Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #630 : 09.12.20 - klo:09:34 »
Eve Hietamies: Yösyöttö

Luin tämän ensiksi töiden puolesta selkokirjana. Nyt on menossa alkuperäinen versio.

Tarinan alkuasetelma: Antti Pasanen on hakemassa Pia-vaimoaan ja esikoispoikaansa kotiin synnytyssairaalasta, kun vaimo sairaalan ovella päättääkin hypätä taksiin ja jättää Antin huolehtimaan 6-päiväisestä lapsesta yksin.

Mieskirjailijoita usein moititaan ohuista ja epäuskottavista naishahmoista. Tämä ei kuitenkaan kääntäen päde Hietamieheen: Antti Pasanen on kiinnostava ja (keskiluokkaisella tavalla) rosoinen päähenkilö. Pidän myös kirjan kuivasta huumorista.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #631 : 18.12.20 - klo:14:28 »
Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) oli jäänyt jostakin syystä lukematta. Teos koostuu arkkitehti-Engelin fiktiivisistä päiväkirjamerkinnöistä vuosilta 1816-1840.

Ehkä Finlandia-palkinto nosti odotukseni turhan korkealle, sillä teos ei oikein puhutellut. Parasta siinä oli 1800-luvun alun Helsingin ilmapiirin ja miljöön kuvaus. Engel perheineen jää kuitenkin jotenkin yhdentekeväksi.

Laurentius, haluaisitko kertoa dekkarisuosikeistasi?

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #632 : 18.12.20 - klo:17:54 »

Laurentius, haluaisitko kertoa dekkarisuosikeistasi?

Haluaisin.

Luin jostain että Josephine Teyn Ajan Tytär (Daughter of Time) olisi aikanaan valittu useaan otteeseen parhaimpien dekkarien joukkoon. Ja luettuani sen ymmärrän miksi. Todella mielenkiintoinen teos jossa sairaalavuoteessa makaava brittiläinen poliisikomisario alkaa aikansa kuluksi pohtimaan historiasta kuuluisaa 1400-luvun tapausta. On mielestäni erittäin ajankohtainen ja lukemisen arvoinen näin Fake News -aikana...

Umberto Econ Ruusun Nimi on kirja joka lähtee rullaamaan vasta n. sivun 150 jälkeen, ja alkutahmeus karsii monet lukijat pois. Mutta loppuratkaisu kaikkinensa on todella palkitseva.

Agatha Christie osaa viedä lukijaa kahville ja kuutamolle, ja Roger Ackroydin Murha on sellainen. Loppuratkaisu päätelmineen on sellainen että ihan alkusivuilla ei sitä arvaisi.

Pidän hyvin paljon myös Henning Mankellin Wallander -sarjasta. Wallander on todella elämänläheinen hahmo, ja vaikka ne eivät dekkareina ole aina yllättävimmästä päästä, on henkilöhahmo Wallander lähestyttävä ja inhimmillinen, ja rikosjuonet ja hahmot hyviä.

Jo Nesbön Harry Hole -sarja (paria ensimmäistä kirjaa lukuunottamatta) on sitten kosiskelevan koukuttavaa ja päähenkilö itse kliseisen ahdistunut poliisi, mutta äärimmäisen mukaansatempaava sarja, kuten myös John Verdonin kirjat, joissa yhdessä yksi mielestäni dekkarihistorian ovelimmista konnista mitä fake-johtolankojen asetteluun tulee.

Kotimaisista Jarkko Sipilän Takamäki-kirjat on suosikkini. Sijoittuvat Helsinkiin, aika ajoin omille kotikulmillenikin, ja Sipilän kerronta on todella mukaansatempaava, ja rikostoimittajan valtava tietomäärä näkyy kirjoissa.

Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin Tapauksesta oli myös todella mukaansatempaava, ja jossa lukijaa kyllä vietiin kuin sitä kuuluisaa litran mittaa.

Ja viimeisenä voisin suositella kaikille myös Terry Hayesin Vaeltaja, joka on sekoitus dekkaria ja poliittista trilleriä.

Kotimaisia muita hyviä ovat Arttu Tuomisen kirjat, sekä yllätysnimi Virpi Hämeen-Anttilan Björk -sarja, joka sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin, ja on kaltaiseni helsinkihistoriafanin näkökulmasta todella hyvää luettavaa, kovin on myös kehuttu oivana historiallisena ajankuvana.

