Mitä luet nyt?

[Tommiedvard]

Pidin myös Tohtori Zivagosta kovasti.

Nyt lukuvuorossa on toinen venäläinen klassikko Keltaisesta kirjastosta. Aleksandr Solženitsynin 'Syöpäosasto'. Tässäkin kirjassa hahmoja riittää moneen lähtöön. Kovin hilpeäksi tätä ei voi kehua, kuten moni osaa varmaan nimestäkin arvata.

[Partasuti]

Robert Ludlum: The Matarese Circle.

Olen tainnut jo mainita, että luen vuoroin tiukempaa kirjallisuutta ja vuoroin kevyempää. Tällä kertaa on kyse kevyemmästä. Teos julkaistiin alun perin 1979 ja tämä painos on luultavasti vuodelta 1983.

Vaikka teoksessa kuuluukin vahvasti 1970-luvun henki, ei se tarinankerrontaa haittaa. Siitä on pikemminkin apua kun tietotekniikka ei ole käytössä kaiken mahdollistavana voimana, kuten monasti nykyajan kirjoissa. Pääasiallinen viestintäväline on puhelin ja jos vastaanottaja ei ole sellaisen vieressä, ei häntä saa heti kiinni. Sähkeet tuntuvat nekin olevan vielä käytössä.

Aika oli myös erilainen. Berliini oli edelleen jaettu ja Pietari tunnettiin Leningradina. Kylmä sota oli sekin käynnissä, minkä antaa kirjassa esiintyvällä Yhdysvaltain ja Venäjän agenttien yhteystyölle erilaisen jännitteen kuin mitä se tänä päivänä olisi.

Pidän 1980-luvun kansisuunnittelusta. Jos kirjasta avaa taka-aukeaman, paljastuu senhetkinen tyyli kaikessa kauneudessaan. Ei tuollaisia kirjoja voi jättää lukematta.

[Partasuti]

Juhani Aho: Papin tytär ja Papin rouva.

Olen etsinyt vastapainoksi suomenkielistä kirjallisuutta kaiken maailmankirjallisuuden seuraksi. Tämä löytyi sopivasti perheen kirjahyllystä. Tässä on kaksi kirjaa yhdistetty samaan niteeseen. Ensimmäinen osa ilmestyi 1885 ja toinen 1893, joten oletan tapahtumien myös sijoittuvan tuonne vuosisadan loppuun. Tämä kirja on painettu 1957.

On erilaista lukea vanhoja kirjoja, jos ne on käännetty nykyaikana, kuten tuo hiljattain viimeistelemäni Tohtori Živago. Sen käännös on selvästi omassa luokassaan. Yleiseltä kieleltään tämä Aho ei ole erityinen, mutta tunnelman se pystyy välittämään erinomaisesti. Kirjan päähenkilön ahdistuksen ja kärsimyksen pystyy tuntemaan lukijakin.

Teksti on silti vanhempaa perua. Siinä käytetään sanoja venhe, jälestä, paperossi ja monia maatalouteen liittyviä käsitteitä, jotka ovat vaikeampia nykyihmiselle. Ja olivatpa ne vaikeita myös silloin:

- On sinun kotisi mäellä?
- Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota ja kaksi venhettä ...
- Minkälainen on nuottakota?
- Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?

Kirjan kysyjälle käsite selvennetään, mutta lukijalle sitä ei kerrota. Jääköön arvoitukseksi.

Osaa sanonnoista joutuu myös arvailemaan: "Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla."

Pukeutuminen oli oletettavasti arvokkaampaa ja ajanmukaista:

"Hänen vaatetuksensa oli erityisen aistikasta kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta."

Ja:

- Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate? ... Mitä kangasta se on?
- Cheviot'ta.
- Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?
- Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.
- Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle, että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?
- Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.

[Theman]

Hella Wuolijoki : Minusta tuli suomalainen

Erittäin mielenkiintoista lukea naisnäkökulmaa viime vuosisadan alusta.
Kouluja käyneen ja erittäin yleissivistyneen nuoren naisen tekemiset eivät aina kohdanneet odotusten kanssa.
Saatikka sitten myöhemmin bisnesnaisena ja poliitikkona.

Bonusta teoksen alkuosan Eino Leino-osiosta joka avaa jonkin verran niitä juttuja joita olen ihmetellyt Leinon runoudessa.

[Partasuti]

Robert Ludlum: The Cry of the Halidon.

