Juliet, Naked on minusta samaa kastia Long Way Downin kanssa eli hyvä kirja, mutta se lopullinen niitti jää uupumaan.
Oma Hornby-asteikkoni on seuraava:
Fever Pitch: jalkapallofanin pakkomielteet ovat tuttuja ja siinä suhteessa onnistunut kirja, joka onnistuu vääntämään höyrykoneen tehoilla, mutta myös vauhdilla, auki Arsenalin kannattajan sielunelämän ennen kuin eräs Wenger astui puikkoihin. Ihan mielenkiintoista olisi tietää päähenkilön näkemys Emiratesista yms., toisaalta kyllä ivyman ja vassaritkin jatkoivat Chelsean huor... kannattamista.
High Fidelity: Uskollinen äänentoisto on musiikkifriikille sama kuin Hornankattila futisniilolle. Erityisen hauskaa on levykaupasta päivän hittilevyä kysyvien tylyttäminen ja loputtomat listat. Kiteyttää Hornbyn vahvuudet eli tietynlaisten maanisten ihmisten tuntemuksen, kyvyn sanailla sukkelasti ihmissuhteista ja havainnot maailmasta.
About a Boy: tunnetaan kai paremmin yhdestä harvasta katsottavasta Hugh Grant-elokuvasta. Sujuvaa luettavaa, mutta ei kuitenkaan ihan osu maaliinsa. Lajityypin pahimmat kliseet sentään ohitetaan ja isänsä säveltämän joululaulun tekijänoikeustuloilla elävä päähenkilö on sentään lopulta aika symppis.
How to be Good: vit... kolumnisti päättää ryhtyä hyväksi ihmiseksi ja vaimo ei kestä. Osuvia havaintoja maailman parantamisesta ja sujuvaa kirjoittamista, mutta muuten ei oikein mikään etene ja pointti hukkuu jonnekin.
A Long Way Down: vähän synkempää Hornbya ihmisistä, jotka sattuvan samaan paikkaan yrittämään itsemurhaa. Useampi henkilö tuo sopivasti eloa ja kontrastia tarinointiin, jossa piilevä huumori sekä kierot havainnot maailmasta osuvat maaliinsa aika tehokkaasti.
Slam: teiniskeittari panee tyttöystävänsä paksuksi. Vahvuudet hallussa eli erikoinen tapa tarkastella maailmaa humoristisesti ja oivaltavasti, mutta etenkin aikamatkailu pilaa kokonaisuuden. Ehkä yhdentekevin Hornby.
Juliet, Naked: kertomus kadonneesta musiikkilegendasta Tucker Crowesta, Tuckerin fanista ja fanin avovaimosta. Musiikkiaiheen vuoksi Hornby pelaa omalla kentällään ja yhdistää hienosti internerin fanien yksisilmäisyyden musiikkimaailmaan, mutta pientä hiottavaa silti olisi. Barnesy on varmaan ivymanin suosikkihahmo.
Kehnoimmillaankin Hornby on hyvää ja todella sujuvaa luettavaa, jossa sujuva kerronta kohtaa vähän vääntyneen huumorintajun. Itse olen lukenut lähes kaikki Hornbyni Englannin matkoilla, joten sitä kautta kirjoihin on kehittynyt myös erityisempi suhde. Silti Fever Pitchin ja High Fidelityn jälkeen ollut jokaista lukiessa sellainen olo, että Hornbylla olisi panoksia kirjoittaa se ultimaattinen mestariteos.