Laurentius,
Arvostan kauniilla kielellä kirjoittamaasi vastausta.
Toivottavasti tekstini onnistuu kertomaan jotain kelloilun filosofiasta tietojeni rajallisuudesta huolimatta.
Kello on kestokulutushyödyke ja ilmiö, jota voidaan tarkastella muun muassa mainitsemiesi funktionaalisen arvon ja tunnearvon kautta.
Lähtekäämme ajatusleikkiin, jossa rannekellon ainoa toiminnallinen vaatimus on kertoa kellonaika.
Nykypäivänä kellonaika on nähtävillämme lukemattomia eri reittejä.
Kelloja piisaa: auton kojetaulussa, lähijunan inforuudussa, aseman seinällä, tietokoneen näytöllä, mobiililaitteessa, you name it.
Osa kelloharrastajista kutsuu näitä satunnaisia kelloja "ajannäyttäjiksi".
Tavoitteena lienee omia ilmaus "kello" tarkoittamaan perinteistä, täysin mekaniikkaan perustuvaa kelloa.
Joidenkin mielestä kaikki paristokäyttöiset kellot kuuluvat kategorisesti "ajannäyttäjä" -ryhmään.
Ilmaisussa "ajannäyttäjä" on aistittavissa hento ideologinen vivahde purismin hengessä.
Ideologinen ylimielisyys olisi henkistä keskenkasvuisuutta, joten älkäämme unohtako patteri-kellon lukuisia hyötyjä verrattuna mekaanisiin isoveljiinsä.
(Vastustan periaatetasolla ylimielisyyttä kielenkäytössäkin.)
Edellämainittu "ajannäyttäjien" ylitsevuotava määrä jäytää rannekellon funktionaalista tarpeellisuutta arjessamme.
Sitäkin kautta kelloharrastus voi näyttää erikoiselta puuhalta tarkkailijan silmään.
Rannekello ei siis ole sukupolvellemme täysin välttämätön tarve-esine.
Itse asiassa elämä sujuu aivan mainiosti ilman rannekelloa.
Onko jopa niin, että rannekellon funktionaalinen merkitys on katoamassa?
Monen mielestä rannekello on tarpeeton "turhake" menneiltä vuosikymmeniltä.
Kulutushyödykkeen suunnittelussa voidaan nähdä kaksi prinsiippiä: muotoilu ja toiminnallisuus.
"Form and function".
Lienemme yhtä mieltä siitä, että laadukkaan kulutushyödykkeen eräs ihanne on mahdollisimman syvällinen sopusointu muotoilun ja toiminnallisuuden välillä.
Parhaimmillaan muotoilu ja toiminnallisuus tukevat toinen toisiaan:
Laadukas muotoilu heijastuu toiminnallisuuteen ja päinvastoin.
Kahtiajako funktionaaliseen ja tunnearvoon on helpompi tehdä silloin, kun rannekellon koneisto on valmistajan alihankkijalta tilaama.
Tällöin koneisto on — vaikkakin kellon sydän — eräänlainen "välttämätön paha".
Karrikoiden: pelkkä moottori, jolta odotetaan lähinnä toiminnallista suoritusta viisareiden liikuttajana.
Tuossa asetelmassa saadaan vain pintaraapaisu kellokulttuurista.
Mitä vähäisempi kellon valmistajan todellinen tietotaito on, sitä pontevammin tietotaidon puutetta kompensoidaan markkinoinnissa.
Markkinointihömppä tehoaa, koska se vetoaa inhimilliseen egoon.
Valistuneisuus puolestaan edellyttää vaivannäköä.
Itselläni ei ole laittaa 10-20 tuhatta euroa sveitsiläiseen kelloon "in-house" -koneistolla.
Kirjoitan silti vajavaisen käsitykseni tästä kulttuurisesta ilmiöstä.
Sveitsiläisissä ja saksalaisissa high-end -kellossa toiminnalliset ominaisuudet ovat erityisellä tavalla liitossa muotoilun ja tunnearvon kanssa.
Käytän vertauksena puukiuasta.
Saunan lämmittäminen puulla on erilainen, holistinen kokemus verrattuna sähkökiukaan lämmittämiseen.
Kärjistäen voisi sanoa, että sähkö- ja puulämmitteisen kiukaan välinen ero on ennenkaikkea tekninen.
Joidenkin mielestä myös löylyjen laatu on erilainen tuon teknisen eroavaisuuden johdosta.
Ennen kaikkea löylyt saattavat tuntua erilaisilta yhdistettynä puukiukaan tarjoamaan monimuotoiseen aistiärsykkeistöön.
Täsmälleen samassa hengessä tekniset ja esteettiset ominaisuudet hellivät laatukellon käyttäjää.
Rannetta vasten lepäävä aikarauta vaikuttaa kantajaansa muutenkin kuin aikaa näyttämällä (tunne- ym. arvo).
Rannekello on hyvin henkilökohtainen; niin "iholla" tuo esine on — kirjaimellisesti.
Läpinäkyvä takakansi paljastaa koneiston komeudessaan.
Tässä piileekin "in-house" -koneiston puhuttelevuus.
Se, että tekniset ominaisuudet osoittautuvatkin samanaikaisesti myös esteettisiksi ja syvää kädentaitoa vaativiksi ominaisuuksiksi, tuntuu miltei tosielämän alkemialta.
Kuulemma työlleen antautuva tiukumaestro voi nähdä kellossa kokonaisen "mikrokosmoksen" luuppinsa kautta.
"In-house" -koneistolla varustettu kello on keräilijän kannalta houkutteleva — kuin taidegrafiikkaa keräilisi.
"A. Lange & Söhne" -merkkisten kellojen koneistoihin merkitään tunniste, jonka perusteella tiedetään, kuka koneiston viimeistelyn on kaivertanut.
Glashüttessa on mahdollista käydä tervehtimässä oman kellonsa koneiston kaivertajaa.
Ymmärrän, että tämä voi kuulostaa hieman liialliselta ottaen huomioon, että rannekello on vain metalliesine.
Kelloon panostettu taito ja taide tekevät siltikin ohittamattoman vaikutuksen.
Tuotteiden elinkaarisuunnittelu on itse kullekin raivostuttavan tuttu asia.
Kulutushyödykkeet suunnitellaan hajoamaan tietyn ajan kuluessa.
Laatukello on vastaliike kertakäyttöhömpälle.
Mutta on ristiriitaista, että juuri tuo toiminnallinen arvo ajannäyttäjänä on hiipumassa kehityksen puristuksessa.
Hypoteesi:
Onko laatukellon tärkein "funktio" sittenkin tuottaa myönteisiä aistimuksia ja muistuttaa käyttäjäänsä elämän väliaikaisuudesta?Olisipa kaikessa työnteossa laatu yhtä korkea prioriteetti kuin kelloissa parhaimmillaan.
Muutama kuva hotlinkattuna.
PS.
Karttakaamme aina noloa merkkikellolla "spedeilyä" kanssaihmisten seurassa.
Kello hankitaan itseä, ei muita varten.
