Keikari.com

Savilerow-style.com on maanmainion räätälikadun oma verkkojulkaisu, joka keskittyy englantilaisen käsityötaidon edistämiseen. Mikäli haluaa pysyä kärryillä Savile Row’n ja ajoittain myös Jermyn Streetin tapahtumista, sivusto on mainio piipahduskohde.

http://www.savilerow-style.com/

Vuoden suurimmat kestit ovat ohitse ja päivälehtijournalismi osallistujien puvuista on vasta alkamassa. Paljon ääntä ja vimmaa on luvassa, mutta miesten vaatetukselle ei suuremmin palstatilaa uhrata – Keikari tarttuu siis tähän pieneen nissiin. Lyhyesti todettuna: jälleen kerran miehet pukeutuivat karmealla tavoin. Lähivuosien ja uusimpien kuvien perusteella visuaalisesti suurin murhe on roikkuva frakkiliivi, jonka todellisuudessa ei tulisi näkyä frakkitakin alta. Tähän syynä ovat vuokrafrakit, vuokraajien tietämättömyys sopivista mittasuhteista ja vuokraliikkeiden työntekijöiden taitamattomuus. Linnan juhlathan ovat heille ennen kaikkea bisnestä, ei palvelua tai asiakkaan imagon huoltoa.

Ikävä seikka frakkirintamalla on muutos frakkihousujen vyötärön leikkauksessa; missä ne ennen leikattiin korkealle vyötärölle ja kantajansa mukaisesti, tänään housut leikataan valmisvaatteina matalammaksi. Seuraavat murheenkryynit ovat joko liian pitkiä tai lyhyitä frakin- ja paidanhihoja. Summa summarum: en nähnyt televisiolähetyksen ja valokuvien perusteella yhtään oikein istuvaa frakkia. Asiat ovat kurjasti, mutta osallistujia en voi kovin suuresti syyllistää – jos tietämys frakin oikeasta istuvuudesta on kaikilta liki kadonnut, eivät Linnaan joutuneetkaan ole poikkeus. Tilastollisesti heillä tosin olisi varaa panostaa pukeutumiseensa, joten moitin kaikkia osapuolia yhtäläisesti välinpitämättömyydestä kauneutta ja tilaisuutta kohtaan. Frakki on kaukana eleganssista, jos istuvuus on opiskelijahaalarin luokkaa.

Suuresti arvostamani valtakunnanpukeutujat Matti Klinge ja Björn Wahlroos eivät menneiden vuosien kuvakokoelman perusteella ole onnistuneet frakeissaan, joten toivo on liki sammunut frakkirintamalla. Kutsuni Linnaan ovat aiempina vuosina ilmeisesti kadonneet postissa, joten paikan päällä en ole päässyt juhlia katsomaan, mutta kuvien perusteella toivoa on kuin onkin hitusen jäljellä – odottamattomassa suunnassa. Kimi Räikkönen saapui vuonna 2008 juhliin yllään räätälityönä luotu tilausfrakki, joka istuu kuin vertauskuvien hansikas: edestä ja sivulta näkymä on moitteeton. Kenties muutama lukija on äkännyt muitakin sopivasti pukeutuneita. Kansallispukuja tehdään ennen kaikkea tilaustyönä, joten niihin pukeutuneilla ei juurikaan ongelmaa istuvuudessa kaiketi ole. Myös diplomaattipuolella yleiset perinneasut istuvat mainiosti.

En nosta Linnan juhlia esimerkiksi vain silkasta ilkunnan huvista. Jos tilaisuuden kutsussa on järjestäjän toivoma pukukoodi, hän toivoo kutsutun kunnioittavan ennen kaikkea tilaisuutta tai tapahtumaa valitulla vaatetuksella. Koodista poikkeaminen on loukkaavaa joko kutsujaa tai tapahtumaa kohtaan, ellei vieras ole etukäteen toivonut poikkeusta kohdallaan tehtävän. Ymmärrettävästi esimerkiksi pyörätuolissa frakki olisi kovin vaivalloinen ja kenties maata laahaava kokonaisuus, joten poikkeuksia tulee tehdä. Mikäli iltapuku-frakki -linjaus pitää myös tulevina vuosina, tulee presidentin kutsua kunnioittaa vastaavasti.

