Perjantai. Marraskuu. Lumimyräkkä. Pikkujoulusesonki.
Kalenterit ovat viimein onnistuneet synkronoimaan toisensa. Pieni ryhmä pukumiehiä, ystäviä, tuttavia, ex-kollegoita, kavereita vuosien varrelta kokoontuu jo täyteen tsekkiläispubiin. "Anteeksi, onkohan tämä tuoli vapaa?" "Kato moro, pitkästä aikaa!""Missäs sä nykyisin...?" Kuulumisia vaihdetaan. Olut väljähtyy hiljaa laseissa.
Ilmassa leijuu märkien päälystakkien, pikkujouluetkojen pohjien, halvan partaveden ja kohoavan hien tuoksu. Ei tämä ajoitus tainnut nyt sattua nappiin? Sormet piirtävät maagisia ympyröitä älypuhelinten lasiin loitsien visiota jostain paremmasta, rauhallisemmasta, väljemmästä. Teknomaagit ovat meille suopeita, visio kirkastuu ja ryhmämme laskeutuu metron vuorokaudenajattomaan muuttumattomuuteen sukeltaen hetken päästä liukuportaita ylös tympeään märkään pimeyden, lumen ja dieselpakokaasujen brutaaliin todellisuuteen. Sulava lumi pisaroi peilikiiltävien kenkien pintaa, päättäväiset askeleet vievät eteenpäin. Tuolla se on.
Astumme sisään marraskuun hämärästä tympeydestä avaraan, miellyttävällä tavalla koruttomaan saliin. Uskomattoman pieni ja siro nappisilmäinen tarjoilijatyttö johdattaa hymyillen ryhmämme ohi notkuvan tarjoilupöydän pitkän pöydän ääreen. Päälystakit ja kaulaliinat laskeutuvat penkille, käsi vetää vaistomaisesti solmion löysälle ja avaa ylimmän paidanapin. Kuivaa asahi olutta kannetaan toivomuksestamme pöytään. Ilmassa leijuu miso-keiton, inkiväärin ja piparjuuren tuoksu.
Siirymme malttamattomina tarjoilupöydän ääreen. Herkuttelemme silmillämme. Pieteetillä rakennetut nigirit, hosomakit, futomakit, uramakit, mitä niitä nyt onkaan, odottavat hyväntuulisia ruokailijoita. Suupalat tarjottimella ovat kuin taideteoksia, puikot nostavat hartaina näitä jumalaisia herkkuja soijassa dipattuina kielen maisteltavaksi, hampaiden kosketeltavaksi. Tuoksut, värit, maut, rapeus, mureus, salin harmonia ja henkilökunnan hyörinä muuttavat työviikon tyhiin imemän mielen uupuneen moodin soittamaan rentouttavaa harmoniaa. Keskustelu käy matalalla nuotilla kuin taustamusiikkina, mielen täyttää suopea tyyneys, poissa on työn kiire ja ikävät ihmiset, uupumus muuttuu miellyttäväksi rentoudeksi. Tunnit kuluvat, tarjoilupöytä tyhjenee mutta tuoretta tavaraa virtaa keskeytyksettä tilalle. Lohta, rapuja, tonnikalaa, simpukoita. Jokainen suupala on kuin sakramentti, ei ole mennyttä, ei tulevaa, on vain tämä hetki, hyvä seura, hyvä ruoka, oluen keveys ja henkilökunnan ystävällisyys.
Viimein luovumme keitaastamme. Pubin pöydässä edessä on lasissa hämäläistä mallasta seuranaan pienemmässä lasissa ylämaan turvetta. Ei ole tarvetta sanoa mitään. Pikkujoulukansan riekkuminen ei kiinnosta. Eiköhän tämä ollut tässä? Ei liikaa, ei liian vähän, juuri sopivasti.
Kotiovella maailma näyttää kauniin raikkaalta tuoreen lumiharson peittämänä. Mieli on tyyni. Ihmisen on hyvä olla. Maassa rauha ja minulla hyvä tahto.
Hyvää yötä.
