(Kävin hakemassa lisää olutta jääkaapista)
Jatketaanpas vielä ja heitetään sekaan twisti sadan vuoden taakse.
Englannissa ja muissa teollistuneissa länsimaissa ennen elokuvan ja sähköisen median saapumista eli hyvin eloisa urbaani kabaree-perinne joka oli oman aikansa vastakulttuuria. Kabareet ja sitä ennen rahvaan oopperat (muistelkaa Motzartin taikahuilun syntyhistoriaa) tekivät avoimesti pilkkaa oman aikansa yläluokkaisista arvoista. Yhdysvaltalaiset kutsuvat tuota viihdettä nimellä vaudeville, Euroopassa tälle työväenluokkaiselle estradiviihteelle ei taida olla kabareeta kuvaavampaa kattotermiä.
Siirrytäänpäs sitten 1970 -luvun loppuun. Populaarikulttuuri oli pikku hiljaa saanut yleisen hyväksynnän ja muuttunut mainstreamiksi.
Palaset loksahtivat kohdalleen ja jostain Lontoon alakerroksista ryömi esiin porukka nimeltä Sex Pistols ja ennen kaikkea legendaarinen managerinsa Malcom McLaren, showmies par excellance.
Punk oli suoraa jatkumoa anglo-amerikkalaiselle kabaree-vaudeville -perinteelle. Ja alkuperäiset skinheadit taisivat hypätä mukaan heti alkumetreillä.
Jos katsoo nyt jo klassiseksi muodostunutta punk-tyyliä niin mitäpä se on muuta kuin originaali skinhead -tyyli teatterimaskissa. Rude boy on saanut kajalia silmiinsä,armeijavaatteisiin niittejä, hakaneuloja ja muutaman asusteen Malcom McLarenin seksipuodin pimeältä puolelta. Ja jalassa on edelleen maihinnousukengät.