yritän antaa yhden näkökulman aiheesta:

mitä vaatemaailman logoutumiseen tulee, siemenet siihen lienee kylvetty jo mainitun vuittonin tapauksessa sekä silloin kun rene 'le crocodil' lacoste keksi haluta itselleen peliasuksi pikeepaidan, johon liitettäisiin pieni krokotiili erottamaan paidan muista. itse asiassa pidän ranskalaisia muotitaloja ja vaatevalmistajia ylipäätään (ysl anyone?) tämän logoutumisen alkuunpanijana. aikanaan nämä asusteet eittämättä kertoivatkin kantajanasa varallisuudesta (ja mahdollisesta) hyvästä mausta, mutta suuren merkkivaateaallon hyökyessä 70-luvulle tultaessa logowear alkoi menettää alkuperäistä statustaan. tähän vaikuttivat eittämättä urheilubrändien (adidas, nike jne) yleistyminen, amerikkalaisen lisenssi-lacosten (izod lacoste, alusta asti halvan työvoiman maissa valmistettuja muuten) ilmestyminen 60-luvun alussa (jfk:n voi spotata muutamassa kuvassa izod-pikee yllään), tiettyjen merkkivaatteiden (yleensä urheilusellaisten) samanaikainen lmestyminen (nuoriso)alakulttuureihin niin usa:ssa kuin isossa britanniassa. alakulttuurien merkitystä tässä ei voi aliarvoida. eli tietyssä mielessä ville on oikeassa että hip hop on syypää kaikkeen. but there's more than that. kelataanpa ajassa taaksepäin, muutamien usa:ssa ja iso-britanniassa tapahtuvien samanaikaisten alakulttuuri-ilmiöiden pariin.

nuorisoalakulttuurit saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, pääosin muutaman seikan aiheuttamina. ensimmäinen oli kehityspsykologinen oivallus, jonka mukaan lapsi ei suoraan kasva aikuiseksi vaan välissä on oma ikäkautensa, murrosikä, nuoruus. tämän psykologisen seikan oivaltaminen loi tilan entiteetille nimeltä nuoriso. toinen, varsin tärkeä seikka on amerikan mustaihoisen väestön musiikin (jazz, blues, rhythm'n'blues) ja alakulttuurin ihannoinnin / kopioimisen muuttuvan hyväksyttäväksi valkoiselle valtaväestölle rock'n'roll-musiikin synnyn kautta. erittäin yksinkertaistettuna: (valkoinen) rock'n'roll on mustaa rhythm'n'bluesia jonka valkoiset esiintyjät mm. bill haley, eddie cocharan, gene vincent ja muuan elvis jne kopioivat / omaksuivat esitettäväkseen. valkoisten artistien esittämänä (lievästi tai rankemminkin) laimennettu musta musiikki levisi valkoihoisen amerikkalaisnuorison pariin. (sama on jonkin beastie boysin ja eminemin myötä tapahtunut hiphopille vuosikymmeniä myöhemmin..) samaan aikaan hollywood keksi eksistentialismin, irrallisuden, nuoruuden angstin, tuottaen mm. james dean -klassikot 'eedenistä itään' ja 'nuori kapinallinen'. nämä ilmiöt yhdessä synnyttivät ensimmäisen nuorison (massa-) alakulttuurin rasviskampauksineen, nahakatakkeineen ja - ensimmäisenä nuorison halauamana merkkituotteena - levi's farkkuineen. ilmiö heijasteli jopa omaan kekkoslandiaamme, mm. helsingin sakilaisten ja turun paskisten muodossa.

