Aiheesta erillään,
Vetäisin rajan henkilökohtaisesti 1900-luvun alkuun.
Tärkein raja vedetään kuitenkin itse, omassa mielessä. Se, että asu pukee sinua, eikä toisin päin on kaikkein tärkeintä. Jos tunnet, että vaatteesi ovat yhtä olemuksesi kanssa, siltä se näyttää myös ulospäin. Tässä on rooliasun ja henkilökohtaisen pukeutumisen ero. Oman mielen suhde vaatteeseen.
Olkihattuakaan en missään nimessä hylkäisi vain sen takia, että sen asema on mikä on tänä päivänä. Tunnen, että se korostaa omaa olemustani ja mieltymyksiäni. Se on kuin osa minua ja tästä syystä se ei kalskahda rooliasulta. The hat doesn't wear me, I wear the hat.
Hassusti saattaa juurikin rooliasulta jokin näyttää, kun joku esimerkiksi vastentahtoisesti pitäisi erikoisempaa vaatetusta. Ikäänkuin henkilön ja puvun kanssa olisi kitkaa. Ne eivät vain soinnu yhteen.
Signorlaine, mistä ateljeen voisi löytää? Vastauksia yksityisviestillä, kiitos.
Tärkeintä on juurikin tuntea olonsa mukavaksi ja itsekseen vaatetuksessaan. Englanniksi taaplaten voisi sanoa, että silloin "you can pull anything off."
Tietenkin on myös modernin miesten pukeutumisen (1905-) ja sitä vanhemman pukuetumisen raja. Tämän rajan ylittäessään ei voida enää puhua samassa mielessä edes miesten puvusta, sillä kuvioihin tulisivat edwardiaaniset hännystakit ja renesanssin myllynkivet.
