Keikari.com

Suomen suurin miesten vaatealan vaikuttaja Turo Tailor tarjoaa vaatetta, joka ei kestä vertailua ulkomaisten toimijoiden rinnalla. Vaikka yhtiö mielellään markkinoi itseään kotimaisuudella, korkealla laadulla ja yleisellä erinomaisuudella, nämä ovat kärpästen surinaa korvissani. Kuten aktiiviset ja laatutietoiset Keikarin lukijat ovat useaan otteeseen todenneet, Turo ei ole varteenotettava valinta tyylistään tarkalle. Kuten valtaosa suomalaisista miehistä, minullakin on käyttökokemuksia TT:n tuotteista. En suinkaan kirjoita muilta kuulemani perusteella, vaan Turon vaatteita omistaneena sekä satoja yhtiön tuotteita sormeilleena kitkeränä kuluttajana. Tämä Kuopiolainen vaatetehdas perustettiin vuonna 1938, vaan vasta 80-luvulla se siirtyi valmistamaan yksinomaan pukumiehen vermeitä. Nykyinen nimi on perua vuodelta -88. Perinteitä löytyy, mutta tähän homma jääkin. Niin käytetyt materiaalit, viimeistely kuin hintatasokin ovat pahaa koettavaa.

Turo epäonnistuu käyttäessään laajalti villa-keinokuitumateriaaleja, kun maailmanlaajuisilla kangasmarkkinoilla on tarjolla miltei ehtymätön määrä väri-, kuvio- ja materiaaliyhdistelmiä satoja vuosia toimineilta kutomoilta. Toki oikein mukavantuntuisia super 100 -kankaita on käytössä, mutta ne ovat nimettömien kutojien nimettömiä tuotoksia. Turo epäonnistuu pukujensa, kauluspaitojensa, irtotakkiensa sekä housujensa – toisin sanoen kautta malliston – viimeistelyssä. Kauluspaitojen saumat ovat kookkaita, paidankaulukset ovat joko liian pieniä tai liian pehmeitä, yleiset laatupaidan ominaisuudet puuttuvat täysin. Pukujen sekä irtotakkien tuntuma on muovinen ja liimattu, kankaat samaa tasoa kuin aina. Hartiat ovat mahdottoman topattuja, kuin Hulk-pukuja. Mikäli jotain erikoisempaa materiaalia on kokeiltu, se näkyy tautisessa hinnassa, sillä Turo epäonnistuu tuotteidensa hinnoittelussa. Kauluspaidat harppaavat likelle sataa euroa, vaikka ne eivät tarjoa mitään ulkomaisiin toimijoihin verrattaessa. Kun samalla summalla saa täysihintaisen Jermyn Street -tasoisen paidan, ei Turon tarjoama diili ole miellyttävä. Puvut ovat noin 300 euron luokkaa, mutta H&M ja Brothers tarjoavat yhtä korkeaa laatua halvemmalla.

Kun edellämainittua on pohtinut, jää jäljelle todeta syyt Turo Tailorin olemassaoloon: suomalaiset miehet eivät osaa vaatia parempaa, Turon ylivalta Suomen vaatemarkkinoilla on ollut pystyssä jo vuosia, eivätkä kauppiaat uskalla tarjota samaan hintaluokkaan asettuvaa, huonommin tunnettua valmistajaa. TT myös kykenee tarjoamaan valtaisan valikoiman eri kokoja hujopista paksuniskaiseen ja tanakkaan menijään. Suurin osa maamme miehistä pukeutuu pukuun vain häissä, hautajaisissa taikka sukujuhlissa. Yleinen perustelu pukujen kaihtamiseen on väite niiden epämukavuudesta. Tottahan puku ahdistaa, kun se on keinokuitua, eikä hengitä! Tottahan se on ikävä päällä, kun se on leikattu joko löysänä roikkuvaksi tai kiristävän puristavaksi- Kun Matti Meiläläiselle jää huonoja muistoja olostaan joka kerran kun puku on päällä, ei motivaatio niitä kohtaan kohoa. Venäläiset formalistit kirjoittivat ahkerasti runojen vaikeutetusta muodosta, mutta en tiedä kenenkään vielä todenneen pukujen olevan vaikeutettu pukeutumisen muoto. Toisin sanoen, puvun kanssa ei lähdetä noin vain lähikauppaan, vaan se määrittää kaiken muun mitä ylleen sopii tällöin vetää.

Vuonna 2007 yhtiö sai Kultainen Vaatepuu -palkinnon Turo Red Label -mallistostaan, jonka pääsuunnittelijana on muuan Anssi Tuupainen. Suora lainaus Helmi-ohjelman haastattelusta:

“Anssin suunnittelema Red Label -mallisto on tehty nimenomaan nykyajan ‘dandyille’. Ilmauksella tarkoitetaan miehiä, jotka haluavat näyttää viimeisen päälle ‘makeilta’ ja olla aikaansa edellä pukeutumisessa. Heitä, jotka tietävät, että miesten pukujen mallit muuttuvat ihan samalla tavoin kuin automallitkin.”