ensimmäisestä varsinaisesta merkkivaatehullutuksesta / -innostuksesta eivät kuitenkaan vastanneet niin mustat rhythm'n'blues -artistit kuin 50-luvun rasvatukkarokkaritkaan, vaan 60-luvun brittialakulttuuri, modit. mod-kulttuuri sai alkunsa 50-luvun lopun lontoossa, jolloin tietyt työväen- tai alempaan keskiluokkaan kuuluneet (pääosin) nuoret miehet kokoontuivat soho:n kahviloihin ja hämäriin yökerhoihin suosikkimusiikkinsa, modernin jazzin pariin. irtiottona perinteisen jazzin (dizzy gillespie, louis armstrong, swing jne) harrastajiin nämä modernin jazzin (cool jazz, hard bop, davis, coltrane, blakey jne) alkoisvat kutsua ryhmäänsä nimellä 'jazz modernists', josta jazz-etuliite ajan myötä tipahti pois. tämä 50-luvun elitistinen, suljettu alakulttuuri ei kuitenkaan lähtenyt merkkivaateurheiluun, vaan tyyliksi muodostui jazzlevyjen kansissa nähtyjen mustien muusikoiden pukeutuminen, joka oli puhdasta amerikkalaisten collegeopiskelijoiden tyyliä, surprise surprise, ivy league:ta. mutta kuten kaikille hyville pienten sisäpiirien jutuille käy, ilmiö banalisoitui 60-luvun alulle tultaessa uuden ikäpolven omaksuessa 50-luvun lopun pioneerien tyylin ja muokatessaan sen omaan meininkiinsä sopivaksi. exit 'modernist', enter 'mod'. mod-kultturista on kirjoitettu runsaasti, siitä on tehty elokuvia, joten pyrin oleman lyhyt ja lähestymään aiheta (merkki)pukeutumisen kautta. understatementiin uskoneet modernistit alkoivat olla jo ikämiehiä (eli toun ajan alakulttuureissa yli 20 v) ja poistua kuvioista. nuoret mod-pojat omivat edeltäjiensä pukupukeutumisen, mutta toivat siihen mukaan toisaalta brittiläistä, toisaalta italialaista ja ranskalaista vaikutusta. ei enää sack suitia, slimmi, vartalonmyötäinen  kapealinjainen puku oli pävän sana (kuulostako tutulta?.. ;) ). ajan hengen mukaan, (usein) teetettyä mod-pukua ei kuitenkaan käytetty kuin ilta- ja yöriennoissa, joten tarvittiin muutakin. casual mod oli syntynyt. tyypillisimmillään asu oli seuraava: FRED PERRYn (tai john smedleyn, niille joilla oli varaa) pikeepaita, levis farkut tai kapealinjaiset housut, CLARK'S desert bootit, takkina baracuta g 9 tai sen kopio (takki sai pian nimityksen 'harrington jacket' sellaista käyttäneen peyton place tv -sarjan pahishahmo rodney harringtonin mukaan) tai us armyn nk. fishtail parka. eri toten fred perryn pikeestä ja clarksin desert bootseista tuli nuorten rähinä-modien keskuudessa nk. 'must have itemit'. ensimmäinen vaatemerkkikultti oli syntynyt. soppaan tunki lusikkansa vielä 1963 etelä-englannissa toimintansa aloittanut paitavalmistaja BEN SHERMAN, joka kopoi detaljit klassisista brooks brothersin button down -paidoista ja alkoi massatuottaa ideaa omanaan. yhä edelleen fred perry, ben sherman ja clarks desert boot ovat mod-alakulttuurin (ja sen liitännäiskultien) klassisinta - ja kliseisintä materiaalia.

todetakoon tähän, että itse aikanaan mod / rude boy -meiningin myötä pukeutumisesta kiinnostuneena käytän edelleen esim. fred perryä mieluummin kuin lacostea. itselläni on englannin lacostelle aina paikka sydämessä, olkoonkin, että merkin taso on laskenut ja hinta samalla noussut. edelleen hankin aina uuden perry-pikeen per kesä ja laitan tavaraa kiertoon vanhemmasta päästä (yleensä velipojalle..).

