Uusi muoti ei näytä paremmalta, mutta kun sitä toitotetaan joka tuutista, se näyttää *ajankohtaiselta*. Kaikki muu näyttää silloin herkästi vanhalta, kliseiseltä ja oudolta – paitsi jos katsotaan 20 tai 50 vuotta taakse, sillä uusi muoti on tosiasiassa aina vanhan kertausta. Vasta, kun jälleen uusi muoti poistaa vanhalta sen ajankohtaisuuden, sitä voidaan tarkastella ilman ajankohtaisuuden painolastia ja todeta se, minkä olisi pitänyt olla alun alkaen itsestään selvää: se näyttää muuten aivan naurettavalta. Oli kyseessä mikä tahansa muotivillitys, sen kiertokulku on yleensä enemmän tai vähemmän sama. Kun ilmiö esitellään, se näyttää naurettavalta. Sitä käyttävät vain vakavasti muodikkaat, joille se suodaan jonkinlaisena eksentrisyytenä. Tämän jälkeen valtavirta omaksuu sen ja silmä tottuu siihen siinä määrin. Valtavirta pitää sitä silloin hyvännäköisenä ja muotisuuntausten ulkopuolella sinnittelevät pyörittelevät päätään, mutta saattavat huomata, ettei se häiritse enää samassa mittakaavassa. Kun muoti siirtyy eteenpäin, vanha näyttää taakse jääneeltä. Kun muoti nytkähtää uudelleen eteenpäin, vanha voidaan nähdä jo sen todellisessa valossa: naurettavaltahan se näytti, miten tuota ikinä voitiin pitää hyvännäköisenä? Näitä päivitellään sitten vahoista valokuvista pukeutuneena johonkin täsmälleen yhtä tyhmännäköiseen.
Aika itsessään ei riitä, sitä tarkoitin. Jotkut villitykset ovat pyörineet yllättävänkin pitkään. Esimerkiksi housujen roikottaminen (joka muuten sai jonkun muotikriitikon Jenkeissä ampumaan nuorta käsiaseella takapuoleen) on ollut nuorisomuotia jo 20 vuoden ajan. Se on muuttunut aina vähän kerrallaan suuntaan jos toiseenkin, mutta kalsareiden näkyminen on roikkunut kuvioissa pelottavan pitkään. Siksi se on nuorille yhä vain ajankohtaista, eivätkä he tajua vieläkään, kuinka typerältä se näyttää. Se näytti typerältä tullessaan pinnalle, se näyttää typerältä yhäkin. Muta muoti ei ole riittävästi sanoutunut irti housujen roikottamisesta, eikä nuoriso sitä siksi näe.