Vaihteeksi hieman kevyempää raskaan sarjan jälkeen. Juonet tämän sortin kirjoissa ovat aika höpsöjä. Tällä kertaa huseerataan Jamaikalla ja selvitään voittajina koettelemuksista.

Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1974 ja tämä versio on vuodelta 1997. Olen varmaan ostanut tämän Pariisista ollessani siellä yhden kesän. Hinta on ollut lapun mukaan karvan vajaat 70 frangia. Myönnän etten muista tästä kirjasta yhtään mitään. Noista aiemmista Ludlumeista muistan yksittäisiä kohtia, vaikka edellisestä lukemisesta on kulunut aikaa jo kaksikymmentä vuotta. Mutta tästä en kertakaikkiaan mitään. Olen todennäköisesti teoksen kuitenkin lukenut aikoinaan.

Ludlum julkaisi kirjan alun perin salanimellä suojellakseen varsinaista kirjailijanimeään liialliselta julkaisutahdilta. Kirja julkaistiin sittemmin 1990-luvun lopussa Ludlumin omalla nimellä. Ludlum oli alkujaan näyttelijä ja tuottaja teatterimaailmassa, mutta päätti ryhtyä 1970-luvun alussa nelikymppisenä kirjailijaksi. Ja varsin menestyksekäs ura siitä kehkeytyi.

Nyt kun näitä Ludlumeista olen lukenut useampia tiiviiseen tahtiin, alkaa kirjojen laadussa havaita eroavaisuuksia. Tämä The Cry of the Halidon on havaittavasti alempiarvoinen Ludlumin myöhempään tuotantoon verrattuna. En aina ihan pysy kärryillä juonen käännekohdista, mutta toisaalta en kovin keskittyneesti näitä muutenkaan lue. Silti ihan hyvää viihdettä.

Kirjassa tuntee 1970-luvun hengen. On hyväksyttävää lähennellä työpaikkahaastattelussa, ja lähes kaikki tuntuvat polttelevan savukkeita. Myös puku tuntuu olevan jokaisella yllä myös Jamaikan helteessä. Toisaalta turvallisuusajattelu on jo läsnä ihmisten arjessa:

"Charles Whitehall exhaled slowly, extinguished the acetylene flame, and removed his goggles. He put the torch down on the long narrow table and took off the asbestos gloves. He noted with satisfaction that his every movement was controlled; he was like a confident surgeon. No motion wasted, his mind ahead of his every muscle."

Eivätpä ainakaan pala näpit.

[Partasuti]

Johannes Linnankoski: Pakolaiset.

En ollut kuullut aiemmin tästä kirjailijasta, mutta ilmeisimmiten on kyse mitä merkittävimmästä suomalaisesta ihmisestä. Esipuheen on kirjaan kirjoittanut V. A. Koskenniemi vuonna 1927. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1908 ja tämä painatus on vuodelta 1963. Yhdeksästoista painos.

Tarina kertoo Uutelan Juhasta, joka ryhtyy vanhoilla päivillään aivan vallattomaksi eikä siitä hyvää seuraa. Hän sitten kärvistelee sen seurauksena, vaikkeivät ongelmat varsinaisesti hänen syytään ole. Koskenniemi kritisoi esipuheessa, ettei Uutelan vaimon mielihaluja tuoda kirjassa lainkaan esille. Ja kieltämättä ainoastaan Uutelan ja hänen naapurinsa sielunelämää tässä kerrotaan. Mutta muutoin Koskenniemen esipuhe on pelkästään kehua.

Lopuksi pakollinen vaatekuvaus:

"Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon läheisyydessä. - - - Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset, kävellä sihauttelivat pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta."

[paddington]

Olen kuunnellut Pakolaiset äänikirjana. Löytyy Areenasta. Kirja ei ollut mielestäni mitenkään vanhanaikainen, vaan kuvasi hienosti ihmisen tunteita. Paljoa emme ole muuttuneet.

[Partasuti]

Veijo Meri: Sata metriä korkeat kirjaimet.

Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran 1969 ja ilmeisesti tämä nide on painettu myös tuona samaisena vuonna. Kolmas painos.