kuusikymmenluvun lopulle tultaessa mod-kultti haipui, osa luopui koko touhusta, osasta tuli carnaby streetin, svengaavan lontoon ja orastavan psykedelia-aallon myötä hippejä ja ryhmän kovisosio nk. hard mods, palasi joko juurilleen originaalimman ivy league -tyylin pariin (tästä alkaa nk. 'london ivy'n tai 'the look'in tarina, itse olen tämän esoteerisen kultin vakaa kannattaja.. ei rusetteja, ei liivipukuja vaan bd-paita, chinot, pennyloaferit ja baracuta, simple as that.) tai muuntui uudeksi alakulttuuriksi joka aikanaan sai (erittäin ansaitusti) pelottavan maineen: skinhead oli syntytnyt. todettakoon tähän sen verran, että osriginaalit '69 britti-skinheadit eivät olleet hakaristilippua heiluttavia nutipäitä, vaan mod-kulttuurin suora jatkumo pukuineen, harrington-takkeineen ja mustan musiikin harrastuksineen (varhainen reggae, ska ja rocksteady).(merkki)vaatepoliittisesti sh ei kuitenkaan tuo mitään uutta, joten siirryn lontoosta new york cityyn.

samaan aikaan, the bronx, n.y.c. u.s.a. hip hopin syntyvaiheista on kirjoitettu myriadeittain, joten keskityn originaalin bronxin hiphop-kulttuurin pukeutumistyyleihin, erittäin lyhyesti. nuorison alakulttuureissa olennaista on tyyli, tässä tapuksessa kultin sisäinen koodisto, jolla kultin jäsenet erottuvat a) yhteiskunnan valtavirrasta ja b) muista alakulttuureista, jotkut hienovaraisemmin (siistitukkainen, pukuun pukeutunut modernisti ei huutanut erilaisuuttaan voimakkasti vaan detaljien kautta), jotkut vähemmän hienovaraisesti (tjeu: punk). bronxin köyhille mustille ja latinoille 'tyyli' tuli olemaan kaikki kaikessa, olipa kyse dj:n taiturimaisesta kahden levysoittimen käsittelystä, dj:n tahtiin volttejaan heittävien breikkareiden akrobatiasta tai taustalla sumuttelevien spraymaalaajien värisilmästä ja ennen kaikkea 'b-boyn' pukeutumistyylistä. 'b-boy' oli ensimmäinen nuori mies, joka todella joka pani painoa kalliista (urheilu) merkkivaatteista ja -tossuista saatavalle statukselle ja sen myötä toteutuvalle normiympäristöstään erottumiselle. b-boylle merkki - ja 'tyyli' oli kaikki kaikessa. hip hopin synnystä mm adidas, nike, fila, puma, lacoste, polo sport, kangol jne saavat kiittää menestystään ja miljardimyyntiään. tällaista merkkivaateurheilun kautta tapahtuvaa 'erottautumista'  on helppoa pitää varsin typeränä, mutta itse en näe asiaa yhtään sen hölmömmäksi kuin eräät punaisten housujen ja laivastobleiserin yhdistelmiin pukeutuvat ruotsalaista maa-aatelia esittävät julkisuuden pankkimiehet, eri toten kun muistaa kontekstin: 70-luvun alun south bronx on paikka, jossa ei käytännöllisesti katsoen ole tulevaisuudennäkymiä. musiikki, tanssi ja tyyli tarjoavat pakotien ankeasta arjesta, jollei muualla niin pään sisällä. lisäksi, 70-luvun alun b-boy on yhtä kaukana nykyajan lökäpöksyisestä ostarirotasta kuin hyvin pukeutunut herrasmies hipistä. housut tai farkut ovat kapealinjaiset (farkutkin usein prässätyt), pikeepaita on slimmi ja silitetty ja laatikosta napatut superstarit tai puma clydet ovat puti puhtaat. roikkuvaa lökäpöksyä tai röhnähupparia ei näy.

