Keikarin foorumi
Keikari => Kulttuuri => Aiheen aloitti: olavi - 05.10.11 - klo:05:40
-
Suomalaisten miesten klassisen musiikin tuntemus on yhtä huonolla tolalla kuin klassisen pukeutumisen. Kuten pukeutuminen, myös klassinen, elegantti musiikki menetti asemansa sodanjälkeisinä vuosia. Huomaan, että myös Keikarin foorumin musiikkikeskustelu on pitkälti pysynyt afroamerikkalaistaustaisessa musiikissa (jossa ei toki ole mitään vikaa). Tämän puutteen aion korjata, sillä kyllähän herrasmiehen on syytä tuntea kulttuurinsa.
Oletan, että kaikki pitävät klassisesta musiikista jossain määrin. Ainakin Kubrickin elokuvissa. Ongelma kuunteluharrastuksen aloittamisessa on lähinnä tiedon puute, teosten ja levytysten valtava määrä sekä keskittymiskykyä vaativa pituus. Onneksi Spotifyn ansiosta kuuntelukynnys on madaltunut ratkaisevasti. Aion käydä aikakausia läpi kronologisesti, ja tässä ensimmäisessä ketjussa esittelen lyhyesti pari suosikkiani renessanssin aikakaudelta.
Renessanssimusiikki kehittyi, kun polyfonia eli moniäänisyys oli siirtynyt laajempaan käyttöön keskiajan kirkkolaulusta ja se jalostui hiljalleen kohti kulminaatiopistettä joka saavutettiin barokkimusiikissa. Laulu oli yhä tärkeämmässä osassa kuin instrumentaalimusiikki. Renessanssimusiikki kuulostaa klassisen puhtaalta (joskin se on usein epäpuhtaissa virityksissä), mutta yksinkertaisemmalta ja tunnelmaltaan keskiaikaiselta.
Minulle renessanssimusiikki on eräänlainen klassinen musiikin blues. Se on surullista, sielukasta mutta melko yksinkertaista musiikkia, joka on ponnahduslauta barokin ylittämättömiin saavutuksiin.
John Dowland (1563-1626)
Englantilainen John Dowland lienee tunnetuin säveltäjä-luutunsoittaja, joka muistetaan etenkin melankolisista lauluistaan. Näistä tunnetuin lienee Lachrimae (tai Flow My Tears), jossa on kaunis neljän laskevan sävelen "kyynelmotiivi". Vaikka Dowlandin musiikilla on yläluokkaiset lähtökohdat kuninkaiden hoveissa, hänen kappaleitaan luuttuavan voisi hyvin kuvitella nälkiintyneen näköiseksi trubaduuriksi kauniin neidon ikkunan alle. Itse pidän etenkin instrumentaaliversioista, sillä minut voimakas klassinen laulu jotenkin vieraannuttaa hennon luutun tunnelmasta. Kitarasovituksia en kuuntele.
Soololuutulle: http://open.spotify.com/album/1WHFEZXYiaViz0O7W1KFV1
Fretwork-yhtyeen muhkeampia jousisovituksia: http://open.spotify.com/album/19pe7q5LiLGqolvDvDHvto
Byrd, Gibbons, Sweelinck (n. 1500-1700)
Harvalla tulee renessanssimusiikista ensimmäinen mielleyhtymä kosketinsoittimiin, mutta virginaalille, uruille ja cembalolle sävellettiin myöhäisrenessanssin aikana. Sävellykset tehtiin yleensä yleisesti kosketinsoittimille, joten miksipä niitä ei voisi soittaa myös flyygelillä. Glenn Gould: http://open.spotify.com/album/7kG7NoayHXtAikrNe7UP7w
Olkaapa hyvät, odotan mielenkiinnolla löytyykö aiheeseen mielenkiintoa.
MUOKS: tämän ketjun aiheena olkoon a) renessanssimusiikki sekä b) yleisesti keskustelu länsimaisen klassisen musiikin asemasta, mutta sivuraiteet sallittakoon. Teen myöhemmin ketjuja muista aikakausista, joten suosituksia voi keskittää sinne jotta niitä on helpompi löytää.
