Näytä kirjoitukset
286
Etiketti / Kirje-etiketti
« : 12.10.12 - klo:12:41 »
Sähköpostietikettiin liittyen on hyvä muistaa myös se toinen kirjoitusmateriaali.
Kotiliesi-lehti 1934, s. 431-432.
Nyt otan kynän käteeni ja alan kirjoittaa...
Kirjeenkirjoittaminen ei nykyaikana ole meidän tavallisten ihmisten tavallisimpia edesottamuksia. On muka niin kiire, ettei ole aikaa kirjeelliseen ajatusten vaihtoon, on puhelin, joka välittää »molemminpuoleiset» kuulumiset paljoa tuoreempina kuin konsanaan kirje, ja on yleensä perin helppoa päästä henkilökohtaisesti tapaamaan sitä, jolle olisi jotain puhuttavaa. Kuluu viikkoja, kenties kuukausia ilman että joudumme kynään tarttumaan, kunnes esim. jokin sattuma äkkiarvaamatta erottaa perheenjäsenet tai ystävykset loitolle toisistaan, tai esiintyy muu kirjeellistä selvitystä vaativa asia. Ja niin on otettava esiin paperi ja kuori, kynä ja mustetta ja ryhdyttävä »kirjailemaan». Sillä aikaa kun verryttelemme kankeita, kynänkäyttöön tottumattomia sormiamme, on hyvä vähän tarkastaa, ovatko kaikki nää tarvikkeet asianmukaiset.
Kirjepaperia on kaupoissa saatavana jos minkälaista, mutta, ystäväni, älä anna houkutella itseäsi ottamaan huomiotaherättävän koreata tai koristeltua. Ota valkoista tai kellertävää tai harmahtavan sinistä, mutta joka tapauksessa hillitynväristä, ja jätä omaan arvoonsa sinipunertava, räikeänvihreä ja ruusunpunainen, vaikka ne tunteet, jotka aiot sanoiksi saada, olisivat aivan, aivan ruusunpunaiset. Arkki voi olla joko kaksi- tai nelisivuinen, kunhan paperi on sellaista, että sille on hyvä kirjoittaa; ei niin ohutta, että kirjoitus näkyy paperin läpi, mutta ei myöskään liian paksua, kankeata ja painavaa. Asiakirjeet kirjoitetaan valkoiselle, kaksisivuiselle arkille, joka neljään osaan taitettuna parahiksi sopii tavalliseen kirjekuoreen. Kuorta valittaessa on muutenkin katsottava, että se sekä koon että värin puolesta sopii kirjepaperiin. Poikkeuksellisen pienet tai suuret tai muuten liiaksi erikoisuutta tavoittelevat kuoret eivät ole suositeltavia.
Kun sitten ryhdyt kirjettäsi kirjoittamaan, katso että varaamasi paperi on rypistymätön ja muutenkin siisti. Pieninkin rasvatahra todistaa Sinua vastaan, muista se, ystäväni! Se kertoo, että paperia ovat pidelleet tahraiset sormet tai että paperi on ollut muuten »tekemisissä» ruuan kanssa. Tahrainen paperi ei kelpaa kirjepaperiksi, se on armotta hyljättävä. Kirjeet (myös kirjat) ja ruoka, muste ja pöytäliina ovat niitä asioita, joita meidän ei pitäisi saattaa lähempään tuttavuuteen keskenään.
Tavalliseen kirjeeseen kirjoitetaan ensimmäiseksi päiväys. Se tulee paperin oikeaan yläkulmaan ja kirjoitetaan esim. näin: Hämeenlinnassa (H:linna) toukokuun 12 p:nä 1934, taikka esim. näin: Helsinki 12/5 34 (12. 5. 34). Ensinmainittu muoto on huolitellumpi. Jälkimmäinen sopii erikoisen hyvin johonkin lyhyeen, kenties kortille kirjoitettuun tiedonantoon, jolloin se usein kirjoitetaan vasempaan alakulmaan. Virallisluontoisissa kirjelmissä on päiväys ylläesitetyssä täydellisessä muodossa välittömästi tekstin jäljessä ja sen alla sitten kirjoittajan nimi ja arvo tai ammatti.
Asiakirjeet aloitetaan aina ja moni aloittaa selvyyden vuoksi muutkin kirjeensä vastaanottajan nimellä ja osoitteella. Siis tähän tapaan:
Johtaja K. J. Ponsi, tai Herra Johtaja K. J. Ponsi.
Hämeenlinna (Täällä).
