Tai pakko vielä korjata tuota kiusauskommenttia: "Lapset eivät minusta kiusaa pahuuttaan, vaan siitä syystä, että heillä on biologinen vietti hakea ryhmän jäsenistä vahvuuksia ja heikkouksia."
Osa lapsista kiusaa, koska heillä omat asiat jostain syystä huonosti, ehkä muutama on tyypillinen sosiopaatti, onneksi näitä on minusta pienempi osuus kaikista kiusaajaksi laskettavaksi. Sitten on suuri joukko sellaisia, jotka nahistelevat toisten kanssa, joka alistuvan kohdalla on heti kiusaamista, koska hän ei laita hanttiin tai pidä omasta koskemattomuudestaan huolta. Näiden jälkimmäisen kohdalla kyse on sellaisesta toisten rajojen ja vahvuuksien hakemisesta. Aika monet näistä ymmärtävät kuitenkin koska menevät liian pitkälle, toiset eivät lopeta vaikka huomaavat kiusatun olevan hermoromahduksen partalla. Onko se aitoa sadismia, vai vain halua nähdä, "mitä sitten tapahtuu..?". Kiusauksessa on se epäreilu aspekti, että lapset kehittyvät eritahtiin, pahimmat kiusaajat ovat yleensä niitä fyysisesti vahvimpia, mutta eivät henkisesti ja taas joku alistuva voi olla sitä siitä syystä ettei saisi turpaansa, mutta kun kehittyy, niin alkaa laittamaan hanttiin jne. En missään nimessä sano, että kiusaaminen on oikein tai sitä pitäisi katsoa läpi sormien, vaan että silläkin voi olla funktio elämässä ja tietyllä tavalla se voi olla lapselle myös hyväksi. Kun ensimmäisen kerran nousee kiusaajiaan vastaan, sitä jotenkin kasvaa ihmisenä ja jatko on helpompaa.
Tää nyt on tietty vastausta myös siihen edelliseen viestiisi, en jaksa hoitaa lainauksia nyt kuntoon.
Lienet huomannut, että se "ensimmäisen kerran kiusaajiaan vastaan nouseminen" on nyt viimeisinä vuosina valitettavan usein johtanut kymmenien ihmisten tappamiseen. Ei ole ilmeisesti ollut hirvittävän kasvattava kokemus ja jatko on toteutunut lähinnä haudassa. Muutenkin ""hienoa" ajatuksenjuoksua, mutta olisi ehkä syytä pohtia vähän huolellisemmin, haluammeko todella elää yhteiskunnassa, jossa kiusauksen uhrit pyritään tunnistamaan potentiaalisten joukkosurmien estämiseksi mieluummin, kuin pyritään puuttumaan kiusaukseen, koska sillä on jonkinlaista yhteiskunnallista arvoa. Jäi vähän epäselväksi, mikä tämä kuvitteellinen arvo on. Ilmeisesti ajatuksena oli, että kiusaaminen on vähän niin kuin leijonanpentujen leikkimielistä painia, josta heikko kiusattu vetää herneet nenään omaa heikkouttaan, kun ei tajua, missä mennään. Sen lisäksi, että tämä ei vastaa omia havaintojani kiusaamisesta, se on minulle vieras myös oman oikeudentajuni takia. Ajatuksellisesti samaa tasoa kuin naistyöntekijän syyllistäminen siitä, ettei ymmärtänyt pitää miesesimiehen toimesta tapahtuvaa jatkuvaa tissien ja pyllyn pyristelua leikkinä.
Lapset - varsinkin pojat - hakevat toki asetelmia ja kisaavat jatkuvasti. En ole kuitenkaan ikinä kuullut tai nähnyt, että kukaan pitäisi sitä aidosti suhteellisen harmitonta pikkunahistelua kiusaamisena. Melkein kannattaisi vähän tutustua esim. yläkoulun elämään ennen tuollaisen laukomista. Kiusaaminen on jotain ihan muuta.
Oman hyvin karkean näppituntuman perusteella tuntemistani tai tietämistäni kiusatuista on tullut suhteellisen tasapainoisia yhteiskunnan tuottavia jäseniä, kun taas kiusaajista on tullut niitä moniongelmaisia. Joku on varmasti tätäkin tutkinut, itse en jaksa kaivaa statistiikkaa, mutta oma mutu-tuntuma on kanssasi vastakkainen. Tätä sinun mutkat suoriksi-mallista ajattelua olisi ehkä kuitenkin pyrittävä kuitenkin pohtimaan vähän laajemmin ja syvemmin, jos kerran yhteiskunnalliseen keskusteluun on halua, eikä vain typistää kiusattuja tuomitsevaan "niillä on se nyhverögeeni" suhteellisen päättömään ajatteluun.