-
Löytyy.
En ole musiikkihistorioitsija / -tieteilijä tms. joten en osaa analysoida kalssista sen syvällisemmin, listaanpahan pikaisesti niitä juttuja joista pidän / olen kiinnostunut.
Erik Satie - gnoisennes et gymnopedies, mieluiten EMI Pathe -levytyksenä, Aldo Ciccolinin soittamina, kiitos.
Bach Goldberg Variations, Glenn Gouldin soittamina, kaikki levytysversiot käyvät. Olen muutenkin kova Glenn Gould -fani. Herralla oli soittoon ihan oma tatsi. Eräänlainen klassisen pianismin Thelounious Monk. Goluld myös - hm - tulkitsee Mozartia hienosti, kenties Requiemin ohella ainoaa Mozartia jota sietää kuunnella. Olen Glenn-vainaan kanssa samaa mieltä siitä että Mozza (ei se brittiläinen valittajapopparisetä siis) on kaameaa musiikillista karkkia.
Pianomusiikki on muutenkin kenties kovimpana omalla klassis-agendalla, Debussy, Chopin, Schinttke, Shostakovitsh jne. Hienoa meininkiä, kunhan ei päästä Erik Tawaststjernaa pianon taakse tutisemaan. Isäukon mielestä Setä Erik on hiano pianista ja Glenn Gould ihan skeidaa, Goldberg-tulkitsijana siis. Olen faijan kanssa aika lailla eri mieltä aiheesta. Heh.
Myös renessanssi- ym vanhempi musiikki kiinnostaa, tietty alkuvoimaisuus ja pelkistyneisys vetoaa niissäkin. La Spagna - kappaleen (?) variaatiot ovat hienoja.
Pidän myös Brahmsista. Suosikkisysteemini ovat pianokvartetit op. 25 ja 60. Hienoa tunnelmaa.
Pärtiä, Britteniä tms tulee myös kuunneltua. Vanhoista mestareista Beethoven ja Bach pitäisi ottaa kunnolla työn alle. Mozartia en Requiemia lukuun ottamatta oikein siedä, enkä aio yrittääkään. Sibbe-setä on kova, varsinkin kun jättää ne ilmeisimmät kuuntelematta. Stravinskyyn pitäisi tutustua, semminkin kun mies oli yksi Thelounious Monkin musiikillisista esikuvista.
Mitä tulee tähän:
Suomalaisten miesten klassisen musiikin tuntemus on yhtä huonolla tolalla kuin klassisen pukeutumisen. Kuten pukeutuminen, myös klassinen, elegantti musiikki tavallaan menetettiin sodanjälkeisinä vuosia. Huomaan, että myös Keikarin foorumin musiikkikeskustelu on pitkälti pysynyt afroamerikkalaistaustaisessa musiikissa. Tämän puutteen aion korjata, sillä kyllähän herrasmiehen on syytä tuntea kulttuurinsa.
Afroamerikkailainen musiikki on ihan yhtä suuri oasa nykyihmisen kulttuuriperimää kuin (eurooppalainen) klassinen musiikki. Vierastan muutenkin aika lailla jakoa 'kevyen' (lue: huonon, banaalain, vulgäärin) musiikin ja 'vakavan' (lue: korkealuokkaisen, taiteellisen, ylevän) musiikin välillä. Niin afroamerikkalaisen kuin erurooppalaisen klassisen musiikkiperimän alueilla löytyy upeita juttuja ja myös hirveää sontaa.
Kuka voi väittää että afroamerikkalaisen musiikin edistyneimmät ja kokeilevimmat tekijät (Miles, Monk, Trane, Ornette, Dolphy jne) ei ole 'vakavaa' musiikkia. Tai joku Aert tatum, josta Horowitz totesi: 'Sinä päivänän kun Tatum ottaa klassisen musiikin vakavissaan, lopetan pianonsoiton'.