Asiakirjeessä ei siten varsinaista puhuttelua tarvitakaan, mutta ken haluaa, voi luonnollisesti sellaistakin käyttää varsinkin kirjoittaessaan tuntemalleen henkilölle. Tavallinen yksityiskirje aloitetaan useimmiten puhuttelulla. Sen sanamuoto voi tietenkin olla varsin monenlainen. Yllämainitussa tapauksessa se voisi kuulua Herra Johtaja, Arvoisa Herra Johtaja tai Hyvä Veli, aina asianhaarojen mukaan ja riippuen siitä, minkälaisessa tuttavuussuhteessa kirjeenkirjoittaja ja sen vastaanottaja ovat keskenään. Samalla sekä kunnioittava että arvokas sävy on lyhyessä puhuttelussa Herra Johtaja, Herra Kenraali, Herra Professori. Milloin puhuttelun sanamuoto tuntuu aiheuttavan päänvaivaa, on hyvä muistaa, että se, kuten jo huomautin, ei ole välttämätön. Kauppakirjeenvaihdossa sitä ei lankaan käytetä; kirje osotetaan vastaanottajan nimellä ja osoitteella yllä esitettyyn tapaan ja sitten käydään puhutteluitta asiaan.
Jos arvonimen yhteydessä halutaan käyttää herra-sanaa, kirjoitetaan se nykyjään tavallisimmin arvonimen eteen. Naiselle kirjoitettaessa on järjestys päinvastainen, jos arvonimen yhteydessä pidetään tarpeellisena neiti- tai rouva-sanan käyttöä. Siis esim. näin: Ylioppilas Neiti Aino Mansikka, Maisteri Rouva Taimi Mustikka. Milloin naisella on oma arvonimi, on sitä käytettäessä neidittely ja rouvittelu mielestäni tarpeeton, vallankin jos kysymyksessä on sellaiset arvonimet kuin kirjailija, taitelija, tohtori, professori tms. Moiset arvonimet eivät yleensä enää kohennusta kaivanne. Mutta niin naisille kuin miehillekin kirjoitettaessa on kaikki arvonimet ja muut puhuttelusanat (myös asemosanat sinä, te) kirjoitettava isolla alkukirjaimella sekä otsikossa että tekstissä.
Tuttavallisessa kirjeessä on puhuttelulla tietenkin lukemattomia mahdollisuuksia. Miesten kesken lienee sinuteltaessa yllämainitsemani Hyvä Veli tavallisin. Jos kirjeen kirjoittaja on tuntuvasti nuorempi sen vastaanottajaa ja haluaa antaa puhuttelulle kunnioittavan sävyn, on Arvoisa Veli sovelias muoto. Naiset kirjoittavat toisilleen (ja mies voi kirjoittaa naiselle) sinuteltaessa esim. Hyvä Anna tai Rakas Anna. Kiltti ja Paras tai Parahin ovat mielestäni jälkimmäisten superlatiivimuodosta huolimatta puhuttelusanoissa melko värittömiä. Niitä olisi syytä välttää. Teititeltäessä tekee Rakas Rouva Peltonen luontevan ja miellyttävän, mutta tuttavallisemman vaikutuksen kuin Arvoisa Rouva Peltonen, jollainen puhuttelu siis on »vieraammissa tapauksissa» paikallaan.
Entäs kirjeen loppusanat? Ne saattavat monesti tuottaa päänvaivaa. Kauppa- tai muu asiakirje lopetetaan useimmiten näin: Kunnioittavasti tai Kunnioittavimmin Sejase. Jossakin tapauksessa voivat loppusanat: kunnioittavasti ja kiitollisena Sejase olla asialliset ja paikallaan. Tuttavallisempi allekirjoitus voi olla esim. näin kuuluva: Sydämellisesti tervehtien Teidän... taikka: Monin terveisin... taikka: Teidän kiitollinen... Mahdollisuuksia on tietenkin monia. Ja vielä useampia, jos kirjoitetaan aivan läheiselle tuttavalle. Miehet käyttävät keskenään tällöin useasti latinalaista sanaa Tuus, jota vastaa suomalainen Sinun. Nimi sinänsä on läheisten kesken luonteva, mutkaton ja reilu kirjeen loppu. Kirjoittaessaan hyvällekin tutulle, jota ei pitkään aikaan ole tavannut, on kirjoittajan parasta merkitä kirjeen alle sekä etu- että sukunimensä, jotta kirjeen saaja heti allekirjoitukseen vilkaistuaan olisi selvillä, kuka Anna tai Antti-niminen tuttu häntä on »riveillään lähestynyt».