paralleelisti usa:ssa alkavan hip hop -ilmiön (ja punkin) kanssa britannian pohjoisosissa syntyy uusi heimo. jalkapalloon fanaattisesti suhtautuvat liverpoolin ja machesterin kovat pojat hylkäävät jalakapallohuligaanien ulkoiset tunnusmerkit, teräskärkiset doc martensit, ylös käärityt farkut ja donkey jacketit vaihtuvat hienovaraisempaan tyyliin. tilalle astuvat desert bootit (tyylit kiertevät..) tai hush puppiesit, sammarit, kalliit pikeepaidat (fred perry), rain macit (burberry, aquascutum jne) seuraavasta rationaalisesta syystä: perushuligaanityylillä (nk bootboy) ei ole tietyille stadioneille enää mitään asiaa. manchesterin ja liverpoolin kannattajien hulinoidessa euroopassa nuoret rakkarit saavat käsiinsä myös eurooppalaisia urheilu- ja designervaatteita, sergio tacchinia, ellesseä, lacostea, fioruccia, armania, adidasta jne. tyyli muuttuu urheiluvaatepainotteiseksi ja vihdoin, lontoonkin hylätessä 10-reikäiset air wairit ja astuessa kelkkaan uusi ilmiö, 'football casual', kenties merkki / designerobsessoitunein kaikista alakulttureista, on syntynyt. tällöin, 80-luvun ensimmäisinä vuosina alkuperäiset manchesterin ja liverpoolin kannattajat hyvlkäävät urheiluvaatteet ja siirtyvät (jälleen) huomaamatomampiin tyyleihin. manchesterin 'perry boy' hylkää mm. rakkaan perrynsä ja valitsee boheemin, beatnikhenkisen tyylin tweedtakkeineen, poolokauluksineen, sammareineen, mokkaisine chukka bootseineen jne. päällä jälleen the good old rain mac and not a label in sight. liverpool meni 'city gent' -lookissaan vielä äärimmäisempään suuntaan kolmiosoaisine tweedpukuineen, church's ja grenson's -kenkineen, deerstalker -hatuineen JA kärjestä terotettuine sateenvarjoineen (!!!).

nämä alakulttuurin ilmiöt, yhdessä (alakulttuurien) globalisaation, homogeenisen massamedian (mtv), alakulttuurien kaupallistumisen (nykyäänhän nämä kultit eivät ole kapinaa tai joukosta erottautumista vaan kulutusvalinta, jonka saa isin mastercardilla, ja jota voi vaihtaa fiiliksen mukaan, vaikka vartin välein) ja (myös merkki)vaatetuotannon halvan kustannustason maihin siirtymisen myötä lienvät synnyttäneet merkkivaateilmiön.

pahoittelen mahdollisia epätäsmällisyyksiä / asiavirheitä, olen kirjoittanut tämän (viimeisen 20 v aikana lukemani - ja osin kokemani - perusteella) ulkomuistista, faktojen, lähteiden yms tsekkaamiseen minulla ei ole aikaa tällaisten vapaa-ajan (sairasloma..) kirjoittelujen kohdalla.

alakulttuureista kiinnostuneille kirjalinkkejä
dick hebdige: Subculture: The Meaning of Style (nuorisokulttuuritutkimuksen - ja sosiologian - klassikoita)
richard barnes: mods
Terry Rawlings: Mod - Clean Living Under Very Difficult Circumstances - A Very British Phenomenon
paolo hewitt: soul stylists
robert elms: the way we wore - a life in threads
jeff chang: can't stop wont stop
Hager, Steven. Hip Hop: The Illustrated History of Break Dancing, Rap Music, and Graffiti
phil thornton: casuals
kevin sampson: awaydays
martin king: hoolifan - 30 years of hurt
ian hough: perry boys - the casual gangs of salford and manchester

Kiitos erittäin mielenkiintoisesta kirjoituksestasi! Hienoja huomioita tietyistä minunkin ostoslistalle päätyneistä artikkeleista. Tämä teksti pitää nostaa taas mieleen, kun hankin ne ensimmäiset chukka bootsit. :-)

mitä vaatemaailman logoutumiseen tulee, siemenet siihen lienee kylvetty jo mainitun vuittonin tapauksessa sekä silloin kun rene 'le crocodil' lacoste keksi haluta itselleen peliasuksi pikeepaidan, johon liitettäisiin pieni krokotiili erottamaan paidan muista.