Voisiko otsikkoa muuttaa muotoon 'Klassinen musiikki - keskustelua' tms. Näin keskustelu ei rajautuisi vain renessanssiin?
Toivopttavasti tästä lähtee hyvä ketju.
-
^ Toinen vaihtoehto olisi keskittyä tässä ketjussa pohdiskelemaan renessanssimusiikkia ainoastaan ja perustaa omat ketjunsa muille aikakausille ja tyylisuuntauksille. Valinta varmaan riippuu lähinnä foorumin yleisistä tavoista. Lähinnä suositaanko paljon pienempiä ketjuja, vai harvempia, mutta pitkiä ja polveilevia ketjuja. Minusta useampi tarkemmin rajattu ketju on elegantimpi vaihtoehto, varsinkin joskus myöhemmin foorumille liittyvän ihmisen näkökulmasta, mutta ihan miten täällä on ollut tapana.
Renessanssimusiikki on itsellä jäänyt hämmentävän paitsioon. Olen itse käyrätorvisti, joten yllättäen renessanssi ei ollut niitä kaikista tuottoisimpia aikakausia minun kannaltani... Kuoromusiikin puolella tarjontaa löytyisi sitten jo enemmän ja varmasti jotain tuon ajan musiikkia onkin tullut laulettua. Enemmän tosin kuorojenkin puolella on tainnut tulla vastaan barokkia.
Diggailen itse vanhasta musiikista huomattavan paljon, joten olen varmaan itselleni velkaa myös renessanssiin tutustumisen vähän syvällisemmin. Minulla on sellainen muistikuva, että olen aiemmin päättänyt että pidän barokista huomattavasti enemmän. Renessanssi muistelen olleen jo vähän liiankin korutonta itselleni.
Kuuntelenpa läpi mitä täällä jo ehdotettiin, mutta lisääkin vinkkejä hyvästä kamasta saa laittaa!
P.S. Korkean taidemusiikin ja sieluttoman viihdemusiikin paremmuudesta tai huonommuudesta voi keskustella pitkään ja ihan oikeutetusti, mutta siitä huolimatta läntisen taidemusiikin tuntemushan se on sitä yleissivistystä, ah! ;) Jos kaunis ja rikas elämä on foorumin tavoite, niin tällaiset ketjut voivat minusta tukea sitä varsin uskottavasti. Kiitos tästä!
-
Suomalaisten miesten klassisen musiikin tuntemus on yhtä huonolla tolalla kuin klassisen pukeutumisen. Kuten pukeutuminen, myös klassinen, elegantti musiikki tavallaan menetettiin sodanjälkeisinä vuosia. Huomaan, että myös Keikarin foorumin musiikkikeskustelu on pitkälti pysynyt afroamerikkalaistaustaisessa musiikissa. Tämän puutteen aion korjata, sillä kyllähän herrasmiehen on syytä tuntea kulttuurinsa.
Hyvä aihe! Tämä vähän kuitenkin särähti omaan korvaani - sekä siinä mielessä että en usko varsinaisen ns. taidemusiikin kuuntelijapiirien olleen sen laajempia sotia edeltävänä aikana kuin niiden jälkeen enkä ole, näin E-P Salosta lainatakseni, taipuvainen ajattelemaan että paras olisi nähty jo - päinvastoin, näin "nykytaidemusiikin" suurkuluttajana voisin sanoa uskon olevan pikemminkin että paras on vielä edessä. Osittain tässä on oma lehmä ojassa, omat instrumenttini kun ovat nyttemmin, villin nuoruuden pianonsoitteluiden jälkeen (orkesteri)lyömäsoittimet ja laulu, joista ensimmäiselle on alettu kirjoittaa todella mielenkiintoista soitettavaa vasta viime aikoina. :)
Kun tässä ketjussa ollaan vasta "länsimaisen taidemusiikin" alkutaipaleella, en viitsi vielä paukuttaa tänne täyslaidallista nykymusiikkisuosituksia, vaikka iso osa tämänhetkisistä suosikeista löytyvätkin nimenomaan 2000-luvun puolelta. ivymania voisin kompata vielä siten, että mainittujen varsinaisten jazzarien lisäksi afro(amerikkalaisella) musiikilla on ollut todella mielenkiintoinen vaikutus etenkin amerikkalaiseen 1900- ja 2000-lukujen orkesterimusiikkiin. Sinänsä yhteys ei ole tosiaan uusi: tuon mainion renessanssimusiikki - blues -rinnastuksen lisäksi barokkimusiikki on paikoin hyvinkin svengaavaa.
