tullut ajatelleeksi.

VR: Mitkä ovat tavoitteesi kirjalle?

JK: Lukijoiden tavoitteet ovat edellä. Laitoin itseni ja kroppani likoon, että kirjasta tulisi mahdollisimman kiinnostavaa luettavaa. Toivon, että lukija viihtyy kirjan parissa ja ehkä oppii sieltä yhtä ja toista kiinnostavaa. Ensimmäiset lukijat ovat myös kuulemma nauttineet kovasti kirjan henkilökohtaisuudesta ja itseironiasta. Eihän se yhtään haittaisi, jos joku näkisi kirjan luettuaan elämänsä vähän eri lailla.

VR: Mitä opit tai miten ehkä muutuit teoksen työstön aikana?

JK: Oli raskastakin ymmärtää vuoden aikana, millainen houkka olen ollut läpi ikäni. Olen entinen punkkari, joka jatkoi sitä samaa punk-eetosta ja kapinointia kaikkea vastaan tänne keski-ikään asti. Mutta koetan kirjassa pelkän itseruoskinnan sijasta kuvata, miten herrasmies elämänsä olisi hoitanut, että siitä on lukijoillekin hyötyä. Työstin paljon asenteitani maailmaa kohtaan ja toisia ihmisiä, erityisesti naisia kohtaan. Ehkä kaikkein suurin muutos tapahtui suhteessa vaimooni. Hän oli aluksi sanotaanko että vähintäänkin skeptinen projektiani kohtaan, mutta nyt jälkikäteen hyvin tyytyväinen. Vuosi herrasmiehenä on hoitanut parisuhdettani. Meillä menee nyt paremmin kuin koskaan.

Tavallaan kirjan paradoksi on, että vaikka keskityn itseeni ja kirjoitan itsestäni enemmän kuin koskaan, se auttoi minua pois itsekeskeisyydestä ja pois oman navan tuijottelusta ja pois sellaisista kuvitelmista, että oma yksityinen älyni riittäisi löytämään totuuksia vaikka siitä, mitä hyvä elämä on.

VR: Miksi aikoinaan syntyi käsite herrasmiehestä erotuksena tavanomaiseen mieheen?

JK: Alunperin herrasmies, gentilhomme, gentleman ja niin edelleen viittasi jaloon syntyperään. Gentleman esimerkiksi ei tarkoita “herkkää miestä”, vaan tulee latinan sanasta gens, joka tarkoittaa sukua. Mutta oli kiinnostava löytää lähdekirjoista, että yhä uudestaan ja uudestaan on keskiajalta meidän aikoihin asti huomautettu, että pelkkä sukutausta ei riitä mihinkään, olennaista on “sydämen aateluus” – herrasmies määritellään sitten vuosisatojen kuluessa yhä vahvemmin sen mukaan, miten hän käyttäytyy, ei miten jaloon sukuun hän on syntynyt. Herrasmiehuus paljastui olevan enemmän kuin vain koodisto sille, miten käyttäytyä ruokapöydässä tai miten pukeutua. Se on ollut hyvän ihmisen ja hyvän elämän ihanne vuosisatojen, ellei vuosituhansien ajan.

Oli kiinnostavaa oivaltaa esimerkiksi, miten käytöstavoissakin on sisäänkoodattuna paljon hiljaista tietoa hyvästä elämästä. Esimerkiksi oman naisen kohtelu opettaa meitä ikään kuin piilo-opetussuunnitelmana kohtelemaan häntä aina yhtä hyvin kuin silloin suhteen alussa, kun halusimme tehdä häneen vaikutuksen huomioimalla häntä. Ilman käytöstapoja oman puolisonkin ottaa helposti vain itsestäänselvyytenä, jonka eteen ei tee mitään työtä. Parisuhteesta tulee se vanha vitsi että “rakastan rakastan, olenhan minä sen jo kerran sanonut ja ilmoitan jos asia muuttuu”. Mutta autapa vaimolle takki päälle, avaa ovet ja nosta hänelle aina ensimmäinen malja, niin et voi laiminlyödä häntä. Teot määrittelevät sanoja enemmän.

VR: Onko “herrasmiestä” enää olemassa 2010-luvun Suomessa?

JK: Herrasmiehiä on aina, vaikka herrasmiehen ihanne ei ole enää niin vahva kuin vaikka vielä puoli vuosisataa sitten. Heidät tunnistaa yleisestä kunnioituksesta yhteistä ihmisyyttä kohtaan, niin lähimmäisten kuin itsensäkin ihmisyyttä. Tämä kunnioitus sitten näkyy päälle etenkin huomaavaisena käytöksenä ja pukeutumisena. Pukeutuminenkin on siis tapa osoittaa kunnioitusta.

Tietynlainen henkilökohtainen arvokkuus, se mitä roomalaiset kutsuivat sanalla gravitas, on sekin yhä relevantti ihanne kaikille niille, jotka haluavat edetä elämässä ja yhteiskunnassa.

VR: Miksi Keikarin lukijan olisi hyvä inspiroitua herrasmiehuudesta?

