Hyvät Herrat,
Mitä on yläluokka vuoden 2011 Suomessa?
Onko mittarina sivistyksen määrä? Jos on niin miten sivistys mitataan? Yliopistossa kulutettujen vuosien määrällä? Tutkintojen määrällä? Akateemisten julkaisujen määrällä?
Onko mittarina omaisuuden määrä? Komea elämäntapa? Massiivisella velanotolla pääsee pitkälle...
Onko mittarina asema työelämän ravintoketjussa? Mitä isompi pomo olet, sitä enemmän yläluokkaa?
Vai onko "yläluokkaan" kuuluminen pelkkä Suomessa ilmoittautumisasia?
Mihin tällaista luokittelua tarvitaan? Kenen etua luokittelu ajaa?
Ja mitä tuohon kilpailun toimimattomuuteen tulee niin olen jälkiviisaan kanssa samaa mieltä että meillä on periaatteessa kaikilla ihan samat mahdollisuudet kivua haluamillani asteikoilla ihan niin korkealle kuin rahkeet riittävät. Kyse on useinmiten vain halusta.
Keskiarvosta merkittävästi yli meneviin saavutuksiin tarvitaan aina huomattavasti omaa effordia. Pitää olla motivaatiota, kiinnostusta, sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta. Ei ole ilmaisia lounaita, helppoja reittejä ja mitä korkeammalle kiipeät, sitä jyrkemmäksi polku muuttuu ja raskaammaksi eteneminen käy.
Jossain vaiheessa ajatus leikin jättämisestä kesken alkaa kuiskutella viettelevästi korvaan. Todella helpoksi homman läskiksi lyöminen käy jos on sisäistänyt jonkin uhri-kulttuurin jolla normaalit vastoinkäymiset ja varsinkin oman saamattomuuden seuraukset voi selitää itselleen jonkin sortokoneiston syyksi: En menesty koska olen väärää yhteiskuntaluokkaa/sukupuolta/rotua/sukupolvea/kieliryhmää/seksuaalista suuntautumista/puoluetaustaa...
Jokaisella porukalla on oma identiteettinsä ja omat ryhmäpaineensa. Tässä mielessä menestys periytyy mutta sen periytymisen syy ei ole biologinen vaan kultturillinen: Toisissa ryhmissä arvostetaan toisia enemmän oppimista, koulutusta, sinnikästä yrittämistä jne. Stereotyyppisesti juutalaisia pidetään poikkeuksellisen menestyksellisinä sekä taloudellisesti että poliittisesti ja kieltämättä sekä politiikan että rahamaailman huipulta löytyy paljon tämän kansan edustajia. Selituksen uskoisin löytyvän opiskelua ja työntekoa arvostavasta kulttuurista.
Vastaavasti asteikon toisessa on etnisiä kulttuureja joissa esimerkiksi lukutaitoa ei pidetä sosiaalisen statuksen mittarina. Jostain kumman syystä näiden ryhmien edustajat tuntuvan usein kovin äänekkäästi selittävän kurjaa tilannettaan valtaväestön syrjinnällä ja nuiviudella...
Itse uskon vahvasti siihen että jokainen on loppuviimein oman onnensa seppä. Ilmaiseksi ei tässä maailmassa saa kukaan yhtään mitään ja välillä elämä nakkaa eteen ylivoimaisilta vaikuttavia esteitä. Näin vaan sattuu ja suurin karhunpalvelus on uskotella itselleen että näiden takana olisi joku suurempi salaliitto.
Kunnioittaen Teidän,
Salaryman
Voi veljet.
Tässä näkyy tietynlainen raha- ja urakeskeisyys. Ihmisellä on Suomessa mahdollisuus edetä urallaan hyvinkin pitkälle, eikä lähtökohtaisesti ole esteitä esimerkiksi sille, että duunariperheen vesasta kasvaa pörssiyrityksen toimitusjohtaja. Kaunis ajatus. Toisaalta sen kääntöpuolella on tietty egosentrisyys: oma menestys kun liittyy yksinomaan työntekoon, ja toisaalta lahjakkuuteen, joka sekin lasketaan omaksi ansioksi. Tosiasiassahan on täyttä tuuripeliä syntyä terveeksi ja sopivalla tavalla älykkääksi, jotta voi menestyä työelämässään. Ei syntymisessä ole omilla ansioilla oikeasti mitään tekemistä, jos kohta oman lahjakkuuden käyttämisessä onkin. Lisäksi tällä verukkeella köyhät voidaan pahimmillaan leimata laiskoiksi ja tyhmiksi. Tässä ajattelutavassa yksinkertaistetaan asioita tarpeettomasti eikä huomioida biologisten ja sosiaalisten tekijöiden luomaa monimutkaista vuorovaikutussuhdetta, joka määrittää ihmisen valintoja ja mahdollisuuksia paljon ”työntekoa” ja ahkeruutta enemmän.