-
Sinänsä yhteys ei ole tosiaan uusi: tuon mainion renessanssimusiikki - blues -rinnastuksen lisäksi barokkimusiikki on paikoin hyvinkin svengaavaa.
Todella.
Myös moni nykymusiikki svengaa kuin hirvi.
Glenn Gould -vainaan pianonsoitosta puhumattakaan.
Inhoan (lähes) kaikkea jäykkää soittoa. Kenties siksi en välitä oopperasta - se kun onb varsin mahtipontista mutta ei-svengaavaa. ;)
-
^ Ilmeisesti Oopperan repertuaari ei ole sinulle kauhean tutuksi tullut. Ei pahalla, mutta kommenttisi haiskahtaa hieman ennakkoluuloiselta.
Nimim: Eilen juuri kuuntelemassa Sevillan Parturia
P.S: Mozart on kaikkien aikojen nerokkaimpia säveltäjiä. Myös objektiivisesti katsottuna...
Peace! =)
-
^ Ilmeisesti Oopperan repertuaari ei ole sinulle kauhean tutuksi tullut. Ei pahalla, mutta kommenttisi haiskahtaa hieman ennakkoluuloiselta.
Reilusti myönnän ihan suoraan että näin on. Jostain syystä oopperailmaisu on sellaista että se ei oikein kiinnosta, minä kun olen pikemminkin minimalismin kuin maksimalismin ystävä..
Kieltämättä asiaan voisi tutustua syvemminkin. Suosituksia? Siisi ihan kuunteluun näin ensi alkuun.
-
^ No vaikka Sevillan Parturista =) Jos laulajat ovat myös hyviä näyttelijöitä ja ohjaus on hyvä, näytös voi olla todella hauskaa viihdettä.
Mozartin Oopperoista on myös hyvä aloittaa. Näistä mainittakoon ensimmäiseksi Taikahuilu ja Figaron häät.
Sitten jos vähän dramaattisempaan ja romanttisempaan suuntaan haluat mennä niin Puccinin "Tosca" on sellainen joka uppoaa kuin voi veitseen. Tähän tosin vaaditaan ihan maailmanluokan solistit Scarpian, Cavaradossin ja Toscan rooleihin (jottei mene huutamiseksi).
Minua on ruvennut harmittamaan ihmisten julkinen asenne Oopperaa kohtaan. Usein saa kuulla oopperan yhteydessä sanat "elitismi" ja "kilistely". Itse olen ainakin saanut parhaimmillaan oopperassa aivan mielettömiä kiksejä.
-
Pakko vihjata samalla jo uuden musiikin puolelle mennen, että syksyllä Kansallisoopperassa pyörii aika hyvässä maineessa oleva produktio John Adamsin Doctor Atomicista, jonka ainakin minä rankkaan - nimenomaan musiikin osalta - 2000-luvun klassikoksi jo syntyaikana. Tekstissä ja roolituksessa on omat heikkoutensa, mutta esimerkiksi ensimmäisen puoliajan lopettava aaria on 2000-luvun oopperan tähän asti paras hetki.
http://www.youtube.com/watch?v=uYiokai3FW4
Varsinaista aihetta tämä liippaa siten, että teksti on John Donnen barokkiruno.
-
Minua on ruvennut harmittamaan ihmisten julkinen asenne Oopperaa kohtaan. Usein saa kuulla oopperan yhteydessä sanat "elitismi" ja "kilistely". Itse olen ainakin saanut parhaimmillaan oopperassa aivan mielettömiä kiksejä.
