Keikari.com

Bernhard Roetzel on saksalainen tyylijournalisti, joka on ansainnut maineensa ennen kaikkea teoksellaan ”Herrasmies: klassisen miesten muodin käsikirja”. Tietokirja ilmestyi alun perin vuonna 1999 saksaksi ja tähän päivään mennessä se on käännetty 18 kielelle. Lukuisista puutteistaan huolimatta ”Herrasmies” on yhä monipuolisin ja hyödyllisin perusteos hänelle, joka on kiinnostunut klassisesta miesten tyylistä. Englanninkielinen laitos uudistettiin ja uudempi painos otettiin vuonna 2009. Valitettavasti tämä versio ei tarjoa suuresti uutta, ja siinä on myös luovuttu lukuisista yksityiskohdista jotka toivat poikkeavaa tenhoa vanhaan painokseen. Näin ollen suosittelen lukijaa poimimaan kirjahyllyynsä mieluummin Herrasmiehen vuodelta 2005. Koska Roetzel on Antongiavannin, Boyerin sekä Flusserin ohella merkittäviä tyylikirjoittajia, hänen haastattelunsa on merkittävä lisä Keikarin tarjontaan.

Roetzel, 45, asuu Berliinissä, tarkemmin Prenzlauer Bergin kaupunginosassa toisen vaimonsa sekä kolmen lapsensa kera. ”He ovat liian nuoria ymmärtääkseen mitä teen työkseni. Poikani pitävät hatuistani sekä päällystakeista, jotka roikkuvat vaatekaapissani ja he kyllä huomaavat mitä päälleni laitan, mutta heillä ei toistaiseksi ole syvempää mielenkiintoa vaatteisiin. Vaimoni on kyllä kiinnostunut vaatteista ja muodista, mutta me tuskin keskustelemme näistä aiheista kotona.”

Roetzel kertoo olevansa ammatiltaan tyylijournalisti, mutta hänellä ei ole ammatillista koulutusta alalle. Hän aloitti uransa copywriter-töillä mainosalalla. Tällöin työnantajan tärkein asiakas oli lääkeyhtiö, ja työtään hän kuvaa mukavaksi vaikkei mielenkiintoa tuotteita kohtaan löytynytkään. Myöhemmin hän loi käsikirjoituksia televisiosarjoihin, mutta vuodesta 1999 lähtien Roetzel on kirjoittanut vain muodista ja tyylistä.

”Olin kiinnostunut vaatteista jo hyvin nuorella iällä, ainakin näin äitini on minulle kertonut. Olemme asuneet Etelä-Afrikassa kun olin nuori, ja minuun tekivät vaikutuksen kouluasut joita näin englantilaisessa koulussa oman Deutsche Schule Pretoriani vieressä. Nuoruudessani opiskelin graafista suunnittelua Hannoverissa ja kävin usein katselemassa paikallisen pienen räätäliliike Krautheimin näyteikkunaa. Halusin erityisesti nähdä puoliksi valmiit vaatekappaleet. Ajattelin kuinka hienoa olisi saada jotain teetettyä itselleni. Olin niin obsessoitunut räätälityöstä, että näin jopa unia räätäliliikkeistä. Unelmani kävi todeksi noin kymmenen vuotta sitten, kun hankin ensimmäisen tilauspukuni Savile Row’lla – tunne oli upea.”

Tietämyksenä vaatteista ja niiden valmistuksesta Mr Roetzel on kerännyt kirjoista sekä lukemattomista keskusteluista käsityöläisten kanssa. Aikanaan hän ei juuri Internetiä tuntenut. Nykyisin hän vierailee verkossa ahkerasti, mutta silti kuuntelee mieluummin työntekijöitä ja katselee työn jälkeä itse. Omaa tyyliää Roetzel kuvailee hyvin englantilaiseksi, mutta viime aikoina se on siirtynyt yhä enemmän ja enemmän manner-Euroopan suuntaan. Hän ei enää pyri kopioimaan englantilaisia; 30- ja 40-luvuista on tullut suuri inspiraation lähde. Hän pitää yksinkertaisuudesta ja käyttää miltei yksinomaan mokkajalkineita niiden helppohoitoisuuden vuoksi.

Roetzelin henkiräätäli on John Coggin Lontoosta, joskin tällä hetkellä hän on hyvin tyytyväinen muuan Kathrin Emmerin palveluksiin. Hän on kovin väsynyt kulkemaan Lontoossa asti sovituksissa, joten tällä hetkellä berliiniläinen Emmer on kelpo ratkaisu. Hänen luokseen voi pyöräillä sovituksia varten. Paitarintamalla Roetzel on suosinut Hilditch&Keyn valmispaitoja sekä Turnbull&Asserin mittatilauspaitoja, mutta nykyisin teettää kaikki paitansa Emanuel Bergin verstaassa Gdanskissa. Church’sin jalkineet olivat Roetzelin ensimmäinen rakkaus reunospohjatuissa jalkineissa, mutta sittemmin hän on siirtynyt Eduard Meierin pareihin. Valtaosan asusteistaan hän on hankkinut Paul Stuartin myymälöistä Atlantin tuolta puolen.