Nyt kun näitä pohdiskelin niin huomasin miten paljon kaikkea jäi tästäkin pois, mutta yleisesti ottaen sanoisi vielä että jos joku haluaa tietää enemmän mahdollisesti kiinnostavisa kotimaisista dekkareista, listailen mielelläni :-)

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #633 : 18.12.20 - klo:18:15 »
Jukka Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista” oli mielestäni hieno kuvaus kamppailusta tärkeän ja ylevän tehtävän vaatimien uhrausten kanssa.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #634 : 19.12.20 - klo:15:51 »
^ Ehkä valittu tekstilaji (päiväkirja) teki sen, että juuri se uhrautuminen ei oikein välittynyt mulle. Tai välittyi, muttei koskettanut. Luin ehkä vähän hätäisesti, en ehkä tarpeeksi ajatuksella. Akvarelleja vertautui ajanjakson ja lyhyehkön mitan vuoksi päässäni Aki Ollikaisen Nälkävuoteen, joka on itselleni viime vuosien hienoimpia kotimaisia romaaneja. Sekin saattoi vaikuttaa epäedullisesti lukukokemukseen.

^^ Laurentiuksen dekkarilistasta: Kiitos hyvistä lukuvinkeistä. Econ olen tainnut lukea viimeksi 15 vuotta sitten kirjallisuuden opinnoissa, jokin länsimaisen kirjallisuuden klassikot -kurssi tms. Ecosta oli tenttikysymyskin, ja se oli opiskeluaikojeni ainoa kurssi, josta sain hylsyn. No joo, mutta hyvä kirja, tykkään kovasti. Luettavaa vain oli niin mahdottomasti.

Olen itse lukenut dekkareista viime vuosina lähinnä kotimaisia ja ulkomaisista jännäreistä Lee Childin Jack Reacher -kirjoja, joten listasi kiinnostaa kovasti. Kahlasin viime kesänä läpi Vuoden johtolanka -palkinnon voittajia. Sieltä löytyi monia hyviä:

- Kati Hiekkapelto: Kolibri ja Suojattomat
- Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
- Antti Tuomainen: Parantaja (hieno Helsinki-dystopia!)
- Timo Sandberg: Mustamäki
- Mikko Porvali: Karelia noir -sarja
- Marko Kilpi: Olli Repo -sarja
- Timo Saarto: Kuoleman kuukausi


Vanhemmista kotimaisista olen tykännyt erityisesti mainitsemastasi Jarkko Sipilän Takamäki-sarjasta. Samaten Harri Nykäsen Raidit ovat mahtavia. Pidin myös Nykäsen Johnny & Bantzo - ja Ariel-kirjoista.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #635 : 19.12.20 - klo:16:30 »
- Kati Hiekkapelto: Suojattomat
- Antti Tuomainen: Parantaja (hieno Helsinki-dystopia!)

Juuri Johtolanka-palkinto sai minut tarttumaan näihin. Ensin Parantaja ja sitten Suojattomat.

Parantaja oli juuri sateisen dystooppisen kaupungin kuvauksessa parhaimmillaan, koska moisen tulevaisuuden pystyi näkemään lähitulevaisuudessa. Ei maalattu liian pitkälle, mutta tarpeeksi kuitenkin.

Kohtalaisen positiivisin tuntein kotimaisen dekkarin tilasta tartuin Suojattomat-kirjaan, mutta sen kohdalla jouduin toteamaan, että ihan hyvää kioskikirjallisuuttahan nämä toki ovat.

Pohjoismaisista rikoskirjailijoista Jens Lapidus toimii myös, varsinkin Stockholm noir trilogia ja vielä siitä etenkin avausosa. Kakkostrilogia alkaa toistaa samaa kaavaa hiukan liikaa. Top Dog jäi lukematta.

Hesarissa oli juttu Max Seeckistä. Pohjoismaisen dekkarin kaava oli siinä kyllä tajuttu.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #636 : 19.12.20 - klo:17:11 »
Hiekkapellon unkarilaistaustainen Anna Fekete on mielestäni kiinnostava päähenkilö, ja tykkäsin maahanmuuttonäkökulmasta etenkin Kolibrissa. Kumpikaan kirjoista ei minun mielestäni ole kuitenkaan mikään täysosuma. Kolibrissa vaivaa toisen päähenkilön (Esko) pökkelöys, Suojattomissa taas muihin henkilöihin liittyvät jutut.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #637 : 04.01.21 - klo:00:02 »
Agatha Christie osaa viedä lukijaa kahville ja kuutamolle, ja Roger Ackroydin Murha on sellainen.
Lämpimästi suosittelen Jaakko Kankaanpään uusia suomennoksia neljään Agatha Christien kirjaan:
http://dekkariseura.fi/wp-content/uploads/2019/06/rk192_a.pdf

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #638 : 06.01.21 - klo:15:22 »


Robert Ludlum: The Parsifal Mosaic.