Ei kai kukaan ole kiistänyt sitä, että kiksejä voisi saada elitismistä ja kilistelystä?
-
Täällä ilmoittautuu yksi renessanssimusiikin, ja nimenomaan laulumusiikin ystävä. Olavin mainitsemien säveltäjien lisäksi mm. Eccard ja Tallis kuuluvat suosikkeihini.
-
P.S: Mozart on kaikkien aikojen nerokkaimpia säveltäjiä. Myös objektiivisesti katsottuna...
Jos Mozart eläisi nykyisin, hän tekisi MTV-musiikkia.
Omalla kohdallani klassisen kuuntelu on vähäisehköä. Groove puuttuu. Taisin kuunnella liikaa n. 10-15 vuotta sitten.
-
Afroamerikkailainen musiikki on ihan yhtä suuri oasa nykyihmisen kulttuuriperimää kuin (eurooppalainen) klassinen musiikki. Vierastan muutenkin aika lailla jakoa 'kevyen' (lue: huonon, banaalain, vulgäärin) musiikin ja 'vakavan' (lue: korkealuokkaisen, taiteellisen, ylevän) musiikin välillä. Niin afroamerikkalaisen kuin erurooppalaisen klassisen musiikkiperimän alueilla löytyy upeita juttuja ja myös hirveää sontaa.
Kuka voi väittää että afroamerikkalaisen musiikin edistyneimmät ja kokeilevimmat tekijät (Miles, Monk, Trane, Ornette, Dolphy jne) ei ole 'vakavaa' musiikkia. Tai joku Aert tatum, josta Horowitz totesi: 'Sinä päivänän kun Tatum ottaa klassisen musiikin vakavissaan, lopetan pianonsoiton'.
Voisiko otsikkoa muuttaa muotoon 'Klassinen musiikki - keskustelua' tms. Näin keskustelu ei rajautuisi vain renessanssiin?
Jätin tahallaan mainitsematta pidänkö länsimaista klassista musiikkia jotenkin suurempiarvoisena. En pidä, mutta jotain sellaista tavattoman eleganttia siinä on, jota ei löydä muista musiikkilajeista. Sen sijaan "korkeakulttuuri" ja "taidemusiikki" ovat muita taidemuotoja väheksyviä käsitteitä, joiden käyttöä jokaisen tulisi välttää.
Itse kuuntelen kaikkea klassisesta heviin ja bilemusiikkiiin. Jonkin verran musiikkia voi jakaa sisällökkääseen ja viihteeseen, mutta genret eivät kerro juuri mitään tästä. Mielestäni harvassa sinfoniassa on yhtä paljon sisältöä kuin vaikkapa Pink Floydin mestariteoksissa.
Ajattelin tehdä erillisiä ketjuja muista aikakausista, lähinnä siksi että uudelle harrastajalle klasari vaatii melkoista kykyä asettaa suositukset jonkinlaiseen järjestykseen mielen sopukoihin. Tässä ensimmäisessä ketjussa voidaan toki myös keskustella klassisen musiikin asemasta yleisesti; renessanssimusiikki on sen verran harvinaisempaa, että keskustelu voi jäädä siltä osin lyhyemmäksi.