”Kun kirjoitin Gentleman-teosta, en koskaan pyrkinyt vaikuttamaan ihmisiin. En ole saarnamies. Tiedän, että näkemykset tyylistä ja muodista ovat erittäin monisyiset ja kunnioitan toisten makua. Tämän sijaan yritin teoksessa tallentaa osan siitä tietotaidosta, jonka pelkäsin tulevaisuudessa katoavan. Onnekseni lukuisat nuoret mieltyvät yhä klassiseen tyyliin. Kirjan menestys ei ole muuttanut minua yksityiselämässäni, mutta silloin kun minut kutsutaan pitämään puhe klassisesta tyylistä ja huomaan tusinoittain tai jopa sadoittain paikalle saapuneita – kaikki vain teokseni vuoksi – huomaan työni eroavan muiden joukosta. ”

Tyylin, muodin sekä räätäli- ja suutariperinteen lisäksi Roetzelin kiinnostukseen kohteisiin lukeutuvat 1900-luvun historia, politiikka, kitaran soitto sekä amerikkalainen Roots-musiikki.

Viimeisenä palana Bernhard Roetzel jakaa vinkkinsä vasta hiljattain klassisesta tyylistä kiinnostuneelle lukijalle – ja osuu mielestäni kultaisen naulan kantaan. ”Älä ostele liikaa. Laadi suunnitelma siitä, mitä mielestäsi tarvitset nyt ja mitä vasta myöhemmin. Älä joudu halpojen vaatteiden houkutukseen. Pitäydy suunnitelmassasi ja osta ensin vasta ne klassikot, jotka mielestäsi tarvitset. Et suinkaan tarvitse paljoa: jos aloitat yhdellä puvulla, yhdellä tweed-takilla, yhdellä klubitakilla, yhdellä päällystakilla, kahdella kenkäparilla sekä muutamalla paidalla, solmiolla ja neuleella, olet todennäköisesti hyvin pukeutunut useimmissa tilanteissa. Smokki voi odottaa ja samoin kesäpuvut. Osta käytettyjä vaatteita jotta säästät rahaa, mutta myös sen vuoksi jotta tutustuisit menneiden vuosikymmenien kankaisiin.”

Ranskalaisen verkkolehti Le Journal du Netin toimittaja käväisi tasokkaan jalkinetehtaan kierroksella. Muista valmistajista Weston eroaa huomattavasti: yhtiöllä on paitsi tehdas, myös oma parkitsimo pohjamateriaaleja varten. Valitettavasti eniten irti raportista saa vain ranskan kieltä taitava, me muut tyydymme kiintoisiin kuviin tai Google translator -palvelun apuun.

http://www.journaldunet.com/economie/reportage/jm-weston/

Ehdottomasti pornografisinta ja dekadenteinta, mitä mies voi päälleen pukea, on samettinen tupakkatakki ( eng. smoking jacket). Takin sametti houkuttaa koskettamaan ja voimakkaat värit sekä kankaan hohto vain vahvistavat signaalia. Tupakkatakki on jäänne kauniimmilta aikakausilta, joka elää 2000-luvulla hyvin harvojen yllä ja kovin rajatuissa ympäristöissä. Tästä huolimatta sen tunteminen on eduksi, sillä jokainen takin tavannut muistaa näyn kauemman aikaa. Vaatteen historia kantaa kauas ja lukuisten vaikutteiden taakse.

1600-luvulla uuden mantereen, Amerikan, hyödykkeet aloittivat vyöryn Eurooppaan. Mausteet, tupakanlehdet, kahvipavut ja silkit olivat vihdoin yhä useamman saatavana ja vielä kovin eksoottisia. Tänä aikana tuli myös muotiin muotokuvien maalauttaminen, erityisesti silloin, kun herrasmiehen yllä oli koristeellinen, silkkinen robe de chambre, silkkiaamutakki. Lisäksi 1850-luvulla käyty Krimin sota teki turkkilaisesta tupakasta muoti-ilmiön Englannissa, ja tupakointi lisääntyi kovin. Tapakulttuuri oli ajan Britanniassa omintakeista, ja tilaisuuksien mukainen pukeutuminen oli normi. Herrasväen kaapissa saattoi olla kymmeniä asuja, joita käytettiin vain tietynlaisessa kontekstissa. Tupakkatakin synty oli vain ajan kysymys. Kun silkkisiä, pitkiä aamutakkeja lyhennettiin ja niiden materiaalia muutettiin, tupakkatakki oli syntynyt. Mikäli joutilasta aikaa päivällisen jälkeen löytyi, herrasmiehet usein vetäytyivät syrjempään piipulliselle, savukkeelliselle tai sikarilliselle – kukin mielimuotoaan suosien. Tällöin ylle puettiin edustava, erityisesti tätä tarkoitusta varten suunniteltu tupakkatakki.

