Doyle et al. kertovat meille surullisia uutisia aikamme maailmasta: villakankaasta on tullut harvinaista luksusta. Vain noin 1 prosentti maailman kaikesta tekstiilikuidusta on villaa. Sen sijaan mikromuoveja vuotava, hiostava, usein kemikaaleilla pinnoitettu ja ruma polyester on 2000-luvun behemot. Valtaisa peto, joka on niellyt kaiken muun yli 50 % osuudellaan. Tämä tieto oli yllätys, sillä en uskonut villan olevan näin karsastettu. Toki Suomen katukuvassa “toiminnalliset” pusakat, urheilutakit ja muut kahisevat öljyvaatteet ovat yleisin näky farkkujen ohella. Maailman tekstiilikuidusta puuvillaa on noin 25 prosenttia, mutta villan ominaisuuksien edessä se on vain kalpea kuvajainen.

Pukimo Raivion valikoimaa

Gentiluomo, harmaa-beige päällystakki, koko 50
Bally, ruskeat talvikengät, koko 45, turkisvuori
Mabro, tumma villakangastakki, koko 50
Pal Zileri, tumma puku, koko 52, Reda-villaa

Surua lisää International Wool Textile Organisation. Sen raportti IWTO market information vuodelta 2019 kuvaa petrokemikaalien aikakauttamme datan avulla. Viimeisen noin 20 vuoden aikana maailman villantuotanto on vähentynyt 50 %, ja samalla keinokuitujen tuotanto on liki tuplaantunut. Tilastoja vääristävät sekoitekankaat, joissa kelpo puuvillaan tai villaan sotketaan öljyä. Yleensä tavoitteena on halvempi kangas, jonka myötä valmistuskustannus painuu ja voitto kohoaa. Villakuidun tuottaminen on 4-7 kertaa kalliimpaa kuin tekokuidun, joten pelkkää hintaa katsova tuottaja tai asiakas on helppo höynäytettävä. Tärkeämpää olisi ajatella kuidun ominaisuuksia yllä, sen kestävyyttä ja materiaalin aiheuttamia vaikutuksia. Hajotessaan polyestervaate aiheuttaa samanlaista saastetta kuin kuluva muovipussi.

Niin sanotun slim fit -vaatteen aikakaudella öljyä on myös kaadettu soppaan, jotta kangas joustaisi tehokkaammin, ja vaate olisi tyköistuvampi eli sexympi. Tämä on jälkikäteen osoittautunut virheeksi, sillä sekoitekankaita on erittäin vaikea kierrättää. Niille helpoin käsittely on polttaminen, mutta kankaan tuottama lämpö on äkkiä haihtunut. Öljypohjaiset tekokuidut ovat surkea valinta, jos haluaa laatua ja tyyliä ylle. Tekokuitu on hiostavampi yllä, hiki pinttyy siihen väkevästi, materiaali ei päästä lämpöä tai hikeä haihtumaan, se kiiltää luonnottomasti, se ei luontaisesti maadu, eikä tekokuitua voi muokata höyryllä niin kuin villaa. Synninpäästön voi suoda viskoosille, joka on ensimmäinen keinotekoinen vaatekuitu 1890-luvulta. Se valmistetaan puukuidusta, joten viskoosivaate hengittää. Se ei kuitenkaan ole yhtä kestävä tai muokattavissa niin kuin villa sekä puuvilla.

Kannustan lukijaa siis valitsemaan täysiä luonnonkuituja aina, kun se on mahdollista. Jos kysyntä muuttuu äänekkäämmäksi, valmistajilla on kannustin vastata siihen. Mikä parempaa, kannustan lukijaa myös valittamaan myyjälle, jos vaatekaupan useimmissa tuotteissa on öljylitkua mukana. Ihmisen historia luonnonkuitujen kanssa on noin 30 000 vuoden pituinen kudos esivanhempiin. Tämä kangas repesi vasta vuonna 1939, kun DuPont esitteli nailonin New Yorkin maailmannäyttelyssä. Sen jälkeen mikään ei ole ollut samoin. Keinokuidut eivät kurjista ainoastaan vaatteiden kulttuuria, ne kurjistavat myös kangasvalikoimaa ja tekstiilituotantoa. Tekokuitu on aikamme kuva, eikä se jätä meistä kaunista tarinaa tuleville sukupolville.