Painokseen on koottu kourallinen novelleja, jotka ovat enimmäkseen keskustelupohjaisia. Yksi henkilö sanoo jotain, mihin toinen vastaa ja kolmas tempaisee aiheen ihan toiseen suuntaan. Niin kuin ihmisten välisessä keskustelussa käy. Tähän tapaan:

Lilja: Koska ne autot tulee?
Granström: Kahdeksalta. Neiti Kirsch, oletteko käynyt Lapissa?
Nti Kirsch: En, en ole käynyt Suomessa ennen.
Granström: Meidän täytyy myydä Lappia. Täytyy pukea lappalaistytöt marimekkoihin. Silloin saadaan Lappiin enemmän turisteja.
Lumme: Bikineihin.
Hanser: Veljeni oli Lapissa sodan aikana kaksi kuukautta.
Granström: Niillä on pirun väärät sääret.

Ensimmäisessä novellissa ei ole käytännössä lainkaan kuvailevaa tekstiä. Koko tarina - tai sen puute - soljuu keskustelun avulla. Ensimmäinen ajatus lukemiseen ryhdyttyäni oli, että tästä tulee raskasta. Päätin jo alussa nopeasti, että jätän henkilöiden nimet lukematta ja menen pelkästään repliikkien mukana. Pysyn sitten kärryillä tai en.

Teksti on täysin nykyaikaista, jos jätetään satunnaiset historialliset viittaukset huomiotta. Kirja olisi voitu kirjoittaa viime vuonna. Tyyli on nuorekasta, liiankin nuorekasta makuuni. Veijo Meri oli kirjailijana ennestään tuttu vain nimenä ja tämän kirjan perusteella ei nouse suosikkieni joukkoon.

Yhdessä novellissa yhden henkilön voisi melkein kuvitella olevan kirjailija itse. Katkelmasta saa myös hyviä lukuvinkkejä:

H: Anna niiden kirjojen olla. Ei ne niin tärkeitä ole kuin kirjakauppiaat sanoo. Ei ole monta kunnon kirjaa kirjoitettu Suomessa.
Minä: Seitsemän veljestä, Kalevala, Hurskas kurjuus ja Elämä ja aurinko Sillanpäältä, Haanpäältä Noitaympyrä ja Taivalvaaran näyttelijä ja Yhdeksän miehen saappaat, Pekkasen Lapsuuteni, Putkinotko, Hyryn Kevättä ja syksyä ja Kotona. Haanpäällä on hyviä novelleja ja nuo modernistit ovat kirjoittaneet niin hyviä runoja, ettei kukaan vielä tiedäkään, kuinka hyviä ne on.

[paddington]

Minullakin on Veijo Meri nyt tapetilla. Luin juuri novellikokoelman ”Ettei maa viheriöisi”. Todella hienoa luettavaa.

Sotakuvaukset olivat parasta antia. Yllättin tajutessani, että tämä oli julkaistu samana vuonna Tuntemattoman Sotilaan kanssa. Etenkin vartiovuorossa sekoavan sotilaan trippi oli kerrassaan huikea.

[Partasuti]

Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja.

Seuraavaksi pinosta tarttui tämä. Hyvä on, luetaan toinen Meri sitten. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1966 ja ilmeisesti tämä painos on myös sieltä.

Nyt kyseessä on oikea romaani, joskin tuntuu siltä, että tämän aikakauden suomalaiskirjat ovat pääsääntöisesti kaikki alle kaksisataasivuisia. Veijo Meren ymmärrys parantui selvästi tämän kirjan jälkeen. Joskin kerronta on edelleen liian nuorekasta makuuni.

Kun tuossa aiemmin mainittiin sotakuvauksista; tässä kirjassa eversti kertoo sotakokemuksiaan autonkuljettajalle. Ja kun kirja on kirjoitettu 1960-luvun puolivälissä, silloiset nelikymppiset olivat hyvinkin sodan käyneitä. Katsoin Wikipediasta kuinka vanha Meri oli tuolloin. Nelikymppinen.

Kerronta on erikoinen yhdistelmä totuutta ja unenomaista tarinaa, ja lukijan tehtäväksi jää tulkita mikä osa on mitä. Sinänsä virkistävää.

Lopuksi satunnainen lause kirjasta:

"Kunhan se käveli yhden kesän polvet 60 asteen kulmassa ja pudotti kenkänsä joka viiden metrin päähän, siltä särkyisi tuo tyyli ja se voisi opetella sen naisten vapaan kantavan jäntevän astunnan, jolla naiset voivat kävellä miesten ohi takaa eteen, vaikka tulisivat vastaan, mutta se tarvitsisi sitä vasten ainakin sata metriä asfalttikatua, pienen keittiön, jossa asuu kaksi muuta tyttöä, juustosämpylän päivässä, 200 markkaa palkkaa kuussa ja kaksi jätkää, jotka tuntevat sen vain keittiöportaassa ja silloinkin vain jos saavat tunnustella sitä joka puolelta vaatteiden alta ja hakea sen erikoistuntomerkkejä, jotka on mainittu jokaisessa lääkärikirjassa niissä kohdissa missä ei puhuta sairauksista."

