Keikari.com

Nimi ei aina ole enne. Amerikkalainen lehtimies-kirjailija Gay Talese on eittämättä saanut kuulla huulen jos toisenkin poikkeavasta etunimestään, mutta tämä ei ole miestä hidastanut. Talese syntyi vuonna 1932 New Jerseyssä italialaisten maahanmuuttajien perheeseen, ja hankki akateemisen koulutuksensa Alabaman yliopistossa. Valmistumisen jälkeen hänet pestattiin avustajaksi  New York Timesiin. Pienen armeijavisiitin jälkeen hän palasi lehteen toimittajaksi vuonna 1965, ja toimi maineikkaan julkaisun leivissä yhdeksän vuoden ajan. Tämän jälkeen hän on kirjoittanut lukuisiin julkaisuihin, kuten Esquireen, The New Yorkeriin, Newsweekiin ja Harper’s Magazineen. Hänen kirjoitustyylinsä poikkesi suuresti aikakauden normista. Aikakauslehdissä ei ollut tavallista kirjoittaa faktaraportteja romaanityyliin, puhumattakaan kirjallisista tehokeinoista. Talesen vastusteluista huolimatta hänet on niputettu yhteen New Journalism -tyylisuunnan muiden edustajien kanssa. Hänen  lehtiartikkelina ilmestynyttä henkilökuvaansa Frank Sinatrasta -otsikolla “Frank Sinatra Has a Cold” -pidetään yhtenä New Journalism -tyylisuunnan puhtaimmista esimerkeistä.

Talese on kirjoittanut yksitoista kirjaa. Hänen aikaisimmat bestseller-teoksensa käsittelevät yhteiskunnallisia muutoksia henkilökohtaisen elämänkokemuksen sävyttämänä. The Kingdom and the Power keskittyy New York Times -lehden historiaan ja vaikutusvaltaan,  Honor Thy Father  kertoo sisäpiiritarinan mafiaperheen elämästä, Thy Neighbor’s wife käsittelee USA:n muuttuvia arvoja Toisen maailmansodan ja AIDS-aikakauden välissä, Unto the Sons kertoo Talesen vanhempien muutosta Amerikkaan Toisen maailmansodan jälkeen. Talesen kolumneja, artikkeleja sekä reportaaseja on myös julkaistu kokoelmateoksina. Uuttera kirjoittaja asuun vaimonsa Nanin kanssa New Yorkissa, ja laatii tällä hetkellä kirjaa avioliitosta. Kaiken tämän ohella Gay Talese on myös 1900-luvun tyylipuhtaimpia dandyjä ja pienimuotoinen tyyli-ikoni Amerikan puolella.

Kuten toinen maineikas kirjallinen dandy Tom Wolfe, myös Talese on tilanteesta riippumatta pikkutarkka pukeutumisensa suhteen. Hänen isänsä sekä suvunperintönä räätäli, joten Talese pukeutui ylivertaisen laadukkaasti jo kouluaikoinaan. Isä sponsoroi poikansa vaatevarastoa ja poika mainosti isän räätäliliikettä kaikille, jotka korviaan kallistivat. Talese suosii valkoisia kontrastikauluksia, kolmiosaisia pukuja kaksirivisin pukuliivein, huopahattuja, galosh-mallisia pukukenkiä, rohkeita kuvioyhdistelmiä sekä tavaramerkkinään uniikkia ns. haikauluksella leikattuja takinkauluksia. Missä Wolfen aina käyttämä valkoinen puku on muuttunut ilahduttavasta eksentrisyydestä mauttomaksi keikaroinniksi, Talesen dandyismi ilmenee vaatimattomissa yksityiskohdissa. Missä valkean lääkepillerin värinen Wolfe pistää silmään joukosta, Talese sulautuu sekaan, mutta erottuu lähietäisyydeltä edukseen. Gay Talesen tyyli on aito pilkahdus ajatonta kauneutta sammuvan ja harmaan aikakauden yllä.

Kuvaesimerkkejä Talesen tyylistä:

• Samettitakissa
• Haikaulus
• Ajaton tyyli
• Harvinainen pukukuvio
• Flanööri
• Velmuilemassa

http://www.randomhouse.com/kvpa/talese/

Ruotsalainen Welldressed-blogi käsittelee miesten tyyliä hieman nuorekkaammalla otteella. Sivusto on tutustumisen arvoinen lukuisten henkilöhaastatteluidensa, klassisen painotuksensa ja mainion kuvakokoelmansa vuoksi.

http://welldressed.blogg.se/

Sage Brown tarjoaa käsintehtyjä englantilaisia laukkuja, salkkuja ja asusteita sekä miehille että naisille. Kätevä verkkokauppa toimittaa kaikkea korkealaatuista ja nahkaista ympäri maailman. Erilaisia nahkalaatuja sekä -värejä on reilusti, viimeistely erinomaisella tasolla. Ymmärrettävällä tasolla olevien hintojen ansiosta Sage Brown tarjoaa erinomaisen hinta-laatusuhteen.

