Käytän farkkuja, mutta vähemmän ja vähemmän. Jo varsin nuorena joskus peruskouluaikoina aloin etsiä niille vaihtoehtoja, sillä en erityisemmin pidä farkuista - siis nimenomaan siitä, miltä ne tuntuvat päällä. FArkut ovat irroittautuneet vanhasta tarkoituksestaa niin rankasti, etten voi allekirjoittaa sitä, että niihin liittyisi työvaatteen (ja työväenluokan: siihenhän tämä oikeasti kiteytyy, jos asiaa ei kaunistella!) leima. Tämä on erityisesti totta, kun otetaan huomioon, että maailmasta löytyy paljonkin farkkumerkkejä, joiden hinta on useampia satoja euroja.
Farkut pikkutakin kanssa ovat mielestäni todella ruma kokonaisuus. En pidä lainkaan. Assosioin asun piirimyyjään tai käytettyjen autojen myyjään, vaikka tälle ei liene perusteita.
Avasin sen tutkielman, yritin lukea abstraktin. Se oli aivan kamalaa englantia, ja vaikka itse tutkielma oli suomeksi, en noin huonon abstraktin jälkeen saanut enää aikaisiksi leipätekstiin perehtymistä.
On erittäin tarkka huomio, että viestintä - vaatteilla tai muuten tapahtuva - on diskurssia. Siksi erityisesti vaatteilla käytävään viestintään liittyy vahvasti ryhmän itsemäärittely: vaatteiden perusteella ihminen määritetään meihin kuuluvaksi tai kuulumattomaksi. Siksi farkkujen - noiden 1900-luvun loppupuolen luokattomuuden symboleiden - käyttäminen on helppoa. Se on sellainen "olen perusjätkä, en liian rikas mutten liian köyhäään, että minussa olisi jotain vikaa." Puku (siis bisnespuku - muotipuvut on erotettava tästä) viestii arkipäivänä siitä, että ihminen on töissä, joissa puvun pitämistä odotetaan. Sillä siis toisaalta erottaudutaan farkkukansasta ja toisaalta liitytään pukumiesten kaartiin. Näitä viestejä ei kovin herkästi enää luokkatiedostamattomassa yhteiskunnassamme havainnoida. Sitten on kasvava ryhmä aloja, jotka tietoisesti erottautuvat pukukaartista. Pukumiehet on tiettyjen alojen piireissä leimattu tylsiksi bisnestyypeiksi. Luovat ja nuorekkaat alat pitävät yllä nuorekkuuttaan erottautumalla liiketoiminnan lainalaisuuksista. IT-ala on tyyppiesimerkki tästä. Ala on kuitenkin niin nuori, että voidaan ehkä puhua jostain alan teini-ikäisestä kapinoinnista.
