Olavi avasikin mainiosti keskustelun klassisesta musiikista. Ei ole tarkoitus "varastaa" ketjuasi, ehkäpä olisit romantiikastakin tehnyt avauksen, mutta itse en malttanut olla aloittamatta tätä topikkia, koska kyseinen aikakausi on omaa sydäntä lähellä. Tietty nyt meinaa vähän levähtää tämä klasariketju kun näitä topikkeja tulee näin monta, mutta tuskinpa tuo haitannee.
Romantiikan ajaksihan taiteessa voisi löyhästi sanoa 1800-luvun alkupuolelta 1900-luvun alkupuolelle ulottunutta ajanjaksoa, jolloin tunteen välittämisen merkitys taiteen tehtävänä alkoi merkittävästi kasvaa. Pidän kyllä myös klassisesta ajanjaksosta, barokista, renessanssistakin jne, mutta -nyt on pakko vähän provota ja kärjistää- barokki on mielestäni tarpeettomankin kikkailevan teknistä polyfonioineen ja samalla liiankin suoraviivaista ilmaisultaan, ja vastaavasti klassismin lyhyenläntä ajanjakso paikoin turhankin pikkusievää ja yksinkertaistettua. Romantiikan ajalla nähdäkseni vasta todella alkoi esiin nousta musiikin ilmaisuvoima laajemmassa mittakaavassa, mikä minulle itselleni on tärkeää.
Säveltäjistä mainittakoon vaikka Dvorak, Schumann, Tsaikovski, suomalaisena tietty Sibelius ja viimeisenä, mutta allekirjoittaneelle parhaimmat kiksit antavana Wagner. Dvorakin sinfoniat, Rusalka, sellokonsertto - silkkaa parhautta. Schumannin sellokonsertto on kerrassaan upea, Tsaikovskin sinfoniat, baletit, viulu- ja pianokonsertto, Romeo ja Julia alkusoitto... liikaa lueteltavaa. Toisekseen toisinaan ärsyttää, kun Suomessa Sibelius on yhtä kuin Finlandia, vaikka säveltäjältä löytyy upeita teoksia vaikka millä mitalla; toisaalta koskapa ne hittibiisit olisivat niitä parhaita oikeasti olleet, puhuttiin sitten bändeistä tai ajat sitten kuolleista säveltäjistä.
Wagneria jaksaisi hehkuttaa varmaan loputtomiin. Jos mies eläisi tänä päivänä, soittaisi hän kaiketi Opethissa. :D Ymmärrän hyvin, että monet pitävät hänen musiikkiaan liiankin konstruoituna ja pitkiä oopperoitaan kaikesta monitasoisuudesta, syvälle alitajuntaan porautuvista aiheista ja huumaavasta musiikista huolimatta puuduttavina. Kuitenkin nyt alkusyksystä jälleen kerran Ringiä kansallisoopperassa katsoessa ajantaju katosi ainakin allekirjoittaneelta täysin ja olo jälkeenpäin oli kuin parhaankin psykoterapiasession jälkeen, vaikka en jälkimmäisessä olekaan käynyt. Ja kun liiankin usein tulee aina valitettua, ettei Suomesta tule mitään hyvää, niin ainakin Matti Salminen onnistuu äänellään räjäyttämään Metropolitanin siinä määrin että takarivissäkin varmasti herätään:
http://www.youtube.com/watch?v=9sgVjgraXsc