Kirjeen ulkoasun miellyttävyyteen vaikuttavat luonnollisesti monet seikat, kuten kaunis käsiala, selvät, kohtaliasen suuret kirjaimet, suora reunus, suorat rivit jne. Nämä eivät tuota vaikeuksia sille, joka osaa koneella kirjoittaa. Mutta kaikillakos sellainen on? Sitäpaitsi on huomttava, että konekirjoitus luonnostaan kuuluu kauppa- ja asiakirjeisiin, mutta niihinkin on allekirjoitus aina tehtävä kynällä ja musteella. Koneella kirjoitettu yksityiskirje tekee kalsean vaikutuksen. Kynällä ja musteella kirjoitetulla on henkilökohtaisuuden leima. Sen vuoksi on kutsut, kiitoskirjeet, onnentoivotukset, surunvalittelut yms. aina kirjoitettava kynällä ja musteella. Jos nyt kysyisit, hyvä lukija, milloin ja minkälainen kirje sopii kirjoittaa lyijykynällä, vastaisin: ei milloinkaan eikä minkäänlaista, ellet ole sairas. Vain sairaan sopii kirjoittaa kirjeensä lyijykynällä.
Nyt muutama sana kuoreen tulevasta kirjoituksesta. Kirjeen vastaanottajan arvonimi ja nimi kirjoitetaan selvällä käsialalla ja esim. tähän tapaan: Herra Professori Antti Mikkonen taikka Professori A. M. K. Rouva Ainoa Suomela, Pastorinrouva H. Päiviö. Nimeä kirjoitettaessa on muistettava olla huolellinen, jottei satu erehdyksiä. Ellei etunimestä tai sen alkukirjaimesta ole tietoa, on sitä koetettava ottaa selvää. Ellei se onnistu, on kirje lähetettävä vain arvo- ja sukunimen varassa. On epäkohteliasta ja välinpitämätöntä kirjoittaa: Neiti N. N. Peltola, elleivät neiti P:n etunimet sattumalta olisi esim. Naimi Natalia, N. N. (= nescio nomen) merkitsee: en tiedä nimeä. Mitä hyötyä on tälläisestä tietämättömyyden tiedoittamisesta? Olen kerran kuullut erään professorinrouvan ilmeisen pahastuneena kertovan saamastaan kiitoskirjeestä. Sen oli kirjoittanut hänen tyttärensä ystävä, ylioppilasneitonen, ja osoite oli ollut: Professorinrouva N. N. Osonen. Tälläisessä tapauksessa kirjoittajan olisi toki pitänyt vaivautua ottamaan selvä asianomaisen nimest.
Osoitetta kirjoitettaessa on muistettava kirjoittaa postiaseman nimi erikoisen selvästi. Joissakin kirjekuorissa ja kaikissa kirjekorteissa on valmiina erikoinen alleviivaus postiaseman nimeä varten, mutta usein kirjoitetaan sille kohtaa huolimattomasti esim. talon nimi, joka, jos niikseen on, voi sattua olemaan sama kuin jonkin aivan toisaalla olevan postiaseman nimi. Suomessa on esim. useista Askola-nimisiä taloja eri tahoilla maata, ja Porvoon lähellä on kuuluisa samanniminen pitäjä. Askola saa siis olla alleviivattuna vai niitten kirjeitten osoitteessa, jotka ovat aiotut viimeksimainittuun paikkaan. Muuten aiheutetaan sotkua ja viivytystä. Postissa osataan usein kyllä selvittää vaikeitakin pulmia. Larin Paraske lähetti aikoinaan näin osoitetun kirjeen: Siltasaaren rohvessyörille Jeletsille. Perille sekin vain tuli. Mutta parempi olisi varmaan ainakin postiherrojen mielestä ollut, jos osoite olisi ollut hieman selvempi.
Vielä eräs huomautus. Postimerkin paikka on kuoren oikeassa yläkulmassa eikä esim. lakkasinetin paikalla sen takasivulla. Se on painettava paikoilleen suoraan, ei ylösalaisin eikä vinoon nurkittain. Jos kirje on menossa ulkomaille, merkitään kuoreen, tavallisesti vasemaan yläkulmaan, asianomaisen maan nimi. Samaan kohtaan merkitään myös: Kirjoihin tai Kirjataan, jos kirje on kirjoihin merkittävä. Kuoren takasivulle kirjoitetaan usein lähettäjän nimi ja osoite, varsinkin ellei ole varmoja vastaanottajan osoitteesta. Ellei häntä tavattaisi, voidaan kirjettä avaamatta tietää, minne se on palautettava. Liikkeitten kirjekuoriin on osoite tavallisesti valmiiksi painettuna. Yksityisten kirjeenkirjoittajien on varminta aina varustaa kirjeensä osoitteella. Sen paikka lienee parhaiten aivan kirjeen lopussa.
