Keikari.com

“A couple generations ago the thrifty brahmins of New England had the concept of the lifetime wardrobe. A man came of age, bought his clothes, kept his figure and rarely needed clothing again. He always looked good, while wearing things that were the antithesis of fashionable.”

~ Will Boehlke

Tämänpäiväinen Vieraskynä on peräisin Keikarin foorumin keskustelusta, jossa entinen välineharrastaja kertoo kääntymyksestään.

« Reply #7228 on: Today at 13:43, Tauno »

“Kyllä. Tämän on saanut huomata monesta omasta “harrastuksesta”. Syöminen, viinin juominen ja kalastaminen nyt tulee ensimmäisenä mieleen.

Esimerkkinä: olen harrastanut perhokalastusta pienen ikäni. Aloitin sitomalla perhoja ala-aste ikäisenä noin vuoden päivät, ennen kun edes näin ensimmäistä perhovapaa. Kun ensimmäisen vapani sain, se oli käytetty, kaverini vanha varavapa – korjailtu sellainen. Se kelpasi minulle monta vuotta, kuten kaikki muukin ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi saatu käytetty harrastusväline. Kului vuosia, kehityin niin kalastajana ja perhonsitojanakin, välineet paranivat pikkuhiljaa. Olin saavuttanut lukioikään mennessä sen aikaisten perhokalastusvälineistön tech-ninja -tason. Kaikki omilla taskurahoilla hankittuna, edelleen se isän oppi mielessä, että “kosken rannalla seisominen ja katsominen on arvokkaampaa kuin koskessa kalastaen tolskaaminen”. En koskaan liittynyt mihinkään perhokalastusseuraan, en koskaan kalastanut kavereidenki kanssa, vaan yksin tai veljeni kanssa. Mielestäni olin oppinut ymmärtämään luontoa, ainakin hieman, ehkä joku päivä tulisin ymmärtämään sen täysin. Kalastin, kalastin ja kehityin. Uskalsin sanoa olevani hyvä siinä. Erittäin hyvä. En siltikään kilpaillut, en sitomisessa, enkä kalastamisessa. Opetin japanilaisille diplomaateille ja suurlähettiläälle perhonsidontaa jossakin turhantärkeässä tapahtumassa. Kukaan ei koskaan kritisoinut tapaani, perhojani tai mitään muutakaan kalastukseeni liittyvää. Perhoni olivat kauniita ja monimutkaisia. Minut tunnettiin ja tiedettiin yhdeksi joen etevimmistä, jos ei etevimmäksi perhokalastajaksi.

Kului vuosia, ja jouduin opiskelujeni takia pitämään usean vuoden tauon kalastamisesta. Opiskeluaikoina en enää ehtinyt virran äärelle kuin ehkä 10 – 15 kertaa vuodessa, senkin kaikessa hiljaisuudessa. En tavannut muita kalastajia, en nähnyt lajin kehitystä, kun en seurannut alan julkaisuja. Useaan vuoteen en edes avannut yhtään kalastusaiheista kirjaa tai verkkosivua.

Hetki sitten, viime kesänä, aloitin kalastamisen tosissaan taas uudelleen. Vanhat välineet olin vaihtanut vanhempiin ja halvempiin, käytettyihin. Hiilikuidut vaihdoin bambuun, muovisiimat silkkiin. . . En hienoihin alttarilla palvottuihin, vaan käyttökelpoisiin. Sellaisiin, joita kenkiin verrattaessa suoraan täällä foorumilla tuomittaisiin. Ehkäpä Loaken 200:iin. Mikään omassa kalastamisessa ei ollut muuttunut. Nautin yhtä paljon, oikeastaan paljon enemmänkin, koska osasin nyt olla kiinnittämättä huomiota turhanpäiväisiin pikkuseikkoihin ja hienouksiin, ja keskittyä enemmän itse asiaan: rannalla seisomiseen ja katsomiseen. Odottamiseen. – Sain enemmän saalista kuin ennen, nauroin enemmän. Jaoin kokemukset veljeni kanssa. Olin yksinkertaistanut välineistöni, vain perhojeni määrä oli karttunut – laatu sen sijaan laskenut siihen nähden, mitä joskus jaksoin sitoa. Kalat ymmärsivät silti yksinkertaisten sidoksieni päälle ja itse uskoin niihin. Vaikka välineistöni oli siis “heikontunut”, ymmärsin silti enemmän kuin koskaan. Ymmärsin yksinkertaisuutta.