Yleensä paksusta sametista valmistettu takki oli tarkoitettu imemään tupakkasavun, ja suojaamaan muuta asua tuhkalta. Takin kanssa yleinen asuste oli smoking cap, joka suojasi hiuksia voimaisilta tuoksuilta. Takin ja päähineen ansiosta miehet eivät tuoneet epäsuotavia tuoksuja leidien luo, sillä heitä haluttiin suojella miehiseltä paheelta kaikin tavoin. Takki säilyi suosittuna erityispukineena aina 1950-luvun kynnykselle asti. Suosiosta kertovat myös loputtomat säilyneet lehtileikkeet. Esimerkiksi 1902 julkaistu Washington Postin numero ilmaisi takin olevan “synonyymi mukavuudelle”, pennsylvanialainen aviisi puolestaan totesi 1908, että “olisi perin lievää sanoa uuden tupakkatakin tuovan kenelle tahansa syytä riemuun.” Viimeisiä maineikkaita takin suosijoita ovat olleet Cary Grant, Frank Sinatra, Dean Martin ja Fred Astaire.

Klassinen tupakkatakki on irtotakin pituinen, valmistettu sametista, shaalikauluksinen, kaksirivinen, rintataskullinen ja sen hihansuut sekä napit on koristeltu monimutkaisin brokadein (eng. frog closures). Yleisimpiä värejä ovat musta, tummansininen, tummanvihreä ja viininpunainen. Tupakkatakin kanssa käytetään poikkeuksetta smokkihousuja, smokkipaitaa ja solmuketta. Taskuliinaa ei sovi unohtaa ja jalkineiksi ovat joko ooppera-avokkaat tai samettiset, kirjaillut tohvelit ovat samaa tyylisuuntaa. Tänä päivänä, kuten aiempina aikakausina, tupakkatakki on myös sopiva asu muodollista kotitapahtumaa, kuten smokki-iltamia, isännöivälle. Esimerkkiä ja inspiraatiota löytää vaikkapa Hercule Poirot -filmatisoinneista. Myös jotain uutta yksinäiseen iltaan hakeva mies löytää tupakkatakista mainion piristeen, jota voi käyttää vaikkei nicotianaa nauttisikaan. Jos taas suuntaa casinolle ja haluaa olla tilan korein kukko, tuskin on tupakkatakkia väkevämpää asua.

Moderneja tupakkatakin tarjoajia ovat enimmäkseen brittiläiset yhtiöt. Turnbull&Asser, Pakeman Catto and Carter sekä Oliver Brown ovat yksiä lähteitä. Takin hankkiva saa omakseen puhdasta mielihyvää ympärille tuovan, dekadenttia eleganssia hohkaavan luomuksen, jonka käyttökohteet ovat rajalliset. Tästä huolimatta omistaja mitä todennäköisimmin pyrkii keksimään uusia kohteita – vain takin tuoman mielihyvän vuoksi.

Kuva: (C) Oliver Brown

Vuonna 1805 William Francis Truefitt avasi ensimmäisen parturiliikkeensä Lontoossa. Kuusi vuotta myöhemmin puoti siirtyi Old Bond Streetille, ja vahvisti asemansa hovin suosimana parturina. Truefitt pyöritti kauppaa veljensä Peterin kanssa, ja korkeaan tasoon mieltyi hovin ohella myös Iso-Britannian kuningas Yrjö III. Truefitt sai kunniaa kuninkaallisen hovihankkijan sinetin haltijana, sekä kuninkaan peruukinvalmistajana. Suosio ampaisi täysin uudelle tasolle.

Vuonna 1911 Edwin Hill&Co. -niminen parturiliike avasi toimitilat samalle kadulle Truefittin veljesten kanssa. Parinkymmenen vuoden yhteiselon jälkeen Francisin veljenpoika H.P. Truefitt yhdistyi Hillin liikkeen kanssa, ja Truefitt&Hill muodostui. Yhä tänä päivänä, 74 vuotta myöhemmin, liikkeen toimitilat sijaitsevat samassa osoitteessa Old Bond Street 23:ssa. Koko historiansa ajan T&H on valmistanut shampoita, parranajovaahtoja, tuoksuja, partavesiä ja muita hygieniatarpeita parhaista luonnollisista raaka-aineista.

204-vuotiaalla Truefitt&Hillillä on kunnia pitää maailman vanhinta miesten parturiliikettä. Glooriaa tuo myös Edinburghin herttualta saatu kuninkaallisen hovihankkijan sinetti, ja vanhat asiakaslistat pullollaan aatelisten, kuninkaallisten ja muun hienoston nimiä. Toimitilat ovat levinneet myös Atlantin toiselle puolelle, ja T&H:n tarjonnasta voi nauttia Chicagossa, Las Vegasissa ja Torontossa. Jos Englantiin asti ei laadun perässä jaksa vaivautua, yhtiön verkkokauppa vastaa huutoon. Liikkeeseen voi tutustua myös Youtuben videosta. Yhtiön tuotteita on saatavilla Suomessa Butiken På Landet -ketjun myymälöistä.

http://www.truefittandhill.co.uk/