Miksiköhän Renen lempinimi oli krokotiili?

internet kertoo seuraavaa:'

Lacoste later explained the origin of his nickname, "le Crocodile:"

    The American press nicknamed me 'the Crocodile' after a bet that I made with the Captain of the French Davis Cup team. He had promised me a crocodile-skin suitcase if I won a match that was important for our team. The American public stuck to this nickname, which highlighted my tenacity on the tennis courts, never giving up my prey! So my friend Robert George drew me a crocodile which was embroidered on the blazer that I wore on the courts.

En ole vielä lukenut ivyn kirjoitusta mutta vaikuttavan näköinen on, siitä pisteet.

[Pukimo Raivio: miesten käytetyt vaatteet - laatua järkihinnalla.]

Mr Ivy:
Kiitos artikkelistasi, nautin suorastaan ekspressionistisesta tekstistä suuresti. Täytynee hankkia käsiini ainakin yksi teos modeista, toistaiseksi tunnen vain asenteen ja skootterit. Selvästi on sivistyksessä aukko jos toinenkin.

Kuten tuli todettua toisaalla: ivyman on foorumin tärkeimpiä jäseniä sekä tietomääränsä että intohimonsa ansiosta. Isoa virtuaalista kättä sinulle päin, I-mies.

internet kertoo seuraavaa:'

Lacoste later explained the origin of his nickname, "le Crocodile:"

Kaverin hymyllä ei sitten ollutkaan vaikutusta asiaan....

[Pukimo Raivio: miesten käytetyt vaatteet - laatua järkihinnalla.]

internet kertoo seuraavaa:'

Lacoste later explained the origin of his nickname, "le Crocodile:"

Kaverin hymyllä ei sitten ollutkaan vaikutusta asiaan....

Hymystä viis: minun katseeni jäi teräviin hampaisiin ja kookkaaseen nenään. Aika peto.

Samaa mielenkiintoista aihetta - ei vain kuteita vaan kulttuuriamme - sivuaa myöskin BBC:n British Style Genius -sarjan jakso Loud And Proud - The Street Look

Jakso sinätuubissa:
http://www.youtube.com/watch?v=EsAwqT61 ... playnext=1

PS.
Tohdinpa arvella, että usea Keikarin jäsen on mahdollisesti kiinnostunut sarjan muistakin jaksoista.

kiitos vinkistä, jaro. olen siis tietoinen sarjasta: tsekkasin trailerin bbc:ltä jo jonkin aikaa sitten, mutta bbc-sivustolta ei päässyt selaamaan koko sarjaa. tämän jälkeen unohdin koko jutun enkä ole huomannut tarkistaa youtubea. mikäli illan chelski-liverpool -ottelu on tylsä, tiedän miten käytän aikani! kiitokset vinkistä vielä kerran.

Mr Ivy:
Kiitos artikkelistasi, nautin suorastaan ekspressionistisesta tekstistä suuresti. Täytynee hankkia käsiini ainakin yksi teos modeista, toistaiseksi tunnen vain asenteen ja skootterit. Selvästi on sivistyksessä aukko jos toinenkin.

