Keikari.com

Vuonna 1894 herrasmies nimeltä Simeon Simpson perusti nimeään kantavan räätäliliikkeen Lontooseen. Vuoteen 1917 mennessä kauppa oli käynyt niin hyvin, että hän kykeni perustamaan vaatetehtaan samaiseen kaupunkiin. Kasvu oli vahvaa, ja vuonna 1929 edessä oli muutto suurempiin tiloihin Stoke Newingtoniin. Kolme vuotta myöhemmin Simeon oli valitettavasti kuollut, mutta hänen Simpson-liikkeestään oli ehtinyt kasvaa Englannin kuudeksi suurin miesten vaatteiden valmistaja, joka vei korkeaa laatua myös ympäri maailman.

Yhtiön johtoon astui Alec Simpson, joka päätti viedä sen uusille urille. Tilaus- ja mittatilausvaatteiden lisäksi yhtiö ryhtyi tuottamaan myös valmisvaatteita, ja vuonna 1933 rekisteröitiin DAKS-tavaramerkki. Tämän nimikkeen uskotaan olevan yhdistelmä sanoista “dad” ja “slacks” – siis isähousut. Vuotta myöhemmin DAKS patentoi melko mullistavan uutuuden housurintamalla: lantiokiristimen, jonka ansiosta yhtiön housut eivät tarvinneet vyötä tai housunkannattimia. Samana vuonna myös valmistettiin ensimmäiset naisten vaatteet. Alec Simpson myös osti vanhan geologisen museon rakennuksen, johon hän avasi vallankumouksellisen tavaratalo Simpsonin.

Kauppa kukoisti siihen malliin, että Stoke Newingtonin tehdas kävi ahtaaksi ja DAKS muutti valmistustilansa Skotlannin Larkhalliin. Uusi kookas tehdas avattiin vuonna 1948. Kova työ palkittiin vuonna 1956 kun Simpson sai Edinburghin herttuan kuninkaallisen hovinhankkijan sinetin. Neljä vuotta myöhemmin kuningatar myönsi yhtiölle toisen mokoman. Vuonna 1976 edessä oli uusi aluevaltaus. Yhtiön toimitusjohtaja Johnny Mengers suunnitteli DAKSin House Check -tartaanikuvion, joka koristi tästä lähtien lukuisia vaatteita joko suoraan kankaassa taikka sitten vuoressa. Kamelin ja vikunjan värit valittiin tietoisesti kuvaamaan erittäin hienoja materiaaleja, musta päällisraita puolestaan toi eleganttia kontrastia.

80-luvun puolella DAKS keskittyi tarkemmin asusteisiinsa, ja 1983 yhtiö sai peräti kolmannen hovihankkijan sinetin, tällä kertaa Walesin prinssiltä. Esimerkiksi Barbourin ja John Lobbin ohella DAKS on harvoja peräti kolminkertaisella kunnialla tunnustettuja yhtiöitä. Vuonna 1994 juhlittiin koreasti DAKSin satavuotista olemassaoloa, ja pari vuotta myöhemmin julkaistiin yhtiön kauppakeskuksen kunniaksi kirja “The British Tradition – Simpson, A World Of Style”. Tästä huolimatta vuonna 1999 yhtiön johtoryhmä päätti lakkauttaa ostoskeskuksen ja suunnata DAKSin voimavarat merkin vahvistamiseen. Simpson (Piccadilly) sulki ovensa viimeisen kerran saman vuoden tammikuussa.

Vuonna 2000 yhtiö avasi uuden lippulaivamyymälänsä osoitteessa 10 Old Bond Street. Esittely- ja myymälätilaa löytyy tuhansien neliömetrien verran, ja kolme vuotta myöhemmin pienempi miesten myymälä avasi ovensa kunniakkaalla Jermyn Streetillä. Vuonna 2005 suunniteltiin naisten luksusmallisto, miesten vastaava vuotta myöhemmin. Lippulaivamyymälä koki täyden uudistumisen ja avautui ehompana 2007.

Tänä päivänä DAKS on yksi Britannian maineikkaimmista vaatetoimijoista, jonka miesten ja naisten vaatteita sekä asusteita viedään ympäri pallon. Tähän mennessä yhtiön tunnustartaani ei ole kokenut Burberryn House Checkin kaltaista arvonlaskua, ja kolme kuninkaallisen hovinhankkijan sinettiä ovat yhä tae korkeasta panoksesta. DAKSin suurimmat ulkomarkkinat ovat Kauko-Idässä, joskin saarivaltio suhtautuu omaan yhtiöönsä kovin lempeästi.

http://www.daks.com/

Aikanaan Askandyn ja Styleforumin keskustelupalstoja selatessani päädyin – kuten jokainen aktiivilukija aikanaan – selaamaan What Are You Wearing Today? -ketjua. Huomioni kiinnitti anonyymi DocHolliday-nimimerkillä  kirjoittava herrasmies, jonka kuvalliset tyyliesimerkit olivat toistuvasti tyylikkäimpiä sivustoilla näkemiäni. Tämän vuoksi päätin lähestyä häntä yksityisviestitse, ja ystävällisenä veijarina Doc lupautui virtuaalihaastatteluun jonka vastauksista Keikarin lukija pääsee nyt nauttimaan. Ketjun lopussa on vielä kattava kokoelma Docin erinomaisen tyylikkäitä yhdistelmiä, joista inspiraatiota kelpaa ammentaa.