Vuonna 1880 skotlantilainen emigrantti William Mills perusti nimeään kantavan purjevalmistamon Greenportiin, New Yorkiin. Nopeasti kasvava USA:n väestö tarvitsi laadukkaita purjeita joka säähän ja vesistöön, joten kasvu oli taattu. Tänä päivänä viidennessä sukupolvessa jatkava Mills tunnetaan purjeiden, matriisien ja kanvaasikattojen ohella samaisesta materiaalista luoduista laukuistaan.

Millsin kanvaasilaukkuja on tarjottu kuuden vuosikymmenen ajan lukuisissa väreissä ja malleissa. Kaikki laukut valmistetaan omassa pajassa käsityönä puuvillakanvaasista kaksinkertaisin ompelein. Kuten materiaalin odottaakin, Millsin kanvaasi hylkii vettä ja tuulta, kestää kovaakin käyttöä ja on konepestävissä. Alun perin purjehtivan väestön käyttöön syntyneet laukut nähdään tätä nykyä yhä useammin nuorten käsivarsilla, ja runsas värivalikoima takaa myös erikoisempaa ulkoasua tavoittelevan toiveen.

http://www.millscanvas.com/

Vuonna 1866 herrasmies nimeltään Matias Pujadas avasi pienen jalkineverstaan Incan kaupungissa. Aikakaudella, jolloin tehdasvalmisteiset kengät eivät vielä olleet vakio, Pujadaan liike kantoi hedelmää. Isänsä työtä jatkoi toisessa polvessa poika Mateo, joka avasi vuonna 1905 yhden ensimmäisistä Goodyear welt -rakenteisia jalkineita tarjoavista tehtaista Baleaarien saarella. Tästä perustasta oli hyvä ponnistaa, joten samalla alalle päätyi myös Mateon poika José Albaladejo Pujadas. Vuonna 1961 hän perusti Yankon, yhden Espanjan suurimmista kenkäalan yhtiöistä. Kulta-aika asettui 80-luvulle, jolloin Yanko puski myyntiin yli miljoona paria popoja, ja vauhti hidastui vasta 90-luvun koittaessa.

Laatujalkineiden kysyntä oli laskenut ja tehtaiden tuli joko erikoistua tai tasapäistyä hintoja laskemalla. Vuonna 1997 José perusti Carminan yhdessä vaimonsa ja lastensa avustuksella, tarkoituksenaan keskittyä käsintehtyihin reunoskenkiin. Tänä päivänä Carmina on harmillisen huonosti tunnettu toimija, joka kilpailee laadussa samoilla markkinoilla kuin northamptonilaiset valmistajat. Edukseen Carmina erottuu englantilaistoimijoita suuremmalla naisten jalkineiden valikoimalla, shell cordovan -malliston hintatasolla sekä viimeistelyllään. Carminan lestit ovat siroja, kaikki vuodat käsin leikattuja, mallit käsityönä pohjattuja ja osittain käsin lestattuja. Tietääkseni yksikään eurooppalainen verkkokauppa ei tarjoa Carminaa, mutta suoraan tehtaalta tilaamalla vasikannahkaiset parinsa saa noin 350 eurolla ja cordovan-nahkaiset hieman alle 500 eurolla. Myös mittatilaaminen onnistuu.

Lestiensä ja käsityömääränsä ansiosta Carminan jalkineet asettuvat laadullisesti Crockett&Jonesin yläpuolelle, shell cordovan -jalkineissa yhtiön hinta-laatusuhde on voittamaton.

http://www.carminashoemaker.com/eng.html