JK: Herrasmiehen tie ei ole kaikille. Se on jatkuvaa vaativaa työtä itsensä parantamisessa, ja vaatii monesti muiden asettamista itsensä edelle, eikä tätä tietä voi tuputtaa kenellekään. Mutta Keikarin lukijoille se voisi olla erityisen hyödyllistä, koska tyylikkäästi pukeutuvina miehinä heiltä ehkä usein oletetaan, että he ovat herrasmiehiä myös vaatteidensa alla. Itse asiassa herrasmiehuus tulee helpommin, kun on jo valmiiksi pukeutunut rooliin. Vaatteet muokkaavat meitä, ja niin tutkimusten kuin omien kokemusteni mukaan me käyttäydymme itsekin eri tavoin eri lailla vaatetettuna. Asiallinen pukeutuminen esimerkiksi kannustaa tavallaan “asiallisempaan” käytökseen. Tästä tulee positiivinen noidankehä – me käyttäydymme kunnioittavammin toisia kohtaan ja he meitä kohtaan.

Lopuksi, Keikarin blogissa lukee tuo Beau Brummelin viisas motto: että jos mattimeikäläinen kääntyy katsomaan vaatteitasi, yrität liikaa. Se on oikeastaan aika hyvä ohje myös herrasmiehuudessa. Herrasmies on monesti vähän kuin Clark Kent tai salainen agentti, joka vain tekee asioista sulavampia ja mukavampia muille. Siitä ei ole tarkoitus tehdä numeroa. Olen tietysti itse epäonnistunut tässä ennätyksellisen nopeasti, jo kirjan nimessä, mutta älkää antako sen estää teitä.

Kuva: Veikko Somerpuro, WSOY

Mukavia uutisia suomalaisten miesten pukeutusmiskultuurista kiinnostuneille: journalisti Don Lehtinen on opinnäytetyössään tutkinut, miten meillä kirjoitetaan mieskuvasta. Haastattelin häntä aiheesta ja opin seuraavaa.

Vr: Miksi tämä aihe?

Don: Opinnäytetyötä pohdiskellessani oli alusta asti selvää, että halusin kirjoittaa jotain miesten muotiin liittyvää. Ensiksi tarkoitus oli kirjoittaa muotijournalismin ja vaatekauppojen sisäänostajien suhteesta, mutta homma kaatui muutaman koehaastattelun jälkeen, sillä suhdetta ei näyttänyt olevan. Juttelin aiheen kaatumisesta opinnäytetyön ohjaajan kanssa ja muutaman mutkan kautta keskustelu päätyi mainoksiin ja niissä oleviin sukupuolistereotypioihin. Tajusin, että myös miesten muotiin liittyviä juttuja voisi analysoida samalla tavalla.

Lähdin kotiin tutustumaan aiheeseen ja löysin miestutkimuksen. Aihe sytytti, sillä en ole koskaan kokenut olevani kovin maskuliininen tai maskuliinisista asioista innostuva ja miestutkimus toi aivan uutta näkökulmaa myös itsetutkiskeluun. Muotiharrastuksen ja journalismin yhdistäminen tähän ei ollut kovin hankalaa. Opinnäytetyön aihe syntyi siis kolmen eri mielenkiinnon kohteen yhdistämisen seurauksena

VR: Miksi juuri hegemoninen maskuliinisuus?

Don: Vaikka miestutkimuksen kenttä ei olekaan erityisen laaja, oli silti mahdollista tutkia muotijuttuja monelta eri kantilta. Hegemonisen maskuliinisuuden teorian vertaaminen muotijuttujen mieskuvaan tuntui kuitenkin nopeasti selviöltä, sillä teoria puhutteli minua henkilökohtaisella tasolla ja se tuntui sopivan mainiosti aiheeseen, jota tutkin. Opinnäytetyön runko ja metodi on rakennettu pitkälti tämän käsitteen varaan, mikä osoittautui onneksi hyväksi valinnaksi.

VR: Millä perustein valitsit tutkittavat lehdet (Gloria, Helsingin Sanomat, Image, Kuukausiliite, Optio)

Don: Valitsin lehdet pitkälti siitä syystä, että ne ovat valtakunnallisia ja vaikuttavia lehtiä, joilla on paljon lukijoita ja ne ovat siksi merkittäviä tekijöitä muotia kuluttavan miehen maskuliinisuuden rakentamisessa. Kriteerinä oli totta kai se, että lehdissä kirjoitetaan miesten muodista säännöllisesti. Opinnäytetyön yksi tavoite oli myös luoda metodi, jolla samanlaisen analyysin pystyy tekemään mistä tahansa miesten muodista kirjoittavasta julkaisusta, vaikka blogista tai Instagram-tilistä. Mielenkiintoista olisi myös tehdä samanlainen analyysi samoista lehdistä esimerkiksi kymmenen vuotta vanhoilla lehdillä.

Opinnäytetyön sivuilta 15–17 voi lukea tarkempia perusteluita.