Raskaampien aterioiden väliin valitsin vaihteeksi taas kevyttä. Kirja on alun perin ilmestynyt 1982 ja tämä versio on painettu luultavasti 1997. Kirjan kuluneisuudesta näen, että olen lukenut tämän aikoinaan 1990-luvun lopussa, mutta jälleen kerran, minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia tästä.

Olen maininnut jo aiemmin, että Ludlum oli parhaimmillaan 1980-luvun alussa. Tällöin hänelle oli jo kertynyt kymmenen vuoden ajan kokemusta jännityksen kirjoittamisesta, mutta toisteisuus ja mielikuvituksettomuus eivät olleet vielä läsnä.

Voisin sanoa, että tämä yksi parhaimmista mitä kirjailijan kynästä on lähtenyt. Ei silti, ei tällä kirjallisuuden palkintoja voiteta. Vaikka juoni on vaikuttavan vetävä, on se tästä huolimatta aika pöhkö.

Mutta annan Ludlumin mielikuvitukselle silti kunnian tarinan keksimisestä. Otetaan vaikka kohtaus, jossa päähenkilömme on ateenalaisessa hotellissa rentoutumassa. Tällöin kylpyhuoneesta paahtaa Venäjän agentti pyssy ojossa. Periaatteessa hänellä on vain yksi kysymys: onko päähenkilömme eläköitynyt vai vielä vihollisen valtion leivissä. Ja tästä yksinkertaisesta kysymyksestä on saatu aikaan neljätoista sivua kahdenkeskistä keskustelua. En minä ainakaan pystyisi moiseen.

Tarinassa on käytännössä kolme osapuolta, kaksi hyvien puolella ja yksi pahojen. Lukijalle tarjoillaan ohuita tiedon siivuja mitä kukin osapuoli tietää, mutta lukija myös havaitsee, että osapuolet ovat monin paikoin pimennossa toistensa mietteistä. Ja tietenkin, osapuolet itse tietävät omat asiansa, mutta lukija ei pääse niihin käsiksi kuin pala kerrallaan.

Enkä vieläkään ymmärrä minkä vuoksi en muista tästä mitään. Eihän viime lukemasta ole aikaa kuin reilun parinkymmenen vuoden verran.

Lopuksi pakollinen vaatekuvaus:

"He could distinguish the gray homburg, the velvet-collared overcoat, and the glistening black patent shoes; they were enough. The man was the essence of Parisian wealth and elegance, traveling all over Europe and gracing the salons of the rich."

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #639 : 10.01.21 - klo:15:56 »


Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen Kittilän laki pitää lupauksensa hyytävyydestä. Kirja on vielä kesken, mutta jo hieman yli 60 sivun jälkeen kolauksen sai missioni yrittää jotain inhimillisen järjen häivääkään syytetyn penkille joutuneiden sekoiluista. Sen verran ihmeellisempää tosi on tarusta.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #640 : 22.01.21 - klo:17:05 »


D. H. Lawrence: Lady Chatterley's Lover

Kirjakaupassa katseeni osui tähän punaiseen kirjaan ja tunnistin otsikon jollain hämärällä tavalla. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1928 ja tämä versio on painettu vuonna 2009. Lawrence käytti etunimiensä David Herbert ensimmäisiä kirjaimia tuotannossaan.

Tähän painotuotteeseen on panostettu. Kirjan alussa on kirjailijan elämän aikajärjestys vuosilukuineen aina hänen syntymästään kuolemaan. Kirjassa on myös pitkä alkupuhe ja tapahtumien sijainnin kartta kuvailuineen. Sekä valittujen sanojen ja käsitteiden selitysluettelo että murresanojen selitykset. Nämä kaikki ovat vaatineet kolmen ylimääräisen ihmisen työn. Kirjassa on jopa kiinteä kirjanmerkkinauha.

Toisaalta kirja on mielestäni painettu liian paksulle paperille. Kirjaa täytyy oikein vääntää sormilla auki, jotta se pysyisi aukinaisena. Lukeminen on siis fyysisesti työlästä. Ehkä tämä on tarkoitettu jonkinmoiseksi keräilykappaleeksi. Pidin enemmän Tohtori Živagon pehmeistä kansista.