Mutta entäs kirjeen sisältö? Siinäpä vasta vaikeus! Otetaan ensin asiakirjeet. Jos kirjeen tarkoituksena on vain jonkin määrätyn asian suorittaminen, ja varsinkin jos kirje on oikein virallisluontoinen, ei siihen sovi kirjoittaa mitään tähän asiaan kuulumatonta. Selvästi ja lyhyesti on esitettävä itse asia, siinä kaikki. Varoittavana esimerkkinä mainittakoon pari lausetta eräästä kirjeestä. Sen on aikanaan saanut muudan tehtailija ja sahanomistaja eräältä koivuhalkoja tarvitsevalta asiakkaaltaan. Näin se alkoi:
»Korkeasti kunnioitettu Herra Kunnallisneuvos!
Pyydän anteeksi, että vaivaan Herra Kunnallisneuvosta. Mutta koska olen kuullut, että Herran Kunnallisneuvoksella on niin kunniallinen ja hyvä perhe-elämä, pyydän täten kysyä, mitä koivuhalot Teillä nykyjään maksavat...»
Tästä otteesta on yhtä ja toista oppimista. Vaikka onkin luultavaa, että herra kunnallisneuvoksen hyvää ja kunniallista perhe-elämää syystä voidaan pitää takeena hänen myymiensä halkojen kelvollisuudesta ja vaikka toisaalta samaiset koivuhalot osaltaan kenties olivat kunniallisen perhe-elämänsä turvaisa perusta, niin on sittenkin aiheetonta viitata hyväänkään perhe-elämään halkojen hinta tiedusteltaesa, ja yhtä aiheeton on anteeksipyyntökin sellaisessa tapauksesa. Lisäksi on huomattava, että liikekirjeet yleensä on osoitettava toiminimelle eikä liikkeenomistajalle henkilökohtaisesti, varsinkin, jos on kysymyksessä suuri liike, jonka kirjeenvaihdolla on omat vakituiset hoitajansa. Omistajalle osoitettu kirje saattaa hänen matkojensa tai muitten hommiensa takia jäädä avaamatta pitkäksikin aikaa tai muuten eksyä harhateille. Kauppakirjeitten kirjoittajille on muuten olemassa erikoisia oppikirjoja monilukuisine kirjemalleineen. Minä puolestani otin mainitun esimerkin tähän muunkilaisten asiakirjeitten kirjoittajille kehoitukseksi asiassa pysymiseen.
Entäs tavalliset yksityiskirjeet? Ensinnäkään, ei koskaan pitäisi suin päin lähettää kiihtyneessä mielentilassa kirjoitettua kirjettä. Moni on sellaista tekoa katkerati katunut. Yhden yön uni rauhoittaa ihmeellisesti mielen ja selvittää ajatukset. Aamulla ei kenties enää teekään mieli panna kirjettä menemään. Toiseksi: kirjeen kirjoittajan tulisi ottaa huomioon, että kirje saattaa joutua sivullisten käsiin, ja menetellä sen mukaan. Ja vielä kolmanneksi: etäällä oleville ei pitäisi kirjeissä kertoa ikävyyksistä ja onnettomuuksista muuta kuin se mikä on välttämätöntä ja sekin varovaisesti. Vihdoin viimein: kenenkään ei pitäisi alentua kirjoittamaan nimetöntä kirjettä.
Yksityiskohtaisia sisältöä koskevia ohjeita kirjeenkirjoittajalle on tässä mahdotonta antaa. On sanottu, että kirjeenkirjoittamistaito on nykyjään tyyten unohtumassa. Ja niin se onkin, sellaisena kuin monien edellisten sukupolvien enemmän tai vähemmän kuuluisat kirjetaiturit sen hallitsivat. Mutta missä voimakas tunne yhdistää etäälle toisistaan joutuneita, siellä osataan kyllä meidänkin päivinämme saada sanoiksi nämä tunteet ja kertoa kuulumiset niin, että siitä on kirjeen saajalle sydämen iloa ja mielen virkistystä. Ja sehän on hänelle tärkemäpi kuin se, että kirjeemme olisi tyylin mestarinäyte.
