Jos omalle pojalleni voisin opettaa vain yhden asian, niin se olisi, että hän ei koskaan (nimen omaan koulussa) kiusaisi ketään. Urheilujengeissä ja kaveriporukassa tapahtuva normaali poikein keskeinen nokkiminen tai sellainen terve vit... ovat eri asia. Sellainen puolestaan nimen omaan kasvattaa luonnetta ja kasvattaa nahkaa.
Se on juurikin näin. Itselläni on kaksi lasta hyvin pienellä ikäerolla (tyttö ja poika) ja ainahan nuo ovat toistensa kimpussa. Saavat vääntää keskenään, miten minä sen sanoisin, hyvässä sisarushengessä. Mutta jos mukaan tulee tahallista toisen vahingoittamista, fyysistä tai henkistä, niin sitten vihelletään peli poikki. Toivon mukaan ovat oppineet että sama peli on muitten lasten kanssa ja tietävät että jos isin korviin tulee juttuja että olisivat kiusanneet ketään niin ympäri korvia tulee että roikaa!
Mitä se kiusaaminen on? Se on toisen ihmisen ihmisarvon kiistämistä, se on hänen mitätöimistään, vähättelyä, nujertamista. Ei sillä ole yhtään mitään tekemistä ihmisen herkkyyden kanssa, kaikilla meillä on murtumispisteemme.
Okei, toiset voivat olla haavoittuvaisempia kotikasvatuksen tai muun syyn vuoksi, eivät uskalla panna kampoihin, mutta tämä ei oikeuta heidän kiusaamistaan.
Kasvavalle lapselle koulukiusaaminen voi olla alku elinikäiselle masennuskierteelle. Toi masennus - tai depressio - on siitä ikävä tauti että se on itseään vahvistava kierre jossa ihminen kokee itsensä kerta kaikkiaan arvottomaksi ja saattaa jopa uskoa ansaitsevansa kaiken paskan mitä niskaan kaadetaan. Sitten kun depressio muhii riittävän pitkään siitä saattaa jalostua kaksisuuntaisia mielialahäiriöitä, skitsofreniaa ja fyysisiä sairauksia (mm. sydäntauteja), ja jossain vaiheessa päässä sanoo prii ja sitten lähdetään sovittamaan köyttä omaan kaulaan tai moraa kaverin kylkiluiden väliin.
Tämän vuoksi kaikkeen kiusaamiseen pitää olla ehdoton nollatoleranssi joka ikisen ihmisen omien korvien välissä. Kiusaamisessa ei ole yhtään mitään hyvää tai positiivista.