VR: Miksi meidän tulisi välittää siitä, millaista mieskuvaa suomalaiset lehdet ylläpitävät?

Don: Minulle on tärkeää, että ihminen saa olla sellainen kuin on. Mitä enemmän toistetaan jäykkiä stereotypioita, sitä vaikeampaa on haluta olla erilainen. Tämä ei koske pelkästään lehtiä tai tiedotusvälineitä vaan kaikkea viestintää. Itsekin möläytän silloin tällöin ulos stereotypioita miehistä, mikä tietysti rakentaa maailmaa ympärilläni tiettyyn suuntaan. Onneksi (ainakin omassa punaviherkuplassani) tuntuu nyt siltä, että kauppalehtioptiomaiset metsurimiesstereotypiat alkavat olla historiaa. Toisaalta stereotypioita kuulee välillä myös ihmisiltä, joiden ei ikinä ajattelisi ajattelevan niin. Silloin tällöin olen yrittänyt puuttua tähän esimerkiksi huutamalla kovaan ääneen jotain seksismistä.

VR: Miten tiivistät opinnäytetyön löydökset lukijalle, joka haluaa tietää vain nämä seikat?

Don: Pelkkien löydösten luetteleminen ei hirveästi avaa tutkimusta, sillä koko opinnäytetyön mielenkiintoisinta antia ovat tapausesimerkit ja niiden antamat opetukset siitä, mikä on hegemonisen maskuliinista ja mikä ei. Ehkä mielenkiintoisin tulos oli, että lähes kaikissa jutuissa oli jotain, mikä tukee hegemonisen maskuliinisuuden ihanteita ja näin ylläpitää hegemonista mieskuvaa. Tämä tarkoittaa, että miehistä on hyvin vaikea puhua tukeutumatta stereotypioihin. Toisaalta se kertoo myös toimittajien maailmankuvasta ja pahimmassa tapauksessa laiskuudesta.

Toinen tärkeä tulos oli, että lehdissä on selviä eroja. Option jutut olivat keskimäärin selvästi eniten hegemonisen maskuliinisuuden ihanteita tukevia, Helsingin Sanomat puolestaan vältti tätä parhaiten. Image ei ollut läheskään niin edistyksellinen kuin ennakoin.

Muotia seuraavia lukijoita kiinnostanee myös, että tutkimuksen mukaan todella monessa miesten muotiin liittyvässä lehtijutussa väitetään suorasti tai epäsuorasti, että miehet tai osa miehistä ei ole kiinnostunut muodista ja pukeutumisesta. Harvassa ovat ne aihepiirit, joista kirjoitettaessa kyseenalaistetaan koko aihepiirin perusta. Miesten muoti on kuitenkin sellainen.

VR: Mikä on tutkimuksesi perusteella pielessä suomalaisessa miesten journalismissa?

Don: Tämä on täysin kiinni lukijan omasta maailmankuvasta. Omasta mielestäni miesten muodista pitäisi ensinnäkin kirjoittaa paljon enemmän, jotta se tulisi tunnetummaksi ja uskottavammaksi aihepiiriksi. Toiseksi toivoisin, että supermaskuliinisia miehiä käytettäisiin jutuissa vähemmän sekä malleina että haastateltavina. Katumuoti ja tavallisten ihmisten tyyli on paljon helpommin lähestyttävää, omaperäisempää, monipuolisempaa, informatiivisempaa ja kiinnostavampaa. Kuten kaiken muunkin journalismin, miesten muodin pitäisi perustua vielä paljon useammin siihen, mitä tavallinen ihminen kokee ja näkee omassa elämänpiirissään. Tavallisista ihmisistä kertominen tuottaa myös tavallisia, realistisia mieskuvia.

VR: Millä keinoilla journalistit voisivat epäkohtiaan parantaa?

Don: Analysoimieni juttujen kirjoittajat ovat pääosin todella kokeneita, joten minun ei kannata heitä ruveta neuvomaan. Toivon, että jos joku heistä eksyy lukemaan opinnäytetyöni, saa se hänet pohtimaan myös omaa kirjoittamistaan. Edelliseen kysymykseen viitaten toivoisin kuitenkin, että nykyistä useampi toimittaja jalkautuisi kadulle kyselemään ihan keneltä tahansa, mitä vaatteet hänelle merkitsevät.

VR: Miksi Keikarin lukijan kannattaisi lukaista myös opinnäytetyösi?

Don: Opinnäytetyö on paitsi oma hengentuotteeni ja rakas digitaalinen lapseni, myös mielenkiintoinen ja silmiä avaava katsaus miesten muotiin ja siitä viestimiseen. Opinnäytetöissä näkee usein kammottavaa kieltä ja vähän sinne päin tehtyä tutkimustyötä, mutta minä panostin aiheeseen aidosti ja intohimolla. Yritin myös kirjoittaa koko jutun mahdollisimman helppolukuiseksi, joten tekstiä pitäisi pystyä lukemaan kuin aikakauslehden artikkelia.

Don Lehtinen: Suomalaisten miestenmuotijuttujen mieskuva