Ihan kiva tavoite. Harmi kyllä Mr Tuupaisen käsitys dandyista on kiero kuin skolioosin vaivaama selkä. Samaisessa tekstissä hän toteaa:

“On maailman pahin asia ostaa feikkiä. Väärennetyssä ‘Armanin’ puvussa varastetaan vuosisatoja rakennettu laatu. Se on rikollista!”

Kenties Mr Tuupaisen tulisi lukea historiankirjansa uusiksi. Giorgio Armani ei suinkaan edusta satavuotista räätäliperinnettä, vaan muotihuoneita sekä design-puolta (esimerkkinä tästä hänen luomansa ns. Chaplin-siluetti). Usean kertaa eri kaupoissa ympäri pääkaupunkiseudun kulkeneena ihmettelen palkinnon saamista valtavasti. Liki poikkeuksetta Red Label -malliston vaatteet ovat alennusmyynnissä – nimenomaan poistoalennusmyynnissä. Kaupat haluavat niistä eroon miltei hinnalla millä hyvänsä, eikä tämä kerro hyvää valmistajasta eikä suunnittelijasta. Syykin on selvä: Red Labelin vaatteet ovat aivan liian keinokuituisia, värikkäitä, keikaroivia, kapeakauluksisia ja outoja. En kykene ymmärtämään, mitä Suomen suurimman toimijan päättäjillä on ollut mielissään, kun Red Label on palaverissa menty hyväksymään. Palkintokin meni totisesti väärään osoitteeseen.

Oli maailmantalouden tai Suomen tila mikä tahansa, miesten eteen tulee tilaisuuksia, jolloin pukua tarvitaan. Niin kauan kuin Turo Tailorin annetaan tarjota styroksista laatua kullattuun hintaan, maan pukeutumiskulttuuri pysyy kehnossa jamassa. Niin kauan kuin joukot eivät vaadi parempaa, Turon rakentama pahuuden akseli pysyy vallassa.

Minun kohdallani kiinnostus pukeutumista ja tyylejä kohtaan alkoi koulukiusaamisesta. Ala-asteella kuljin rennosti verkkareissa ja missä milloinkin, aivan kuten muutkin naperot. Yläasteelle tultaessa sain yhtäkkiä kuulla olevani tyhmä ja kaikin keinoin tehtiin selväksi, etten missään nimessä kelpaisi omana itsenäni. Olin siis huono ihminen. Vika oli täysin minussa, ei suinkaan toisissa tai niissä vaatimuksissa, joita media tunkee teinien korvista sisään. Aikani yritin olla välinpitämätön pukeutumista kohtaan, mutta lopulta sosiaalinen paine kasvoi liian kovaksi. Koin alemmuuden tunteita rähmäisen ulkoasuni vuoksi ja lopulta turhauduin tilanteeseen täysin. Tuumasin myös 14-vuotiaana, ettei kukaan nainen voisi hyväksyä minua sellaisena miltä näytin. Jouduin siis sopeuttamaan itseni muiden kaltaiseksi: ostamaan skeittikengät, merkkifarkut, merkkicollegen ja sopeutumaan sosiaalisiin kuvioihin. Tämä ei kuitenkaan riittänyt. Minun olisi tullut sitoa kengännauhat tietyllä tavoin, ostaa vain tietynmerkkisiä collegeja sekä ryypätä ja/tai polttaa tupakkaa kuten kovat tyypit. Uuden ulkokuoren ansiosta sopeuduin joukkoon, mutta en silti kuulunut joukkoon. Olen luonnollisesti katkera teinivuosien idiotiasta, eikä tällaisia vuosia voi unohtaa.

Panostamiseni jälkeen yhden liikuntatunnin päätteeksi pukuhuoneessa selvisi, minkä merkkisiä farkkuja käytin. Sain kuulla “Ville, olen positiivisesti yllättynyt farkkujesi merkistä.” Tämä siis henkilöltä, jonka tiesin mukavaksi ja jonka suusta se oli kohteliaisuus – mutta jo siinä iässä minulle oli selvää, ettei hyväksynnän koskaan tule seurata vaatteiden valmistajan perusteella. Vaikka muuan Joonas, joka edellämainitun lausui, oli muutoin mukava mies, hänen lauseensa inhotti. Tiesin, että kaikki päälläni oleva oli vain suojakilpi, jonka ansiosta olin vähemmän houkutteleva kiusaamisen kohde. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa aidosti massasta poikkeavien teinien koulunkäynti voi nykyisin olla. Tämänkaltaisten vuodesta toiseen toistuvien kokemusten kautta ajan myötä selvisi, etten koskaan voisi olla tavallinen. Samalla, hieman syrjässä olevalla tavalla kuljen eteenpäin yhä.