[Partasuti]

Aleksis Kivi: Nummisuutarit.

Nummisuutarit ei ollutkaan ennestään tuttu kuin nimenä. En ensinnäkään tiennyt, että tämä on tavallaan näytelmä, joskin teos menee kirjana myös hyvin. Alkuperäisteos julkaistaan vuonna 1864, tämä painos on vuodelta 1962. Kansi on Erkki Tantun tekemä, jos sitä mietitte.

Kirja alkaa vanhahtavalla tyylillä ja sanajärjestys on vähintäinkin omintakeinen. Johtuuko tämä sitten ajasta, Kiven ruotsalaisesta taustasta vai vanhan tyylin tavoittelusta. Onneksi sanat alkavat oieta teoksen edistyessä ja ovat lopussa jo aika lailla kohdillaan. Mutta alku ottaa nykylukijalta luulot pois:

Esko: Jaana! Käskihän äitini, lähteissänsä kylään, että matkalle, nimittäin hääretkelleni, itsiäni sonnustan, ja sulhais-vaatteisiin puettuna olen, koska hän takaisin palajaa?
Jaana: Ja käski sun ullakosta ottaa päälles isäs hännystakin, hatun, punaisen västin ja polvipöksyt.
Esko: Peijakas! Tästä rientää täytyy, sillä askeleen otan, jota ei nauraa tule.

Haasteena ovat tietenkin monet vanhentuneet sanat. Helpoimmillaan kirjaimia on joko liikaa tai liian vähän, kuten hevoinen ja mailma. Tästä muuten tulee monasti käytetty ilmaisu "Niin muuttuu mailma, Eskoseni". Ja se on kirjoitettu nimenomaan näin. Esko on sonnustautunut isänsä hännystakkiin, siihen samaiseen jossa isä käveli vihille monia vuosia sitten. Silloin Esko oli vasta pieni, mutta nyt hän hädin tuskin mahtuu samaan takkiin.

Mutta sanakirjaa saisi tapailla yhtenään mikäli haluaisi tietää kaikki vanhat käsitteet. Ajattelin ettei se ole sen arvoista. Tarinan rungon ymmärtää ilmankin. Koska tämä on äitini vanha koulukirja, on tämä täydennetty runsailla alleviivauksilla ja selityksillä. Enpä olisi arvannut, että hääporsas tarkoittaa selkäsaunaa.

Takakannessa sanotaan kuinka Kaarlo Bergbom on kuvaillut Nummisuutareita Kirjallisessa Kuukausilehdessä 1867, että "Nummisuutarit on paras komedia, minkä ikinä suomalainen mies on kirjoittanut". Toisaalta samaiselta Bergbomilta Kivi lainasi rahaa julkaistakseen teoksen, joten on luultavaa, että suopeasti on myös sisältöön suhtauduttu. Minulla ei ole 1800-luvun huumorintajua, joten en osaa arvioida sitä osaa kirjasta.

Tämä teos olisi varmaan mielenkiintoinen nähdä teatterin lavalla. Unohtakaa Seitsemän veljestä ja tarttukaa mieluummin tähän. En olisi arvannut, että Kivi on Suomen Shakespeare.

[Partasuti]

Ilmari Kianto: Punainen viiva.

Äitini oli ammoin kirjoittanut Nummisuutarien marginaaliin "Osta Kianto: Punainen viiva!". Ilmeisesti näin on myös tehty sillä kirja on tässä. Ensimmäisen kerran teos ilmestyi 1909 ja tämä versio on vuodelta 1964.

Kianto oli vielä elossa tämän painoksen ilmestyessä ja kirjaan on myös sijoitettuna valokuvia Matti Kassilan samannimisestä elokuvasta 1950-luvun lopusta. Näyttelijät ovat tosin liian hyvässä lihassa tarinan nälkiintyneisiin henkilöihin verrattuna. Takakannessa ohjaaja tarinoi kirjailijan kanssa elokuvan tauolla.



