Unohtamatta sitä seikkaa, että kestävyys on myös myyntivaltti.
Sehän on yksi syy minkä takia esim. laatukenkiä myydään tai vaikkapa Barbouria. Tiedä sitten onko se merkkivaate... Tässä nyt kuitenkin puhutaan niin monesta asiasta sekaisin Ultimaattisina Totuuksina (erään nimimerkin kohdalla aika yleinen taipumus)
Viitannet meikäläiseen? ;) Heh
..Puhut kommentissasi ihan asiaa. On merkkivaatteita ja merkkivaatteita. Jokin Barbour (lasken sen tietyllä tapaa merkkivalmistajaksi) on pääosin onnistunut säilyttämään tasonsa ja antamansa kestävyyslupauksen. Lacosten kohdalla olen taipuvainen ainakin jossain määrin olemaan samaa mieltä, pikeet ovat edelleen hyviä. Myös Gant onnistuu joidenkin paitojensa kanssa ihan kohtuullisesti: kyseiset paidat ovat tällä hetkellä ainoita joita edes harkitsen ostavani oikeasta myymälästä ihan omassa kotikaupungissa. Hinnoittelu toki näden Hugger ym. repro-mallien kohdalla on ihan tolkuton.
Itseäni merkkituotteissa kenties ärsyttääkin itse tuotetta, tai tuotteen pientä logoa enemmän niiden mukana markkinloitu elämäntapa-ajattelu ja tiettyjen tuotemerkkien muuntuminen vaikkapa paitavalmistajasta kaikkea kalsareista tyynylinoihin ja astioihin tuputtaviksi 'Lifestyle-Brändeiksi'. Joku Gant lienee tästä ilmiselvin esimerkki. Joka kerta kun näen jossain Avotakassa vähän niinkuin Uuden Englannin tyyliin sisustetun olohuoneen, jossa vitivalkoisella sohvalla lepää se perkeleen tähtilipputyyny, saan lähes oksennusreaktion.
Ja minun pitäisi kai olla henkilö, joka arvostaa Uuden Englannin tyyliä?
Arvostankin, mitä tulee pukeutumiseen (no, GTH brodeeraus-chinot ja Nantucket redit ovat asia erikseen.. uurgh..), mutta kieroutuneessa mielessäni joku Ivy League / Uuden Englannin (pukeutumis)tyyli assosioituu hämärillä kujilla kaikuvaan Tranen foniin, Eamesin nojatuoliin, Frank Lloyd Wrightin ja Le Corbusierin arkkitehtuuriin, Pollockin, Motherwellin ja Liectensteinin teoksiin ja vaikkapa Glenn Gouldin Bach-tulkintoihin enemmän kuin Martha's Vineyardin purjehtivaan porvaristoon. (Ei minulla sinänsä olisi mitään sitä vastaan että kuuluisin amerikkalaiseen raha-aateliin mutta kun en kuulu, en kuulu enkä siihen pyri).
Ilmeisesti tuollainen Lifestyle-Brändäys on olennainen osa nykymerkkien / valmistajien selvitymisstrategiaa, mutta missä määrin nämä merkit / valmistajat loppupelissä eneää eroavat toisistaan, kun kaikki tarjoavat sitä samaa astiastoa kaulupaitojen ohella? Jonkin Ralph Laureninkin ohella tämä Lifestyle-ajattelu risoo ihan suunnattomasti, sen ohella että osa Ralphyn kamasta on laadultaan aika luokatonta aasia-tuotantoa ja että suunnittelija itse tuntuu aika lailla unohtaneen omat amerikan-juurensa, mitä tulee Laurenin nykymallistoihin.
Lauren toimiikin mainiona aasinsiltana seuraavaan. Merkkivaate / -valmistajapuolella erottelisin perinteiset, vanhemmat merkit (Barbour, Aquqscutum, Fred Perry, Lacoste, Gant jne) uudemmista, suunnittelijavetoisista merkeistä joiden esiinmarssi alkoi (käsittääkseni) 60-luvun puolen välin jälkeen (Lauren, Armani, Hilfiger, jne) samalla kun perinteiset ranskalaiset Haute Couture -merkit (Dior, Chanel, etc) alkoivat puskea ulos tuotteita joihin myös tavallisemmilla kansankerroksilla oli varaa. Näihin designer-vetoisiin merkkeihin itse suhtaudun kaikkein nihkeimmin. Oman kokemuksen mukaan nissä maksaa eniten suunnittelijan nimi, useinkaan laadulla, valmistusmaalla jne ei ole mitään merkitystä. Poikkeuksena tietysti kyseisten merkkien yksittäiskappaleet ja Premium-mallistot, jotka lienevät laadukkaita.