“Osun mainostajaystävälliseen 18-34 -vuotiaiden kohorttiin, enkä vielä ole naimisissa taikka ehtinyt isäksi. Vaatteista olen ollut kiinnostunut jo lapsesta lähtien, jolloin käytin isoisäni hattuja sekä takkeja alituiseen. Myös ruudukkokuvioisista housuista pidin jo tällöin. Henkilökohtaisen tyylini juuret ovat hyvin paljolti siinä, mistä pidin jo kymmenvuotiaana. Tietämykseni vaatteista puolestaan olen kasannut kokoon vaihtelevista lähteistä, sekä verkosta että tosielämässä. Isoisäni oli tavattoman tyylikäs, hän näytti hyvältä oli sitten puvussa ja solmiossa taikka paitahihasillaan ja olkihatussa. Hänen tyylinsä oli vaivatonta, ja on yhä suuri inspiraation lähde.

Tyyliäni kuvailisin myös melko eklektiseksi, mutta syvästi perinteiseen amerikkalaiseen estetiikkaan polveutuvaksi. Minulla on monia vaikuttimia, mutta pidän vain vaatteita jotka sopivat yhteen ydintyylini kanssa. Silloin kun olen yrittänyt poiketa tästä liikaa, olen yleensä huomannut olevani tyytymätön tuloksiin. Jokusen yrityksen ja erehdyksen jälkeen olen tullut hyväksymään itseni luonnollista hartialinjaa ja button down -paitaa arvostavana tyyppinä. Suurin yksittäinen intohimoni vaatteissa ovat irtotakit, sillä ne ovat niin monipuolisia ja hauskoja. Aikakausista 1960-luvun alku ja keskiväli ovat vaikuttaneet tyyliini eniten.

Vaatekaappini koostuu valmisvaatteista, lukuun ottamatta paria paitaa ja muuta vaatekappaletta jotka olen teettänyt. Miltei kaikki on ostettu alennuksesta, mutta minulla on myös muutama isoisältä peritty vaate joita arvostan suuresti. Tyyli-ikonejani ovat isoisäni, Marcello Mastroianni, John Steed “Kostajista” ja, varhaislapsuuden vaikuttimena, Tom Bakersin Doctor Who. WAYWT-viestiketjuun lisäämäni ovat ovat enimmäkseen yhdistelmiä jotka koen kiinnostaviksi tai epätavallisiksi. Makuni voi erota monista foorumien jäsenistä, joten haluan kuvien avulla kuvita edustavani erilaista tyylispektriä. Mielestäni kaikki kuvat eivät ole onnistuneita, joten mielelläni otan myös vastaan palautetta.

Ydintyylini on tosiaan amerikkalainen, mutta myös Italiasta ja Englannista olen ottanut vaikutteita. Englantilaisen eksentrikon käsite on hyvin vetoava, ja pidän ajatuksesta käyttää joitakin vaatteita vain koska tuntuu siltä – ja pitää niitä vain itseni tähden. Italialaisilla puolestaan on ihastuttava tapa käyttää vaatteitaan välinpitämättömään tapaan [sprezzatura]. Molemmat näkemykset ovat hyvin sopivia amerikkalaisen pehmeän hartialinjan tyyliin. Vaatteiden ohella intohimojani ovat matkustelu, maalaaminen, hyvät kirjat ja laaturuoka.

Vinkkini vastikään klassisesta tyylistä innostuneelle: ole tosi itsellesi ja pyri tuntemaan olosi mukavaksi vaatteissasi. Muista, että vaikka kuinka hyvältä jokin uutena näyttäisi, se tulee näyttämään vain paremmalta pitkän iän ja hyvän huollon myötä – jos se on hyvää laatua.”

Yksi harvinaisimmista reunoskenkäväreistä on sininen. Mieli hakee sopivaa käyttökohdetta formaaleille sinisille jalkineille, mutta kovin harvassa ne ovat. Joitakin vastauksia voi löytää vaaleista puuvillahousuista, mutta niiden parissa ruskean sävyt toimivat paljon paremmin. Värin esittämät haasteet eivät kuitenkaan lannista kelpo dandyä, joka kokee sinisen vain yhtenä uutena mahdollisuutena. Ratkaisu pulmaan löytyy Northamptonista.

Siniset jalkineet muuttuvat osaavissa käsissä upean harvinaisiksi pukukengiksi värjäyksen myötä. Sininen väri saa päälleen monta kerrosta mustaa väriä, kunnes oikea sävy on saavutettu: tummansininen jalkine, joka on niin musta että se käy mustasta. Lopputulosta voisi luonnehtia Windsorin herttuan yönsinisen frakin kaltaiseksi – sävy on taatusti tumma ja riittävän formaali, mutta oikeassa valaistuksessa sinisyys paljastuu. Tällaista paria en koskaan ole nähnyt kuvassa tai luonnossa, mutta esittämäni vision toteuttaja saa omakseen hyvin harvinaisen jalkineparin, joka hakee sävynsä upeudessa vertaistaan.

Koska syyskuu on yhä kummallisen lämmin, yksi kesäinen kokoonpano on vielä ajankohtainen. Esimerkkiä tarjoilee kuvan herrasmies: valko-siniraidallinen popliinitakki, vaaleanvihreä oxford-kankainen nappikauluspaita, punareunainen valkoinen taskuliina, siniset puuvillahousut, purjehduskengät – ilman sukkia.