-
Tykkään klassisesta mutta en ole perehtynyt sen historiaan juurikaan. Spotifyssa löytyy sekalainen lista josta tykkään mm. Mozartista,Haydn:sta ja Chopinista :)
-
Hyvä aihe! Tämä vähän kuitenkin särähti omaan korvaani - sekä siinä mielessä että en usko varsinaisen ns. taidemusiikin kuuntelijapiirien olleen sen laajempia sotia edeltävänä aikana kuin niiden jälkeen enkä ole, näin E-P Salosta lainatakseni, taipuvainen ajattelemaan että paras olisi nähty jo - päinvastoin, näin "nykytaidemusiikin" suurkuluttajana voisin sanoa uskon olevan pikemminkin että paras on vielä edessä. Osittain tässä on oma lehmä ojassa, omat instrumenttini kun ovat nyttemmin, villin nuoruuden pianonsoitteluiden jälkeen (orkesteri)lyömäsoittimet ja laulu, joista ensimmäiselle on alettu kirjoittaa todella mielenkiintoista soitettavaa vasta viime aikoina. :)
Kun tässä ketjussa ollaan vasta "länsimaisen taidemusiikin" alkutaipaleella, en viitsi vielä paukuttaa tänne täyslaidallista nykymusiikkisuosituksia, vaikka iso osa tämänhetkisistä suosikeista löytyvätkin nimenomaan 2000-luvun puolelta. ivymania voisin kompata vielä siten, että mainittujen varsinaisten jazzarien lisäksi afro(amerikkalaisella) musiikilla on ollut todella mielenkiintoinen vaikutus etenkin amerikkalaiseen 1900- ja 2000-lukujen orkesterimusiikkiin. Sinänsä yhteys ei ole tosiaan uusi: tuon mainion renessanssimusiikki - blues -rinnastuksen lisäksi barokkimusiikki on paikoin hyvinkin svengaavaa.
Menettämisellä mielessäni oli ehkä enemmänkin se, että kodeissa soitettu musiikki on vaihtunut pitkälti popmusiikkiin. Ja popmusiikki tavallaan unohtaa monet jo keskiajalta hyväksi havaitut jutut - enemmän revoluutiota kuin evoluutiota. Sama evoluution puuttuminen vaivaa joitakin epäonnistuneempia nykyklassiskokeiluja. Ehkä pidän progesta, koska se on kuin rokkia johon on otettu klassisia elementtejä takaisin.
Mutta huoli pois, nykymusiikin osalta minullakin riittää suosituksia. Eräs parhaista tuntemistani suurteoksista on sävelletty 1950-luvun jälkeen, siitä lisää myöhemmin...
-
Muokkailin aloitusviestiä vähemmän provosoivaksi, jotta uudet lukijat eivät suotta tarttuisi samoihin yllä käsiteltyihin arvokysymyksiin.
-
Täältä löytyy myös yksi cornisti, joten Mosse kuuluu melko vahvasti repertuaariin. En ota siihen siis muuten kantaa, kuin että käyrätorvikonsertot ovat varsin nerokkaan käyrätorvimaisia herättämättä kuitenkaan liikoja mielleyhtymiä saksalaisiin metsämiehiin nahkasaappaissaan. Niitä on myös pirun hauska soittaa. Vaikka melkoista karkkiahan se on, kuten todettua. Pieniin makeannälkäisiin hetkiin tosin varsin toimivaa viihdettä. (Assosiaatio: kammottavat Mozartkugelit, älkää ikinä antako niitä mulle joululahjaksi)
Olavin kirjoituksessa särähti pahasti korvaan seuraava toteamus Dowlandiin liittyen: "Kitarasovituksia en kuuntele." Toinen (pimeä) puoleni on klassisen kitarismin harjoittaminen, joten ihmettelen kuinka voit kuunnella periodisoittimille tehtyä kosketinmusiikkia flyygelillä soitettuna, muttet luutulle sävellettyä musiikkia luutun hyvin läheisellä sukulaissoittimella esitettynä? Itse olen soittanut huilu-kitaraduossa Dowlandia ja se toimii mielestäni erinomaisesti.
Bachista: mieshän oli uskomattoman paljon aikaansa edellä ja niin monet säveltäjät hänen jälkeensä ovat alittaneet kaverin asettaman riman - tuntuvasti. Ei sitä voi nykypäivänä kuin ihmetellä Bachin neroutta. Tuskin yhtä mullistavaa säveltäjää enää tullaan näkemään. NP: Kitarasovitus Bachin 1. sellosarjan (BWV 1007, G-duuri) preludista, tietenkin Andrés Segovian soittamana: http://www.youtube.com/watch?v=CyPvr8AKVJQ
-
Klassinen klassinen eri aikakausilla oopperasta yhden viulunvinguttamiseen on hyvää kamaa samaten kuin myös populaarimusiikkia. Sen sijaan kaipaisin melkoista valaistamista nyky"klassisen" ja nykyjazzin saralla, ne kun tuntuvat atonaaliselta kidutukselta ilman ideaa. Melkein kaavoihin kangistunut nykyproge, joka on progressiivisuuden asemesta enemmän degressiivistä musiikkia.