http://www.sagebrown.co.uk/

Poikkeuksellisesti ajan Keikarin sivuraiteille varsinaisista aihealueistaan, sillä sappeni kiehuu. Tämä pienimuotoinen teksti sivuaa naisten pukeutumisen maailmaa. Sisareni jäljiltä löysin käsiini uusimman Elle-lehden, jossa “maailman suurin muotilehti” juhlistaa suomenkielisen versionsa yksivuotista olemassaoloa. Kannessa kujeilee kuumin supermallimme Suvi Kopola, ja suurin otsikko hehkuttaa 188-sivuista juhlanumeroa. Lukija on tässä vaiheessa lievästi kiinnostunut halvan erikoisnumeron tarjonnasta, eikä osaa odottaa visvaista roskaa tihkuvan sivujen välistä. Kuusikymmentä sivua painoksen 188-sivuisesta lehdestä on suurikokoisia mainoksista. Pikaisesti taskulaskimella näpräiltynä tämä tarkoittaa noin 31 prosentin osuutta juhlanumerosta, eikä lukuun ole otettu edes Suomi-Ellen kosmetiikkasuosituksia. Sivu toisensa jälkeen on peittynyt suurella kuvalla, jossa läjällinen kemianteollisuuden maukkaita mömmöjä lupaa sileämpää ihoa, vetreämpää pepunseutua, viettelevämpiä ripsiä tai parempia huulirajauksia.

Kannen perusteella ainoa potentiaalisesti syväluotaava, kiintoisa artikkeli kertoo tavallisen vantaalaisneiti Suvi Koposen matkasta catwalkeille ja maailmanmaineeseen. Pettymys on suuri, kun haastattelu on typistetty kahteen sivuun ja hyvin yleisiin kuulumisiin. Lukuisa aukeama katetaan Ellen ikiomalla juhlakuvauksella, jossa supermalli Koponen tavoittelee kreikkalaisten patsaiden eteerisyyttä vaihtelevissa hepeneissä. Toisin sanoen: lehden tarjonta on pikaista, pinnallista ja hyvin, hyvin kevyttä. Kaikessa viisaudessaan toimituskunta on houkutellut ostajan hankkimaan itselleen liki kaksisataasivuisen kokoelman mainoksia!

Ilmiö on tuttu kaikille ulkomaisia naisten muotiraamattuja pläränneille sekä L’uomo Voguen tapaisia miestenlehtiä käsiinsä ottaneille. Valtavasti kiiltäviä mainoksia, joissa on tuotekuva, malli ja merkki; valtava sivumäärä mielikuvia, tuntemuksia ja kuiskauksia paremmasta, laadukkaammasta elämästä. Suuria kuvia, jotka eivät kerro valmistajien historiasta, perinteistä ja uniikeista piirteistä mitään; vain suuria kuvia, jotka luottavat merkin rajattoman monistamisen, levittämisen ja tunnetuksi tekemisen voimaan. Hyvin lyhyitä, luonnosmaisia artikkeleita muodista, hyvin monta aukeamaa lehden omia muotikuvauksia, joissa langanlaiha tai läpeensä pumpattu Yli-Ihminen mutristaa huuliaan kelmeässä studiolampun valossa. Kaiken tämän en soisi vakiintuvan myös Suomeen – tämän roskan, tämän turhuuden, tämän mainostulvan. Minulta ei tietenkään kysytä, sillä ilmeisesti nuorten naisten lehtiä ostetaan ihan hei huviks vaan.

Länsimaisten roskamuotilehtien sijaan toivoisin sekä nais- että mieslukijoiden suuntaamaan kakkulansa tai silmänsä laadukkaisiin naistenlehtiin. Suomessa tasoa pitävät yllä julkaisut kuten Me Naiset, Eeva, Anna ja Sara. Miehille, niin teini-ikäisille kuin varttuneemmillekin, suosittelen naistenlehtien lukemista, jotta he saisivat edes jonkinlaisen otteen naisten psykologiasta. Lukuisat elämäntarinat, henkilöhaastattelut ja tyylikoulut vaikuttavat ensikäteen naisten höpötyksiltä. Useamman vuoden niitä koluttuaan kuitenkin huomaa, missä kohdin naiset ovat pettyneet karvaisemman sukupuolen sanoihin sekä tekoihin, ja missä kohdin naiset ovat hurmaantuneet miehisen olennon edesottamuksista. Maailma olisi kovasti parempi elää, jos useampi mies kuuntelisi naistaan ja useampi nainen olisi kärsivällisempi omaa halimörriään kohtaan.