Ajatukset siitä, että joku vaate edustaa työläisyyttä on yksinkertaisesti ajastaan jälkeenjäänyt, koska ei ole enää perusteltua syytä olla pukeutumatta kaupungissa ruskeaan tai tweediin. Nämä säännöt ovat lähteneet käytännöllisyydestä ja käytännöllisyyden tarve on poistunut. Samalla kuitenkin aiemmat "säännöt" sanellut käytännön tarve luo perusteet käyttää farkkuja, ruskeita vaatteita ja tweediä sekä muita kuin valkoisia paitoja. Rationaliteetti on sama. Eri asia on sitten tilanteenmukainen pukeutuminen, jossa tulee muistaa tietyt periaatteet, mutta kun liikutaan etiketin ulkopuolella on rationaliteetti eri.
Osittain kirjoituksessasi oli paljonkin totta (erityisesti lainattu osa), osittain olen rankasti eri mieltä. Ensinnäkin etikettiin kuuluu paljon muutakin, kuin pukeutumissääntöjä. Väärin käyttäytyvää ihmistä pidetään vieläkin moukkana, vaikka hän olisi kuinka oikein pukeutunut. Etiketin ”virallinen” eli kodifioitu osuus on alun perin syntynyt siitä, että tiettyihin tilaisuuksiin on ollut varmaankin 1900-luvulla ensi kertaa hyväksyttyä päästää muita, kuin yläluokkaan syntyneitä. Tällöin väärinymmärrysten välttämiseksi on katsottu välttämättömäksi kirjoittaa niille, joille se ei ole itsestään selvää, selkeitä ohjeita siitä, kuinka tietyissä tilaisuuksissa käyttäydytään, pukeudutaan jne. Keskiluokan kasvettua työväen ja ylhäisön ”kustannuksella” on syntynyt suuri joukko ihmisiä, jotka joutuvat sosiaalisiin tilanteisiin, joihin heitä ei ole valmennettu. Siksi on olemassa kodifioitu etiketti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kaikkiin muihinkin tilanteisiin sisältyisi (ainakin tietyille ihmisille) hyvinkin tarkat käyttäytymissäännöt, joita rikkovia karsastetaan. Näitä sääntöjä vain harvoin kuulee lausuttavan ääneen, sillä kaikkien ”tietyllä tasolla olevien” oletetaan tietävän ne ja pitävän niitä itsestäänselvyyksinä. Tämä koskee muuten myös bisnesmaailmaa, ainakin tietyillä tasoilla. Käyttäytymisen lisäksi sama koskee pukeutumista: vapauksien ottaminen pukeutumisessa on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, koska suuri yleisö (keskiluokka) ei edes kunnolla tiedä (ellei sitten ole sattunut lukemaan asiasta…) miten pitäisi käyttäytyä. Kuitenkin on myös niitä, jotka tulevat erilaisista piireistä, ja jotka tietävät miten asioiden kuuluisi olla ja huomaavat virheet huomattavalla tarkkuudella. Etiketti ei ole vain tiettyihin tilaisuuksiin soveltuva asia, vaikka tietyissä tilaisuuksissa onkin oma etikettinsä.
Bisneksen etikettiä monikin voisi opiskella vähän ulkomailla. Esim. legendaarisen hahmon, Gordon Gekkon suusta kuultu repliikki elokuvassa Wall Street (”et voi tulla tänne noin pukeutuneena, käy Morty Sillsillä hakemassa kunnon puku ja sano minun lähettäneen sinut”) on sopivasti muutettuna nykyäänkin kohdannut useampaa tuntemaani suomalaista ulkomailla. Suomessahan tämä olisi hävytöntä, eihän toisen pukeutumisesta voi sanoa noin. Muissa maissa saattaa olla hävytöntä, että joku kehtaa tulla täysin väärissä vaatteissa työpaikalle. Etiketti on olemassa, siitä vain ei välitetä Suomessa. Esimerkkejä löytyy vähän tilanteesta kuin tilanteesta.