Eräs päivä kosken rannalla vastaani käveli poika, jonka oli tuntenut hänen ollessaan ihan pieni. Oli kasvanut kovasti. Yllään hänellään oli viimeisintä huutoa olevat vermeet, minulla vain tweedlätsä, vapa ja pajukori. Hän kertoili kovasti uusimmista välineistään, oivalluksistaan perhonsidonnassa ja uudenaikaisesta kalastustekniikasta, joka näytti tuovan saalista yli äyräiden. – Minä vastasin kahdella lauseella kauniista säästä. Sain tuolla reissulla kaksi kalaa. Kalastin noin vartin, joella olin noin neljä tuntia. — Myöhemmin joku kertoi, että poika oli saanut lähemmäs parikymmentä kalastettuaan koko yön, ja samaan hengenvetoon ihmetteli omaa pientä saalistani.

Tuon tapaamisen jälkeen olen hiljentänyt vauhtiani entisestään. – Tiedän, että tosissaan, veren maku suussa kalastaen olisin saanut moninkertaisen saaliin. Mutta enhän minä sellaista tarvinnut. Halusin ja haluan vain harrastella. Harrastaa paskasti.”

Michael Mattis, 47, työskentelee päivisin Yahoo! Advertising Blogin palveluksessa nimikkeellä Senior marketing manager/Managing editor. Vapaa-ajallaan hän kirjoittaa, lukee dandyismistä ja ylläpitää Dandyism.net -sivustoa. Kyseinen eteerisen sosiaalisen ilmiön portaali on ollut minulle erittäin rikas tiedonlähde, jota en kyllin voi suositella kenelle tahansa edes hitusen aiheesta kiinnostuneelle. Oli jo aikakin haastella Mattisin kera.

“Olen aina rakastanut pukeutumista mihin tahansa tilanteeseen. Lapsena halusin kuulua Star Trekin miehistöön. Myöhemmin tahdoin keekoilla ritarina kiiltävässä haarniskassa (johon sain tilaisuuden liityttyäni keskiaikaseuraan ja leikkitaistelin miekan ja kilven kanssa). Teini-iästä päälle 20-vuotiaaksi olin hyvin räikeä punkkari, päässäni smurffinsininen monen sentin pituinen irokeesi ja jalassa teräväkärkiset saappaat sekä äärimmäisen kireät mustat farkut, joissa oli reiden kohdalla itse ommeltuja satulasolkia. Tämän vaiheen jälkeen sain työpaikan vintage-vaateliikkeessä nimeltä American Rag (jolla on yhä myymälä Los Angelesissa) ja pääsin sisään 1920- ja 1930-lukujen tyyliin, swing-musiikkiin ja tällaiseen. Siirtymä vain tuli luonnollisesti. Samaan aikaan suoritin [amerikkalaiset] kandin opinnot journalismista ja humanismista.

Vanhempani ja sukulaiseni eivät ole juuri tyyli-innostukseeni reagoineet. Lapsia minulla ei ole, olen eronnut. Nykyinen rakkaani on hyvin maanläheistä tyyppiä, joka ilmaisee hienostuneisuutensa rakkaudessa kiinalaiseen teehen sekä pieniin, pörröisiin olentoihin. Hän pitää minua rakastettavana oudokkina ja monella tavoin olemme vastakkaiset navat. Tämä sopii minulle hyvin; enpä seurustelisi itseäni paremmin pukeutuvan naisen kanssa. Tyylin ja kirjojen ohella lumilautailen talvisin. Purjehdin mielelläni silloin kun voin ja käyn ampumassa satunnaisesti. Käyn pitkillä kävelyillä maaseudulla ja flanööraan ympäri San Franciscoa. Joskus piipahdan kerhollani tai nautin viinistä. Aiemmin tein laskuvarjohyppyjä, kunnes menetin hermoni siihen.

En sanoisi löytäneeni dandyismiä, vaan dandyismin löytäneen minut. Se oli aina jotakin kytevää ja synnynnäistä, jolla ei ollut nimeä. Sitten, eräänä päivänä, kämppikseni hankki Oscar Wilden kootut teokset joissa oli myös kirjailijan pitkä esittely sekä ajankuva. Teos syventyi estetismin liikkeeseen ja kosketti kevyesti dandyismiä. Jäin koukkuun – sekä Wildeen että näihin (minulle) uusiin käsitteisiin. Kuten kaikki nuoret, jotka ensi kerran löytävät nämä kaksi toisiinsa liittyvää, mutta eriävää ideaa, minä ilman muuta yhdistin estetismin ja dandyismin. Tämä luonnollisesti johtaa sartoriaaliseen ja ideologiseen sekaannukseen. Muutaman vuoden ajan, luulisin, kävelin ympäriinsä Gilbertin ja Sullivan Patience-satiirin kaltaisena Bunthorne-hahmona ja luulin Little Lord Fauntleroy -käytökseni olevan hyvin dandyä. Valitsin humanistisen tiedekunnan osaltaan sen vuoksi, jotta voisin saada selville lisää. Tämän prosessin myötä kohtasin Ellen Moersin teoksen “Dandyism: Brummell to Beerbohm”  ja monia muita teoksia sekä lähteitä. Kirjoitin kandidaatin tutkielmani tästä aiheesta. Suunnilleen näihin aikoihin Christian Chensvold soitti minulle. Olin kirjoittanut artikkelin “Deadbeat Dandies and Low Rent Romantics” yliopistoni lehteen. Näin me kohtasimme. Joitakin vuosia myöhemmin hän perusti Dandyism.netin ja ryhdyimme yhteistyöhön.