-
Olavin kirjoituksessa särähti pahasti korvaan seuraava toteamus Dowlandiin liittyen: "Kitarasovituksia en kuuntele." Toinen (pimeä) puoleni on klassisen kitarismin harjoittaminen, joten ihmettelen kuinka voit kuunnella periodisoittimille tehtyä kosketinmusiikkia flyygelillä soitettuna, muttet luutulle sävellettyä musiikkia luutun hyvin läheisellä sukulaissoittimella esitettynä? Itse olen soittanut huilu-kitaraduossa Dowlandia ja se toimii mielestäni erinomaisesti.
Okei, vähän turhan jyrkästi ilmaistu. Tähän asti luutun pehmeä ääni on vain toiminut paremmin, että sen periaattellisemmasta asiasta ei ole kyse! Sen verran pehmennän, että nautin kyllä kitarasovituksista konserteissa. En ole oikein löytänyt syytä kuunnella kitaraversioita levyltä, kun luuttutulkintoja riittää kuunneltavaksi.
-
Sen sijaan kaipaisin melkoista valaistamista nyky"klassisen" ja nykyjazzin saralla, ne kun tuntuvat atonaaliselta kidutukselta ilman ideaa.
Kunhan nykyklassiseen asti päästään, niin kyllä minulta löytyy suosituksia laidasta laitaan. Atonaalisen olen havainnut toimivan pieninä annoksina: minulle se on sisäänpäinkääntyneen mielen liikkeitä kuvaavaa ääri-introverttia musiikkia, joka on kuin Bergmanin elokuvista olisi puristettu säveliä.
-
Atonalia on vähän väärinymmärretty sana - noin teknisesti ottaen se tarkoittaa vain että biisissä ei ole sävellajia. Todennäköisesti tällaista "kidutusta" on mennyt jo korvasta sisään huomaamattakin joidenkin Bartókin, Debussyn tai Stravinskin tuotannossa sen pahemmin tökkimättä. Eri asia jos termillä meinataan sotienjälkeistä "tiukkapipoista modernismia" omine tiukasti noudatettavine systeemeineen - tälle genrelle edes minä en varsinaisesti lämpeä, vaikka sieltäkin löytyy muutamia helmiä.
-
Klassinen musiikki on perseestä ellei se ole Jamaikalta...
I'll get mi coat U bumbaclaats!
-
Klassinen musiikki on perseestä ellei se ole Jamaikalta...
Spot on brother!
-
Dire and straight one time you yardies!
-
http://www.youtube.com/watch?v=Bczs6vS5nNM
Hitaalla!
-
Klasaria mun makuun.
-
Atonalia on vähän väärinymmärretty sana - noin teknisesti ottaen se tarkoittaa vain että biisissä ei ole sävellajia. Todennäköisesti tällaista "kidutusta" on mennyt jo korvasta sisään huomaamattakin joidenkin Bartókin, Debussyn tai Stravinskin tuotannossa sen pahemmin tökkimättä. Eri asia jos termillä meinataan sotienjälkeistä "tiukkapipoista modernismia" omine tiukasti noudatettavine systeemeineen - tälle genrelle edes minä en varsinaisesti lämpeä, vaikka sieltäkin löytyy muutamia helmiä.
Teknisesti ottaen jaan musiikin kolmeen genreen:
Kuuntelukelpoinen musiikki
Kuuntelukelvoton musiikki
Yhdentekevä musiikki
Genret ovat paskuusjärjestyksessä.