Yhteiskuntaluokat eivät ole kadonneet mihinkään – edes suomalaisesta yhteiskunnasta. Suurin osa ei huomaa yhteiskuntaluokkia samalla tavalla kuin ennen, sillä kasvava (pikemminkin kasvanut…) keskiluokka on yllättäen 1900-luvun puolivälin jälkeen ottanut asiakseen pukeutua lähemmäs ”työväenluokkaa” kuin yläluokkaa. (Yleensähän tämä on mennyt täysin eri tavalla. Keskiluokka on ollut varsin pieni ja osaansa hakeva porukka työväen ja aateliston välissä, ja se on pyrkinyt samaistumaan nimenomaan yläluokkaan, matkien mm. sen pukeutumista.) Juuri keskiluokka onkin luokkatiedostamatonta. Tullessaan tyytyväiseksi omasta asemastaan yhteiskunnassa keskiluokka suurena joukkona on lakannut pyristelemästä ylöspäin sosiaalisessa tikapuussa ja pikemminkin jäänyt lepäilemään laakereilleen, tyytyväisenä. Keskiluokka ei enää tiedosta, että sen yläpuolella olisi jotain tavoiteltavaa ja matkittavaa, ja siten yhteiskunta tuntuu muuttuvan vähitellen luokkatiedostamattomaksi. Jopa yhteiskuntaluokista puhumista vierastetaan, aivan kuin niiden olemassaolo haluttaisiin kieltää. Kuitenkin esim. Alepan kassallta pullojen palautuksesta saamillaan rahoilla kaljaa ostavan laitapuolen kulkijan, perusperussuomalaisen ”Kiitos 1939-1945”-paitaan ja leijonariipukseen pukeutuneen oman elämänsä sankarin, perustoimistotyöntekijän, ja teollisuussuvun perillisen välillä on niin jyrkkiä kuiluja, ettei yhteiskuntaluokkien olemassaoloa kannata kiistää. Eikä sitä varsinaisesti teekään muu kuin keskiluokka. Työväen parissa puhutaan aina vain rikkaista, herroista, hienostelijoista, porvareista yms. aivan kuten entisaikaan (no, nykyäänkin jossain määrin) Helsingin herroista. Toisaalta löytyy myös se pieni osa porukasta, joka katsoo kaikkia muita kuin omia kavereitaan alaspäin. Tämä porukka on Suomessa erityisen pieni.
Maailmalla tilanne on todella erilainen. Englanti on tietenkin luokkayhteiskunnan perikuva, mutta toisaalta niin on moni muukin paikka Euroopassa. Se, mikä usein yllättää ihmisiä, on miten Yhdysvallat, jota pidetään jotenkin kotoisena, on tosiasiassa todella luokkatietoinen. Enkä siis tarkoita vain alaspäin: trailor park trash on tietenkin kaikille tuttu termi. Jenkit on kuitenkin kaikesta mukavuudestaan huolimatta täynnä paikkoja ja piirejä, jonne ei päästä ihan sillä, että on esim. itse rikastunut tai edes sillä, että isä on rikastunut. Sukupuista, vanhemmista ja isovanhemmista ollaan huomattavan tietoisia, ja on lukemattomia ovia, jotka yksinkertaisesti sulkeutuvat ”vääränlaisilta” ihmisiltä.
Ja ihan samalla tavalla: tweedillä tai ruskealla ei esim. Suomessa, Jenkeissä tai Italiassa ole mitään varsinaista painolastia. Mutta Lontoossa kyllä katsotaan oudoksuen yhtä jos toistakin muualla ihan hyväksyttyä asua. Tweed ei oikeastaan kuulu cityyn vieläkään, ruskeat kengätkin menevät lähinnä ulkomaalaisilla, ja ruskeita pukuja ei vahingossakaan näe. (Sinänsä Suomessakin kuulee melko usein, ettei kuuden jälkeen saa käyttää ruskeita kenkiä – itsehän rikon tätä sääntöä huomattavan vapaamielisesti.) On myös syytä muistaa, että Suomessa historiasta johtuen näissä asioissa on hyvinkin omaleimainen ote. Etiketti on eri maissa erilainen. Joka tapauksessa, todellisia virheitä voi yhä tehdä ja niillä voi saada aikaan ihmetystä. Säännöistä lipsutaan, ja hyvä näin, mutta konservatiivisuus elää yhä vahvasti. Tämä on totta niin Suomessa kuin muuallakin. Käyttäytymissäännöt ja se, mitä pidetään hyväksyttävänä, muuttuu jatkuvasti. Sääntöjä kuitenkin on, ja niiden määrittäjät ovat edelleen pitkälti samoja.