Dandyismi kiinnostaa minua usean tekijän vuoksi. Mielelläni sanon dandyismin (siis -isminä) olevan yksilöllinen, maskuliininen ja flanööraava tapa katsoa ja reagoida maailmaan. Vaatteet ovat vain yksi osa, joskin tärkeä sellainen. Kuten Bulwer kirjoitti: “Nothing is superficial to a deep observer.” Työskenneltyään monta vuotta D.netin parissa Chensvold siirtyi uusien asioiden, kuten erittäin suositun Ivy-Style -blogin, pariin. Otin D.netin johtaakseni sillä halusin uuden haasteen, harrastuksen ja vähän hauskanpitoa. Jotkin lukijat eivät silti ymmärrä tämän kaiken olevan vain hupia. Saa nähdä miten käy. Sivuston kautta olen kohdannut joitakin hyvin kiinnostavia ihmisiä ja päässyt muutamaan eeppiseen virtuaalitaisteluun. Kukapa ei nauttisi muutamasta matsista silloin tällöin? Alkuperäiset dandythän olivat urheilumiehiä. D.netin ansiosta minulla on ystäviä ja vihollisia kaikkialta USA:n ja Euroopan ympäri. Kerran illallistin Rulesissa, Lontoon vanhimmassa ravintolassa, kera The Chap -lehden sekalaisen seurakunnan. Elämä ei tästä juuri paremmaksi pääse.”

Omaa tyyliää Mattis kuvailee tilanteesta riippuvaksi. Yahoo! on äärimmäisen rentomielinen yhtiö. Santasandaalit ovat yleisiä joissakin toimistoissa, joten päivisin hän pukeutuu melko lailla “Business casual” -termin mukaisesti ja melko preppy-henkisesti. Tweed-takkeja, irtotakkeja, laivastobleisereitä, OCBD-paitoja, loufereita sekä iloisenvärisiä chinoja. Hän suosii myös räikeitä sukkia ja kirkkaita taskuliinoja. Mittatilauspuvut säästetään iltoihin ja viikonloppuihin. Mattis pukeutuu huvin vuoksi, ei pakosta. Tyylin avaimena on klassinen pienen roiskeen maustamana.

Loppuun vielä vanhemman polven dandyn ohjeet nuoremmille:

“Pysy klassikoissa aluksi. Rakenna vaatekaappiasi hitaasti äläkä lähde mukaan kauden muotiin. Vastusta sitä, mikä vaikuttaa hetken huumalta. Osta hyvä teos perusteista, kuten Flusserin kirja, ja seuraa sitä tarkoin kunnes koet sisäistäneesi sen. Tämän jälkeen laajenna. Älä huolehdi suuren vaatekaapin hankkimisesta, tähtää mieluummin laadukkaaseen (itse tyhjennän kaappiani kolme tai neljä kertaa joka vuosi). Älä sekoita virallisuutta eleganssiin, ne eivät ole sama asia. Kohtelias nuori mies puhtaissa farkuissa ja hyvin leikatussa irtotakissa on paljon vetoavampaa kuin röyhkeä nuormies smokissa. Pukeudu tilanteen mukaisesti äläkä sorru ylilyönteihin. Brummell sanoi kerran sosiaalisista kokoontumisista: “Stay until you have made your impression, then go…” Tämä on melko lailla paras neuvo, jonka voi antaa.”

Michaelin sivustoja:

Kuva: © Rose Callahan

Ohessa pieni makupala espanjalaisen Meerminin tehtaalta. Jätin erikoistilauksen mustasta mokkanahkaisesta oxford-parista tammikuussa, kun huomasin ettei yksikään riittävän tasokas jalkinevalmistaja tarjoa sellaista mallistoissaan. Tavanomainen musta vasikannahkahan on peruskauraa oxford-rintamalla, mutta mokkainen versio tarjoaa kiehtovaa mattapintaista kontrastia mille tahansa kankaalle. Tätä mallia suosi erityisesti aikansa tarkka pukeutuja Cary Grant.

Useampi tarkempi kuva luvassa, jahka pari saavuttaa Suomen.