-
Renessanssi - tai sitä vanhemmasta musiikista ei minun levyhyllyyni ole mahtunut muuta kuin Medieval Baebesin tuotanto, joka on pääosin keskiaikaista tai varhaisrenesanssia. Joukossa tosin joskus modernilta kuulostavaa poppia. Suosittelen lämpimästi, on toiminut myös ihmisille jotka eivät klassisesta juuri perusta. http://www.youtube.com/watch?v=pjLOfWArG1g&feature=related (http://www.youtube.com/watch?v=pjLOfWArG1g&feature=related)
Omalla kohdallani klassinen musiikki toimii kuten mikä tahansa muukin musiikin tyylilaji. Jokaiselta tekijältä löytyy pienellä paneutumisella hyvää kuunneltavaa musiikkia, joukossa on hieman roskaa ja suurin osa musiikista on kuunneltavaa muttei (haluaisin välttää sanaa yhdentekevää mutta mieleeni ei osu nyt parempaakaan suomen sanaa) herätä suuria tunteita.
Varsinkin klassisen musiikin kanssa täytyy kehua kirjastolaitosta - radiosta kun ei klassisesta saa aivan yhtä hyvää läpileikkausta kuin kevyemmästä musiikista, niin itse olen kirjaston valtavasta lainalevykokoelmasta tutustunut klassiseen musikkiin täysin sokkotestimenetelmällä, niinpä asiantuntemukseni on melkoisen sirpaleista.
-
Täällä ilmoittautuu yksi renessanssimusiikin, ja nimenomaan laulumusiikin ystävä. Olavin mainitsemien säveltäjien lisäksi mm. Eccard ja Tallis kuuluvat suosikkeihini.
Näihin kahteen herraan en olekaan tutustunut. Hyvä hyvä, lisää Spotify-kuunneltavaa ja vieläpä polyfonista kuoromusiikkia.
Kyseessä siis:
http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Tallis
http://en.wikipedia.org/wiki/Johannes_Eccard
Renessanssi - tai sitä vanhemmasta musiikista ei minun levyhyllyyni ole mahtunut muuta kuin Medieval Baebesin tuotanto, joka on pääosin keskiaikaista tai varhaisrenesanssia
Olen myös keskiaikaisen kansanmusiikin ystävä, ja kyllä tuo minuun uppoaa. Muutenkin sovituksen nykyaikaistaminen vaikuttaa toimivan yhä paremmin vanhempaan musiikkiin mentäessä.
Varsinkin klassisen musiikin kanssa täytyy kehua kirjastolaitosta - radiosta kun ei klassisesta saa aivan yhtä hyvää läpileikkausta kuin kevyemmästä musiikista, niin itse olen kirjaston valtavasta lainalevykokoelmasta tutustunut klassiseen musikkiin täysin sokkotestimenetelmällä, niinpä asiantuntemukseni on melkoisen sirpaleista.
Juuri tämän takia Spotify on suuri lahja klassisen musiikin harrastajalle. Ei tarvitse kuunnella sitä mitä radiosta soitetaan tai mitä kirjastosta löytyy, vaan jos jokin kiinnostaa niin se löytyy välittömästi.
Esimerkiksi tässä on hauska Naxoksen kokoelma, jossa on läpileikkaus aina keskiaikaisista rytmeistä seesteiseen myöhäisrenessanssiin: http://open.spotify.com/album/1aPNHZwNf2xLvwqM16r46A
On kyllä mielenkiintoista, että klassinen musiikki jätti keskiajalla yleiset voimakkaat ja monimutkaiset rytmit lähes käyttämättä 1900-luvulle asti. Ymmärrän kyllä että alun perin polyfonisen kirkkolaulun tuli kuulostaa hartaammalta kuin "rahvaan musiikin", mutta olisin kuvitellut että rytmeihin olisi palattu voimakkaammin viimeistään romantiikan aikakaudella.
-
Kiitos runic linkistä! Pitää käydä lueskelemassa tuolla.
-
'Kyrie': Palestrina: Missa Papae Marcelli (paavi Marcelluksen messu), Kyrie-osa
http://www.youtube.com/watch?v=IIcrgNtyX0U
"If I heard this live in a church I think I might cry! So beautiful!"