Joka tapauksessa tässä jätetään huomioimatta myös kaksi merkityksellistä asiaa. Ensimmäinen on se, että tietyistä piireistä tuleville asiat ovat helpompia. Tämä kuvitteellinen duunariperheen vesa joutuu tekemään hirvittävän määrän töitä, kun taas oikeaan perheeseen syntyvä pääsee vastaavaan asemaan suhteellisen huomaamattomasti. Tällaisella etuoikeutetulla ihmisellä saattaa olla lahjakkuutta ja motivaatiota, mutta hän ei tarvitse kumpaakaan yhtä paljon. Pahimmissa esimerkeissä kumpaakin jopa puuttuu, mutta hän ohittaa silti aina kilpakumppaninsa syntyperänsä takia. Talouselämä teki hiljattain artikkelin ”Suomen bisnesmaailman toivoista” tms. Artikkeli on jatkoa sarjalle, jossa näitä henkilöitä esitellään viiden vuoden välein. Siitä huomaa hirvittävän mukavasti, kuinka moni nousee ilahduttavasti omin avuin vanhempiensa firman johtotehtäviin todella nuorena. He varmaankin tekivät työtä kaikkia kilpakumppaneita enemmän ja olivat niin paljon lahjakkaampia. Selvyyden vuoksi: en väitä tätä huonoksi asiaksi. Toki esim. perheyrityksen on järkevää valmistella tulevaa perillistä sukupolvenvaihdokseen hyvissä ajoin.
Toisaalta ajattelutapa ohittaa sen, että pörssiyritysten johtokin on ns. rengin asemassa. Kovat ansiotulot nostavat nämä henkilöt jonkinlaiseen alemman yläluokan statukseen. Todellisen yläluokan rinnalla nämä muodostavat kuitenkin tällaisen pikkuvarakkaan porvariston porukan; eräänlaisen meritokratian, jolla on loppujen lopuksi vähän tekemistä aidon yläluokan kanssa. Todellista yläluokkaa on omistava luokka. Useiden suuryritysten takaa löytyy (keltaisen lehdistön termein) mahtisukuja, jotka muodostavat aivan oman kerhonsa. Pauligit, Fazerit, Hartwallit, Serlachiukset, Seppälä, Erkko, Ehrnrooth, Herlin, Toivoset, Pentit, Ahlströmit yms. vuorineuvossuvut ovat ihan omassa kastissaan, ja heidän vaikutusvaltansa tässä yhteiskunnassa, sekä toisaalta varallisuutensa määrä on ihan eri sfääreissä. Siinä puhutaan ihan eri kategoriasta kuin yritysjohtajien, asianajotoimistojen partnereiden, tilintarkastusyhteisöjen partnereiden, investointipankkiirien, suursijoittajien yms. varakkaan ns. omilla ansioillaan edenneen porukan kanssa. Siitä menestyksekkäätkin yrittäjät ovat kaikilla mittareilla kaukana, ja oman firmansa myymisellä rikastuneet samaten. Kyseessä on pieni piiri, johon ei todellakaan kukaan omilla avuillaan noin vain nouse. Erittäin menestyneiden yrittäjien lapset tai lastenlapset saattavat menestyksen jatkuessa sinne päästä, mutta muuten liikkuvuus on pientä.
Myös uhrimentaliteettia koskeva osuus kirjoituksessasi osoittaa sen, ettet ole ikinä kokenut syrjintää. Et välttämättä edes tunne ketään, joka olisi sitä kokenut, etkä oikein usko sen olevan todellista. Syrjintää kuitenkin tapahtuu ja se on todellista ja rumaa. Ihminen saattaa kokea syrjintää ja silti menestyä. Se saattaa kuitenkin tehdä äärimmäisen katkeraksi.