Lukiossa jatkoin yläasteen viitoittamaa polkua. Muistan kuitenkin jo pikkulapsena olleeni todella kiinnostunut tv-sarjojen sekä elokuvien herrasmieshahmoista; näistä oman elämänsä Hercule Poiroteista, Frasier&Niles Craneista, kreivi Draculoista ja Don Corleoneista. Minulla ei ollut ryhmäharrastuksia, juurikaan kavereita tai viiteryhmää, joka ajatteluani voisi ruokkia, joten käännyin sisäänpäin ja itseeni. Intohimo herrasmiehen käsitettä kohtaan voimistui. Lukion loppupuolella vapaa-aikaa vallitsi verkossa roikkuminen ja klassiseen tyyliin tutustuminen. Kävin myös läpi retro-eksetrisen vaiheen, jolloin keräsin vintage-vaatteita, pystykauluspaitoja sekä plastroneja, ja tunsin ylemmyyttä niiden käyttämisestä. Knallit, silinterit, saketit ja muu 1800-luvun hienoston arkipukeutuminen oli haaveiden kohde. Jälkeenpäin tarkasteltuna RE-vaiheeni on kovin ymmärrettävä, sillä jokainen itseensä päin kääntyvä päätyy lopulta kehittämään jonkinlaisen haavemaailman, joka on mahdollisimman erillään pahasta arjesta. Arki on tuskaa, josta vierottuminen tarvitsee sitä voimakkaamman eriytymisen mitä kovempi kipu on.

Lukion päätyttyä karistin ajan mittaan retro-eksentrismin harteiltani ja löysin yhden totuuden Dandyism.net -sivuston artikkeleista. Löysin hippivaiheen, teknovaiheen, Reggae-vaiheen sekä erakkovaiheen jälkeen kauan etsimäni inspiroivan ihmisryhmän: dandyt. Ymmärsin myös, kuinka väärässä käsitykseni pukeutumisesta ja eleganssista olemuksesta olivat olleet. Liioitellen voisin todeta sen olevan uskonkappale – Monsieur Baudelairehan on kirjoittanut dandyismin olevan uskonnonkaltainen minä-kultti. Tästä eteenpäin vapaa-aikani kului äärisivistäviä elämyksiä ja tekstejä keräten, dandyismiin sekä pukumiehen tyylin nyansseihin tutustuen. Vasta 20-vuotiaana, seitsemän vuoden etsimisen jälkeen, sen oman jutun etsiminen oli päättynyt.

Kukaan ei voi väittää olevansa valmis tai täydellinen, joten minäkään en moiseen sorru. Korkeintaan totean olevani vasta polun alussa, jokaisen harppauksen ollessa ainoani – menneet kun ovat poissa ulottuvilta, eikä tulevista ole tietoa. Vain tämänhetkisellä askeleella on merkitystä. Quentin Crispiä mukaillen “pyrin tulemaan yhä enemmän itseni kaltaiseksi”.

Vain edistyneille ja tyylistään varmoille pukeutujille voi suositella peräti neljää eri kuviota. Tässä kuvassa yhdistyvät erittäin maukkaasti kamelinkarva, kudottu solmio, kauluspaidan ruutukuvio sekä taskuliinan erikoinen motiivi. Vaikka kokoonpano on mitä todennäköisimmin erittäin tarkasti suunniteltu ja esikokeiltu, mies näyttää silti rennosti puetulta – solmiosta ja taskuliinasta huolimatta. Vaikka en itse pikkutakin kaulusten suorasta linjasta pidä, se on oma ongelmani. Kuvan herrasmiehessä ei löydy moitteen sijaa. Bravo!

Kuvan mies on todiste siitä, kuinka vähemmän on aina enemmän. Vaikka vaatekappaleet ovat saattaneet maksaa saman verran kuin keskivertosuomalainen tienaa bruttona kuussa, lukija yhtynee kanssani toteamaan ettei hän missään nimessä ole edustava näky. Koska pikkutakin kuviointi on melko levoton, tulisi kaikkien muiden vaatekappaleiden olla mahdollisimman levollisia. Esimerkiksi paidan tulisi ehdottomasti olla yksivärinen. Nyt paita on malariapotilaan ihon värinen, solmio liian heikosti vihreä (jonka lisäksi levottomalla kuviolla) ja taskuliinakin outoa sävyä.

Mikä tahansa vaatekappaleista voisi toimia erinomaisesti jossain muussa kokoonpanossa. Tässä kuvassa mikään ei vain toimi.