Olen samaa mieltä kuin Ville, että merkkejä voi antaa "oikealla tavalla". Se on välillä aika häiritsevää, kun toisen reaktioäänet kuulostavat innokkaalta koiranpennulta, joka odottaa pallon heittämistä, kun ei tiedä nyökytteleekö toinen, vai täriseekö vain yleisesti innosta. Itse en juurikaan hymähdä, vaan osoitan huomiota katsekontaktilla. Se sopii minulle jotenkin paremmin tässä vaiheessa. Ehkä voin kehittää sitäkin puolta joku päivä.
Olen jatkanut kuuntelutaitojen harjoittelemista edelleenkin positiivisin tuloksin: Äitienpäivänä kävimme tapaamassa vaimoni sukulaisia ja etenkin jotkut heistä ovat hyvinkin varovaisia puhumisen suhteen. Ei vaadita kuin pieni keskustelun ohjaus "kotiin" päin, niin hiljenevät loppuillaksi. Tällä kerralla kuuntelin rauhallisesti jokaisen puheenvuoroa loppuun asti ja avautumisen määrä oli ennenkuulumatonta!
Tämä on minulle aika suuri juttu, jopa muutos elämään, koska olen tainnut olla melkolailla "innokas" keskustelukumppani tähän saakka ja suhde kuuntelun ja puhumisen välillä on ollut lähempänä 30/70, kun sen ehkä pitäisi olla juuri toisin päin. Olen myös syyllistynyt paljon siihen, että omasta mielestäni esitän vastaavia esimerkkejä omasta elämästäni ("Olen itsekin ajatellut ostaa uuden auton"), vaikka se itse asiassa monesti on vain itsekästä huomion varastamista. Pitää vain toivoa, etten lipsahda takaisin vanhoihin kaavoihin, vaan että kehitys olisi pysyvää.