Kuten tuli todettua toisaalla: ivyman on foorumin tärkeimpiä jäseniä sekä tietomääränsä että intohimonsa ansiosta. Isoa virtuaalista kättä sinulle päin, I-mies.

kiitoksia (punastusta..)

kieltämättä toisinaan olen myös - hm - varsin kärkäs.. ei voi mitään: sukuvika. isäukko on ihan samanlainen. ;) Ja poikani.. heh.

ville, mikäli hankit vain yhden mod-opuksen, barnes on suositeltavin.

internetin taikamaailmassa mod-kulttuuria mm:
//http://www.uppers.org/showSection.asp?section=4
//http://www.modculture.co.uk/

nämä alakulttuurin ilmiöt, yhdessä (alakulttuurien) globalisaation, homogeenisen massamedian (mtv), alakulttuurien kaupallistumisen (nykyäänhän nämä kultit eivät ole kapinaa tai joukosta erottautumista vaan kulutusvalinta, jonka saa isin mastercardilla, ja jota voi vaihtaa fiiliksen mukaan, vaikka vartin välein) ja (myös merkki)vaatetuotannon halvan kustannustason maihin siirtymisen myötä lienvät synnyttäneet merkkivaateilmiön.

Kyllä alakulttuurit ovat tänä päivänäkin selkeitä valintoja. Pitää vain ymmärtää, että viime vuosikymmeninä alakulttuurien tehtävänä ei juuri koskaan ole ollut valtavirrasta erottautuminen. Alakulttuurin pukeutumisessa tärkein tarkoitus on erottautua muista alakulttuureista. Valtavirran tahvot saavat kahista tuulitakeissaan ihan rauhassa. Hard NRG klubille suuntaava katsoo kuitenkin peiliin kaksi kertaa ja pohtii, ei kai mua voi sekoittaa johonkin goottiin!???

^Hyvä pointti. vastaan tarkemmin heti kun ehdin. Nyt pitää hittovie tehdä töitä. Harmittaa semmoinen. :D

[Pukimo Raivio: miesten käytetyt vaatteet - laatua järkihinnalla.]

Nyt pitää hittovie tehdä töitä. Harmittaa semmoinen. :D

Työnteko on usein kovasti itsensä toteuttamisen tiellä. Tämän vuoksi on onnellisessa asemassa, jos pestinsä puolesta pystyy todella toteuttamaan omia mieltymyksiään. Nostaisikohan 7-tuntinen työpäivä tehokkuutta, vai johtaisiko se ensihuuman jälkeen suoranaiseen laiskotteluun?

Nyt pitää hittovie tehdä töitä. Harmittaa semmoinen. :D

Työnteko on usein kovasti itsensä toteuttamisen tiellä. Tämän vuoksi on onnellisessa asemassa, jos pestinsä puolesta pystyy todella toteuttamaan omia mieltymyksiään. Nostaisikohan 7-tuntinen työpäivä tehokkuutta, vai johtaisiko se ensihuuman jälkeen suoranaiseen laiskotteluun?

Kokeilin kerran nelipäiväistä työviikkoa. Pidin kovasti. Se oikeastaan aktivoi enemmän kuin passivoi. Kun kerran oli käytössä kokonainen _arki_päivä asioiden hoitoon, sitä ehti tehdä useita kesken jääneitä asioita ja vielä tavata ystäviään. Viikonlopun pystyi vielä käyttämään lepäämiseen, mikä oli hyvä juttu. Jos asuntolaina ja muksu -nimiset kuluerät eivät tulevaisuudessa tule viemään kaikkea aikaa, meinaan kokeilla nelipäiväistä toistekin.

Kyllä alakulttuurit ovat tänä päivänäkin selkeitä valintoja. Pitää vain ymmärtää, että viime vuosikymmeninä alakulttuurien tehtävänä ei juuri koskaan ole ollut valtavirrasta erottautuminen. Alakulttuurin pukeutumisessa tärkein tarkoitus on erottautua muista alakulttuureista.

Nimenomaan. Kyseessä ovat nimenomaan univormut, joilla osoitetaan muille, millä "puolella" ollaan. Tyylitietoisimmat soltut toki virittävät univormuaan siten, että muut ryhmään kuuluvat huomaavat, että ylimääräistä vaivaa on nähty.