Olin jotenkin odottanut tämän olevan kepeä farssi, mutta tämähän on vakavahenkinen draama. Tekstissä on selvä kaksoisluonne. Kuvaus on ensin kaunokirjallista helmeilyä, mutta voi muuttua yhtäkkiä veijomerimäiseksi karkeudeksi. Joku voisi kutsua tätä Harlekiini-kirjaksi sivistyneille, mutta en tiedä noista sillä en ole lukenut Harlekiini-kirjoja.

Minun on pakko verrata tätäkin teosta Juhani Ahon Papin rouvaan. Molemmissa on samanhenkinen juonen kaari. Tarinatkin jäävät kummassakin tavallaan kesken. Mutta toisaalta; kun Papin rouva päättyy aika lohduttomasti, on Lady Chatterleyssä sentään toivoa paremmasta. Kirjan aloituskappale kuvaa tarinaa aika hyvin:

"Ours is essentially a tragic age, so we refuse to take it tragically. The cataclysm has happened, we are among the ruins, we start to build up new little habitats, to have new little hopes. It is rather hard work: there is now no smooth road into the future: but we go round, or scramble over the obstacles. We've got to live, no matter how many skies have fallen."

Lawrence kirjoitti kirjan kaksi kertaa uusiksi. Hän sai kolmannen version valmiiksi pari vuotta ennen keuhkotautiin kuolemista. Kirjan lopussa on kirjailijan kynäilemä lisäys, jossa hän kertoilee pitkäpiimäisesti tarinan motiiveista ja kirjasta yleensäkin. Ja miksi rohkeat sanat ja kuvaukset ovat paikallaan.

Ilmestyessään tämä oli uskalias teos. Jopa niin, että eri maiden viranomaiset takavarikoivat kirjoja ennen niiden myyntiin ennättämistä. Kirja julkaistiin lyhentämättömänä Englannissa vasta 1960 ja silloinkin julkaisua vastaan kamppailtiin.

Nykylukijalle tämä ei kovin erikoinen enää ole, mutta on kirja niin tuhma, etteivät keikarit saa lukea sitä.

Tarina osuu aikaan Englannissa, jolloin työläiset olivat siirtyneet pelloilta tehtaisiin ja hiilikaivoksiin. Teollistuminen oli jo muuttanut maan rakennetta merkittävästi eivätkä kaikki olleet vielä hyväksyneet sitä.

Yksi kirjan henkilöistä on laitettu puhumaan heittomerkkipitoista Derbyshire-murretta, jota suomalaisen nykylukijan on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi seuraava tekstin pätkä

"Why," he began, in the broad, slow dialect, "your ladyship's as welcome as Christmas ter th' ut an' th' key an' iverythink as is. On'y this time o' th' year the 's bods ter set, an' Ah've got ter be potterin' abaht a good bit seein' after 'em an' a'! Winter time I ned 'ardly come nigh t' pleece."

kääntyy käsiteltävämmäksi englanniksi näin:

"Why, --- your ladyship's as welcome as Christmas to the hut and the key and everything there is. Only this time of the year there are birds to set (on eggs, to incubate), and I've got to be pottering about a good bit seeing after them and all! Winter time I need hardly come near the place."

Käänsin muuten tämän kirjan lopusta löytyvän sanaston avulla. Puhe varmaan kuulostaa äännettynä sulavammalta. Oliver Twistissä työläiskieli oli sentään mallinnettu yleisenglanniksi.

Löytyy kirjasta myös selvä keikarikuvaus:

"Sir Malcolm was in his club. --- He was still handsome and robust, though just a little afraid of the world that had sprung up around him. He had got a second wife in Scotland, younger than himself, and richer. But he had as many holidays away from her as possible: just as with his first wife."

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #641 : 26.01.21 - klo:17:25 »


Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Ajattelin hieman kevyempää tähän väliin. Sain kirjan lahjaksi ja lahjakirjoja on epäkohteliasta olla lukematta. Takakanteen on kirjattu myös: "Kirjan päivien kunniaksi Kirjakauppaliiton jäsenet antavat Heli Laaksosen pienoisromaanin kaupan päälle." Toisin sanoen vahinko on laitettu kiertämään. Kirjalle on ostettu jopa Avainlippu ja sivut ovat kuin kierrätyspaperia. Tekstikoko voisi olla suurempi. Kirja on julkaistu 2020.