Rouva Kristiina.
Kotiliesi-lehti 1934, s. 431-432.
Nyt otan kynän käteeni ja alan kirjoittaa...
Kirjeenkirjoittaminen ei nykyaikana ole meidän tavallisten ihmisten tavallisimpia edesottamuksia. On muka niin kiire, ettei ole aikaa kirjeelliseen ajatusten vaihtoon, on puhelin, joka välittää »molemminpuoleiset» kuulumiset paljoa tuoreempina kuin konsanaan kirje, ja on yleensä perin helppoa päästä henkilökohtaisesti tapaamaan sitä, jolle olisi jotain puhuttavaa. Kuluu viikkoja, kenties kuukausia ilman että joudumme kynään tarttumaan, kunnes esim. jokin sattuma äkkiarvaamatta erottaa perheenjäsenet tai ystävykset loitolle toisistaan, tai esiintyy muu kirjeellistä selvitystä vaativa asia. Ja niin on otettava esiin paperi ja kuori, kynä ja mustetta ja ryhdyttävä »kirjailemaan». Sillä aikaa kun verryttelemme kankeita, kynänkäyttöön tottumattomia sormiamme, on hyvä vähän tarkastaa, ovatko kaikki nää tarvikkeet asianmukaiset.
Kirjepaperia on kaupoissa saatavana jos minkälaista, mutta, ystäväni, älä anna houkutella itseäsi ottamaan huomiotaherättävän koreata tai koristeltua. Ota valkoista tai kellertävää tai harmahtavan sinistä, mutta joka tapauksessa hillitynväristä, ja jätä omaan arvoonsa sinipunertava, räikeänvihreä ja ruusunpunainen, vaikka ne tunteet, jotka aiot sanoiksi saada, olisivat aivan, aivan ruusunpunaiset. Arkki voi olla joko kaksi- tai nelisivuinen, kunhan paperi on sellaista, että sille on hyvä kirjoittaa; ei niin ohutta, että kirjoitus näkyy paperin läpi, mutta ei myöskään liian paksua, kankeata ja painavaa. Asiakirjeet kirjoitetaan valkoiselle, kaksisivuiselle arkille, joka neljään osaan taitettuna parahiksi sopii tavalliseen kirjekuoreen. Kuorta valittaessa on muutenkin katsottava, että se sekä koon että värin puolesta sopii kirjepaperiin. Poikkeuksellisen pienet tai suuret tai muuten liiaksi erikoisuutta tavoittelevat kuoret eivät ole suositeltavia.
Kun sitten ryhdyt kirjettäsi kirjoittamaan, katso että varaamasi paperi on rypistymätön ja muutenkin siisti. Pieninkin rasvatahra todistaa Sinua vastaan, muista se, ystäväni! Se kertoo, että paperia ovat pidelleet tahraiset sormet tai että paperi on ollut muuten »tekemisissä» ruuan kanssa. Tahrainen paperi ei kelpaa kirjepaperiksi, se on armotta hyljättävä. Kirjeet (myös kirjat) ja ruoka, muste ja pöytäliina ovat niitä asioita, joita meidän ei pitäisi saattaa lähempään tuttavuuteen keskenään.
Tavalliseen kirjeeseen kirjoitetaan ensimmäiseksi päiväys. Se tulee paperin oikeaan yläkulmaan ja kirjoitetaan esim. näin: Hämeenlinnassa (H:linna) toukokuun 12 p:nä 1934, taikka esim. näin: Helsinki 12/5 34 (12. 5. 34). Ensinmainittu muoto on huolitellumpi. Jälkimmäinen sopii erikoisen hyvin johonkin lyhyeen, kenties kortille kirjoitettuun tiedonantoon, jolloin se usein kirjoitetaan vasempaan alakulmaan. Virallisluontoisissa kirjelmissä on päiväys ylläesitetyssä täydellisessä muodossa välittömästi tekstin jäljessä ja sen alla sitten kirjoittajan nimi ja arvo tai ammatti.
Asiakirjeet aloitetaan aina ja moni aloittaa selvyyden vuoksi muutkin kirjeensä vastaanottajan nimellä ja osoitteella. Siis tähän tapaan:
Johtaja K. J. Ponsi, tai Herra Johtaja K. J. Ponsi.
Hämeenlinna (Täällä).