Jos tuo Lady Chatterley ei ollut huumoripitoinen niin tämä on. Vaikka kirjasta jättäisi murteen pois, ymmärrän miksi Laaksosesta kohkataan. Kieroutuneen vinksahtanutta juonta ei pidä verrata luonnolliseen elämään. Tapahtumat ovat niin epätodellisia, että täytyy miettiä milloin kuvataan todellisuutta ja milloin annetaan tajunnan vain virrata.

"En ehdi ämpäriltä mihinkään, kun matala ja näköjään nätti tillittää jo minua alaviistosta nappisilmillään, jotka ovat niin pienet ja kirkkaat, että Eki nimeäisi ne heti neppisilmiksi. Rastoittuneesta tukasta pyrähtää lentoon rastas, säämiskänahkaisesta leningistä varisee lehtiä."

Kappaleiden nimet ovat kuin Ultra Bran sanoituksista. Esimerkiksi ensimmäinen on nimeltään Luku, jossa miehet jumppaavat vaikkeivät tahdo.

Kirja on myöskin hyvin tähän aikaan sidottu. Laaksonen pudottelee ajankohtaisia käsitteitä sitä tahtia, että vanhoillisempaa hirvittää.

"Mä paan vaan tämän kuvan meirän tyäpaikan whatsapihin ja kysyn, josko tämon niille tuttu sana. Felix renkkaa puhelintaan ja harmittelee heikkoa verkkoyhteyttä. - Yks vaivaanen palakki. Onko sulla Paki paree kenttä?"

Tulevaisuuden ihmiset sadan vuoden kuluttua eivät ymmärrä näitä viittauksia niin kuin nykyihmiset eivät ymmärrä Lady Chatterleyn vastaavia. Toisaalta tietyt asiat pysyvät ennallaan. Kun olen viimeaikoina tutustunut mieskirjailijoihin, jotka kirjoittajat naisten tunteista - Aho, Harsányi ja Lawrence nyt viimeksi - niin tällä kertaa nainen kirjoittaa miesten tunteista.

Kirjassa on kuvattu rekkakuskien tarpeista niin osuvasti, että olisin kuvitellut kirjailijan matkanneen rekan hytissä taustatyötä tehdessään. Samaan tapaan kuin Herman Melville seilasi valaanpyyntialuksella. Mutta omaksuminen on ilmeisimmiten rajoittunut vain keskusteluihin rahtareiden kanssa. Toisaalta eihän Mika Waltarikaan käynyt koskaan Egyptissä.

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #642 : 11.02.21 - klo:17:08 »


John le Carré: Tinker, Tailor, Soldier, Spy

Kun le Carré päätti kuolla ihan viime vuoden lopussa, päätin lukea uudestaan yhden hänen parhaimmista teoksistaan. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1974 ja tämä versio on vuodelta 1980. Viidestoista painos. On selvästi ollut menestys, etenkin kun kannessa on Obi-Wan.

John le Carré aloitti kirjailijanuransa jo 1960-luvun alussa ja saavutti menestystä aika nopeasti. Tämä kirja - joka on julkaistu myös suomeksi nimellä Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja - on niin sanotusti le Carrén kuivalta kaudelta. Ian Flemingin James Bond oli suuresti muodissa tuolloin, mutta le Carré halusi kirjoittaa aidommasta vakoojan elämästä. Sellaisesta työstä millaista oikean vakoojan toimi oli. Puuduttavaa dokumenttien lukemista, aikataulujen ja henkilöiden liikkeiden vertailua sekä tylsiä keskusteluja ihmisten kanssa.

Kirjan huumori on yhtä lailla kuivaa:

"To enter [the Circus Archives], you pressed one or other bell and waited for Alwyn, an effeminate Marine who spoke only of weekends. Till Wednesday or so, he spoke of the weekend past; after that he spoke of the weekend to come. This morning, a Tuesday, he was in a mood of indignant unrest."

Olin muistini mukaan lukenut tämän kirjan muutama vuosi sitten hieman ennen kuin uusi, Gary Oldmanin tähdittämä elokuva ilmestyi kirjaan pohjautuen. En kuitenkaan muistanut kovin hyvin juonta tai edes syyllistä, joten tarkistin muistiinpanoistani koska olin kirjan lukenut ja elokuvan katsonut. Siitä olikin vierähtänyt aikaa kahdeksan vuotta. Kylläpä aika rientää. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, olin unohtanut kirjasta sen parhaimman palan. Kuka oli syyllinen. Sitä sitten arvuuttelin lukemisen yhteydessä.