Asiakirjeessä ei siten varsinaista puhuttelua tarvitakaan, mutta ken haluaa, voi luonnollisesti sellaistakin käyttää varsinkin kirjoittaessaan tuntemalleen henkilölle. Tavallinen yksityiskirje aloitetaan useimmiten puhuttelulla. Sen sanamuoto voi tietenkin olla varsin monenlainen. Yllämainitussa tapauksessa se voisi kuulua Herra Johtaja, Arvoisa Herra Johtaja tai Hyvä Veli, aina asianhaarojen mukaan ja riippuen siitä, minkälaisessa tuttavuussuhteessa kirjeenkirjoittaja ja sen vastaanottaja ovat keskenään. Samalla sekä kunnioittava että arvokas sävy on lyhyessä puhuttelussa Herra Johtaja, Herra Kenraali, Herra Professori. Milloin puhuttelun sanamuoto tuntuu aiheuttavan päänvaivaa, on hyvä muistaa, että se, kuten jo huomautin, ei ole välttämätön. Kauppakirjeenvaihdossa sitä ei lankaan käytetä; kirje osotetaan vastaanottajan nimellä ja osoitteella yllä esitettyyn tapaan ja sitten käydään puhutteluitta asiaan.
Jos arvonimen yhteydessä halutaan käyttää herra-sanaa, kirjoitetaan se nykyjään tavallisimmin arvonimen eteen. Naiselle kirjoitettaessa on järjestys päinvastainen, jos arvonimen yhteydessä pidetään tarpeellisena neiti- tai rouva-sanan käyttöä. Siis esim. näin: Ylioppilas Neiti Aino Mansikka, Maisteri Rouva Taimi Mustikka. Milloin naisella on oma arvonimi, on sitä käytettäessä neidittely ja rouvittelu mielestäni tarpeeton, vallankin jos kysymyksessä on sellaiset arvonimet kuin kirjailija, taitelija, tohtori, professori tms. Moiset arvonimet eivät yleensä enää kohennusta kaivanne. Mutta niin naisille kuin miehillekin kirjoitettaessa on kaikki arvonimet ja muut puhuttelusanat (myös asemosanat sinä, te) kirjoitettava isolla alkukirjaimella sekä otsikossa että tekstissä.
Tuttavallisessa kirjeessä on puhuttelulla tietenkin lukemattomia mahdollisuuksia. Miesten kesken lienee sinuteltaessa yllämainitsemani Hyvä Veli tavallisin. Jos kirjeen kirjoittaja on tuntuvasti nuorempi sen vastaanottajaa ja haluaa antaa puhuttelulle kunnioittavan sävyn, on Arvoisa Veli sovelias muoto. Naiset kirjoittavat toisilleen (ja mies voi kirjoittaa naiselle) sinuteltaessa esim. Hyvä Anna tai Rakas Anna. Kiltti ja Paras tai Parahin ovat mielestäni jälkimmäisten superlatiivimuodosta huolimatta puhuttelusanoissa melko värittömiä. Niitä olisi syytä välttää. Teititeltäessä tekee Rakas Rouva Peltonen luontevan ja miellyttävän, mutta tuttavallisemman vaikutuksen kuin Arvoisa Rouva Peltonen, jollainen puhuttelu siis on »vieraammissa tapauksissa» paikallaan.
Entäs kirjeen loppusanat? Ne saattavat monesti tuottaa päänvaivaa. Kauppa- tai muu asiakirje lopetetaan useimmiten näin: Kunnioittavasti tai Kunnioittavimmin Sejase. Jossakin tapauksessa voivat loppusanat: kunnioittavasti ja kiitollisena Sejase olla asialliset ja paikallaan. Tuttavallisempi allekirjoitus voi olla esim. näin kuuluva: Sydämellisesti tervehtien Teidän... taikka: Monin terveisin... taikka: Teidän kiitollinen... Mahdollisuuksia on tietenkin monia. Ja vielä useampia, jos kirjoitetaan aivan läheiselle tuttavalle. Miehet käyttävät keskenään tällöin useasti latinalaista sanaa Tuus, jota vastaa suomalainen Sinun. Nimi sinänsä on läheisten kesken luonteva, mutkaton ja reilu kirjeen loppu. Kirjoittaessaan hyvällekin tutulle, jota ei pitkään aikaan ole tavannut, on kirjoittajan parasta merkitä kirjeen alle sekä etu- että sukunimensä, jotta kirjeen saaja heti allekirjoitukseen vilkaistuaan olisi selvillä, kuka Anna tai Antti-niminen tuttu häntä on »riveillään lähestynyt».
Kirjeen ulkoasun miellyttävyyteen vaikuttavat luonnollisesti monet seikat, kuten kaunis käsiala, selvät, kohtaliasen suuret kirjaimet, suora reunus, suorat rivit jne. Nämä eivät tuota vaikeuksia sille, joka osaa koneella kirjoittaa. Mutta kaikillakos sellainen on? Sitäpaitsi on huomttava, että konekirjoitus luonnostaan kuuluu kauppa- ja asiakirjeisiin, mutta niihinkin on allekirjoitus aina tehtävä kynällä ja musteella. Koneella kirjoitettu yksityiskirje tekee kalsean vaikutuksen. Kynällä ja musteella kirjoitetulla on henkilökohtaisuuden leima. Sen vuoksi on kutsut, kiitoskirjeet, onnentoivotukset, surunvalittelut yms. aina kirjoitettava kynällä ja musteella. Jos nyt kysyisit, hyvä lukija, milloin ja minkälainen kirje sopii kirjoittaa lyijykynällä, vastaisin: ei milloinkaan eikä minkäänlaista, ellet ole sairas. Vain sairaan sopii kirjoittaa kirjeensä lyijykynällä.
Nyt muutama sana kuoreen tulevasta kirjoituksesta. Kirjeen vastaanottajan arvonimi ja nimi kirjoitetaan selvällä käsialalla ja esim. tähän tapaan: Herra Professori Antti Mikkonen taikka Professori A. M. K. Rouva Ainoa Suomela, Pastorinrouva H. Päiviö. Nimeä kirjoitettaessa on muistettava olla huolellinen, jottei satu erehdyksiä. Ellei etunimestä tai sen alkukirjaimesta ole tietoa, on sitä koetettava ottaa selvää. Ellei se onnistu, on kirje lähetettävä vain arvo- ja sukunimen varassa. On epäkohteliasta ja välinpitämätöntä kirjoittaa: Neiti N. N. Peltola, elleivät neiti P:n etunimet sattumalta olisi esim. Naimi Natalia, N. N. (= nescio nomen) merkitsee: en tiedä nimeä. Mitä hyötyä on tälläisestä tietämättömyyden tiedoittamisesta? Olen kerran kuullut erään professorinrouvan ilmeisen pahastuneena kertovan saamastaan kiitoskirjeestä. Sen oli kirjoittanut hänen tyttärensä ystävä, ylioppilasneitonen, ja osoite oli ollut: Professorinrouva N. N. Osonen. Tälläisessä tapauksessa kirjoittajan olisi toki pitänyt vaivautua ottamaan selvä asianomaisen nimest.
Osoitetta kirjoitettaessa on muistettava kirjoittaa postiaseman nimi erikoisen selvästi. Joissakin kirjekuorissa ja kaikissa kirjekorteissa on valmiina erikoinen alleviivaus postiaseman nimeä varten, mutta usein kirjoitetaan sille kohtaa huolimattomasti esim. talon nimi, joka, jos niikseen on, voi sattua olemaan sama kuin jonkin aivan toisaalla olevan postiaseman nimi. Suomessa on esim. useista Askola-nimisiä taloja eri tahoilla maata, ja Porvoon lähellä on kuuluisa samanniminen pitäjä. Askola saa siis olla alleviivattuna vai niitten kirjeitten osoitteessa, jotka ovat aiotut viimeksimainittuun paikkaan. Muuten aiheutetaan sotkua ja viivytystä. Postissa osataan usein kyllä selvittää vaikeitakin pulmia. Larin Paraske lähetti aikoinaan näin osoitetun kirjeen: Siltasaaren rohvessyörille Jeletsille. Perille sekin vain tuli. Mutta parempi olisi varmaan ainakin postiherrojen mielestä ollut, jos osoite olisi ollut hieman selvempi.
Vielä eräs huomautus. Postimerkin paikka on kuoren oikeassa yläkulmassa eikä esim. lakkasinetin paikalla sen takasivulla. Se on painettava paikoilleen suoraan, ei ylösalaisin eikä vinoon nurkittain. Jos kirje on menossa ulkomaille, merkitään kuoreen, tavallisesti vasemaan yläkulmaan, asianomaisen maan nimi. Samaan kohtaan merkitään myös: Kirjoihin tai Kirjataan, jos kirje on kirjoihin merkittävä. Kuoren takasivulle kirjoitetaan usein lähettäjän nimi ja osoite, varsinkin ellei ole varmoja vastaanottajan osoitteesta. Ellei häntä tavattaisi, voidaan kirjettä avaamatta tietää, minne se on palautettava. Liikkeitten kirjekuoriin on osoite tavallisesti valmiiksi painettuna. Yksityisten kirjeenkirjoittajien on varminta aina varustaa kirjeensä osoitteella. Sen paikka lienee parhaiten aivan kirjeen lopussa.