Luin viime vuonna John le Carrén teoksen Uskollinen puutarhuri, kun ajattelin ehtiväni sen tehdä ennen kun samanniminen elokuva poistuu Yle Areenasta. En ehtinyt, mutta pystyn nyt toteamaan, että le Carrén kirjallinen ilmaisu on selvästi parantunut vuosikymmenten harjoittelun jälkeen. Ei Tinker, Tailor huonosti kirjoitettu ole, mutta Puutarhuri on kielellisesti selvästi ylempänä. Tämän sanottuani, voisin silti mieluummin perehtyä le Carrén varhaiseen tuotantoon jossain vaiheessa enemmän.

Lopuksi pakollinen vaatekuvaus:

"Above ground Max wore a blue suit and a blue shirt. His tie was blue but carefully differentiated from the other blues: he had taken a lof of trouble to get the shade. He wore several rings and flying boots with zips at the side."

Löytyy kirjasta myös aseenkannon neuvo keikareille:

"Changing the telephone to his left side, he drew the gun from the wallet pocket of his jacket, where it had already ruined the excellent silk lining. He discovered the safety catch, and for a moment played with the idea that he didn't know which way was on and which way off."

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #643 : 18.02.21 - klo:18:12 »


Jascha Golowanjuk: Pikku Grand hotelli

Tähän väliin rykäisin hieman suomenkielistä kirjallisuutta välipalaksi. Ruotsalainen alkuteos on julkaistu 1949, tämä suomennos on vuodelta 1950.

Ajattelin ensin tarinan sijoittuvan Ruotsiin, mutta kun kohtapuolin alettiin puhua Kööpenhaminasta, taisi sijainti olla sittenkin hieman etelämpänä. Koko ajan kuitenkin luulin, että alkuteos on tanskalainen, sillä tarina henkilöineen on suoraan sieltä. Mutta juuri tarkistin Wikipediasta ja totesin kirjailijan ruotsalaiseksi. Hänen juurensa taitavat kuitenkin olla idempänä. Käännös on Eeva Joenpellon käsialaa, joka on ilmeisesti se sama tunnettu kirjailija.

Tarina alkoi kovin kankeasti, joten ensialkuun epäilin kestävyyttäni kirjan kanssa.

Siis tähän tyyliin:

"Puhelin soi ja Rasmussen nosti kuulokkeen. Hänen rouvansa oli langan päässä. Kuten aina hän puhui taukoamatta. Täytyi ihmetellä missä välissä hän ennätti hengittää, ehkäpä hän veti henkeä vokaalien kohdalla."

Mutta niinhän siinä aina käy, että tekstiin tottuun ja lopussa sen käyntiin ei kiinnittänyt sen kummemmin huomiota.

Minulle jäi kirjasta hieman tyhjä olo. Tarina muuttui lopussa irvokkaan älyttömäksi, levisi käsistä ja jätti lopun arvoitukselliseksi. Ehkä on hyvä, ettei tätä tarvitse lukea toista kertaa.

Löytyy kirjasta myös selvä keikarikuvaus:

"[Peter-Hans Petersen] ei ollut turhan takia parturi, hänen ympärillään oli halvan hajuveden ja hiusveden ja pomadan tuoksujen pilvi, ja hänen suunsa tuoksui hammasjauheelle. Hän ei ollut hullumman näköinen, mutta nauraessaan hänellä ei ollut muuta näytettävänä kuin pari mustaa aukkoa hampaantynkiensä välissä. Hiukset olivat jakauksella keskellä päätä ja kammatut kahdeksi pieneksi perhosensiiveksi otsassa. Tänä iltana hänen leukansa oli aivan erikoisen huolellisesti ajeltu ja toisessa poskessa näkyi vielä vähän puuteria."

Vs: Mitä luet nyt?
« Vastaus #644 : 07.03.21 - klo:11:33 »
Noin huonolla solmulla joutaakin pois käytöstä, ja sama koskee myös artikkelin kuvituskuvia, mutta muuten ehkä pikemminkin katsaus solmion historiaan, Jan Erolan kokoelmaan, start-up -yritysten pukeutumiseen, sekä naisten mahdolliseen solmionkäyttöön. Nyt yhden koronaetäilyvuoden aikana olen käyttänyt solmiota kerran...