Mutta entäs kirjeen sisältö? Siinäpä vasta vaikeus! Otetaan ensin asiakirjeet. Jos kirjeen tarkoituksena on vain jonkin määrätyn asian suorittaminen, ja varsinkin jos kirje on oikein virallisluontoinen, ei siihen sovi kirjoittaa mitään tähän asiaan kuulumatonta. Selvästi ja lyhyesti on esitettävä itse asia, siinä kaikki. Varoittavana esimerkkinä mainittakoon pari lausetta eräästä kirjeestä. Sen on aikanaan saanut muudan tehtailija ja sahanomistaja eräältä koivuhalkoja tarvitsevalta asiakkaaltaan. Näin se alkoi:
»Korkeasti kunnioitettu Herra Kunnallisneuvos!
Pyydän anteeksi, että vaivaan Herra Kunnallisneuvosta. Mutta koska olen kuullut, että Herran Kunnallisneuvoksella on niin kunniallinen ja hyvä perhe-elämä, pyydän täten kysyä, mitä koivuhalot Teillä nykyjään maksavat...»
Tästä otteesta on yhtä ja toista oppimista. Vaikka onkin luultavaa, että herra kunnallisneuvoksen hyvää ja kunniallista perhe-elämää syystä voidaan pitää takeena hänen myymiensä halkojen kelvollisuudesta ja vaikka toisaalta samaiset koivuhalot osaltaan kenties olivat kunniallisen perhe-elämänsä turvaisa perusta, niin on sittenkin aiheetonta viitata hyväänkään perhe-elämään halkojen hinta tiedusteltaesa, ja yhtä aiheeton on anteeksipyyntökin sellaisessa tapauksesa. Lisäksi on huomattava, että liikekirjeet yleensä on osoitettava toiminimelle eikä liikkeenomistajalle henkilökohtaisesti, varsinkin, jos on kysymyksessä suuri liike, jonka kirjeenvaihdolla on omat vakituiset hoitajansa. Omistajalle osoitettu kirje saattaa hänen matkojensa tai muitten hommiensa takia jäädä avaamatta pitkäksikin aikaa tai muuten eksyä harhateille. Kauppakirjeitten kirjoittajille on muuten olemassa erikoisia oppikirjoja monilukuisine kirjemalleineen. Minä puolestani otin mainitun esimerkin tähän muunkilaisten asiakirjeitten kirjoittajille kehoitukseksi asiassa pysymiseen.
Entäs tavalliset yksityiskirjeet? Ensinnäkään, ei koskaan pitäisi suin päin lähettää kiihtyneessä mielentilassa kirjoitettua kirjettä. Moni on sellaista tekoa katkerati katunut. Yhden yön uni rauhoittaa ihmeellisesti mielen ja selvittää ajatukset. Aamulla ei kenties enää teekään mieli panna kirjettä menemään. Toiseksi: kirjeen kirjoittajan tulisi ottaa huomioon, että kirje saattaa joutua sivullisten käsiin, ja menetellä sen mukaan. Ja vielä kolmanneksi: etäällä oleville ei pitäisi kirjeissä kertoa ikävyyksistä ja onnettomuuksista muuta kuin se mikä on välttämätöntä ja sekin varovaisesti. Vihdoin viimein: kenenkään ei pitäisi alentua kirjoittamaan nimetöntä kirjettä.
Yksityiskohtaisia sisältöä koskevia ohjeita kirjeenkirjoittajalle on tässä mahdotonta antaa. On sanottu, että kirjeenkirjoittamistaito on nykyjään tyyten unohtumassa. Ja niin se onkin, sellaisena kuin monien edellisten sukupolvien enemmän tai vähemmän kuuluisat kirjetaiturit sen hallitsivat. Mutta missä voimakas tunne yhdistää etäälle toisistaan joutuneita, siellä osataan kyllä meidänkin päivinämme saada sanoiksi nämä tunteet ja kertoa kuulumiset niin, että siitä on kirjeen saajalle sydämen iloa ja mielen virkistystä. Ja sehän on hänelle tärkemäpi kuin se, että kirjeemme olisi tyylin mestarinäyte.
Rouva Kristiina.