Kieliasultaan teksti on erittäin letkeätä ja sujuvaa. Kianto on varmaan pähkinyt päänsä puhki keksiessään synonyymeja sanoille.

"Raakoja rämeitä ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita, korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoitakin yksityisten havumetsien helmoissa."

Tavat ovat muuttuneet silloisista ajoista. Ilmeisesti tuolloin oli ihan hyväksyttävää syljeskellä tuvan lattialla vaikka vieraissa oltiin. Varmaankin sen takia Helsingin raitiovaunoissa oli asian kieltävä kyltti seinällä, jotta maalaiset ymmärtäisivät kaupungin hengen.

Teos alkaa mukavan iloisessa hengessä. Kuvaillaan siinä kuinka lasten nimeämisessä isännän vastuulla olivat pojat ja emännän tytöt. Riika-emännällä oli selvästi haluja viinimpään elämään. Kolmannen lapsensa hän risti Peata Parpara Raakeliksi. "Saakeli!", pystyi Topi-isäntä sen jälkeen vain päräyttämään. Ei noita nimeämisiä pitäisi naisten tehtäväksi jättää.

Lopummassa teos alkaa nopeasti kääntyä inhorealistiseksi elämäksi. Papin rouvassa suurin rasite oli tylsyys ja Nummisuutareissa pidettiin sentään positiivista virettä vaikeasta elämästä huolimatta. Mutta tässä perhe on jämähtänyt rutiköyhäksi metsän keskellä olevaan torppaan, jossa nukutaan rääsyissä lattialla russakoiden kanssa.

Mikäli Ilmari Kiannon muut teokset noudattavat samanlaista juonenkulkua, ei minun tee mieli niihin tutustua.

Ihan kirjan lopussa on äitini kynäilemä teksti "Papin tytär!". Liian myöhäistä voisin todeta, olen jo lukenut sen.

[Partasuti]

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä.

Sanoin, että tämä kirja kannattaa unohtaa, mutta vitsailin vain. Totta kai luettavaksi on tarkoitettu. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1870. Tähän kirjaan ei ole merkitty, koska tämä on painettu, mutta muistiinpanojen perusteella näin on tapahtunut viimeistään 1961. Takakanteen on merkitty hinnaksi 200 markkaa. Tuolloin ei ilmeisesti inflaatio ollut valtaisaa. Etu- ja takakantta kiertävä piirros on Antti Favénin luoma vuodelta 1910, joskaan tekijää ole kirjassa mainittu.

Luulen etten ole lukenyt tätä koskaan täydellisenä. Koulussa tietenkin tuli tavattua osia sieltä ja täältä, ja monet kohtaukset ovat tuttuja monesta suunnasta. Mutta itse kirja on jäänyt lukematta. Tämä onkin Aleksis Kiven ainoa romaani, muut ovat sitten näytelmiä, runoja, kertomuksia, kirjeitä.

Ja kun pohdin tuossa Nummisuutareita lukiessani oliko kirjan vanha tyyli minkä vuoksi sellaista, niin tämän perusteella tiedän että kyseessä oli nimenomaan vanhan tyylin tavoittelu. Jos Seitsemästä veljeksestä kampaa pois vanhat sanat, on teksti lähes nykyaikaa.

Onneksi tämä kuitenkin tuli vastaan sillä nyt tiedän juonenkulun suuret kaaret. Veljekset ovat aikamoisia hosujia. Ensin he polttavat saunansa Jukolassa. Siirryttyään uuteen paikaan he onnistuvat polttamaan myös uuden tupansa. Ja tietenkin joutuvat härkälauman ahdistamaksi hiidenkivelle.

Kovin puheliaita myös veljekset tuntuvat olevan. Jatkuvaa juttua riittää aiheesta kuin aiheesta. Toisaalta tuolloin ei tainnut juuri olla muita ajanvietteitä kuin keskustelu muiden kanssa.

Teos alkaa tunnetusti: "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää." Olen aina muistanut väärin, että kyseessä olisi pohjoisella rinteellä. Mutta ei, se on pohjaisella.

Pakollinen vaatekuvaus:

"Ilmausipa [Juhanin] päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen takkinsa kaulus nousi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneiden miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa."

Tämä oli sitten viimeinen kirja metsäsuomalaisesta kirjallisuudesta. Seuraavalla kerralla jotain aivan muuta.

[Partasuti]

Zsolt Harsányi: Magdolna.

Näen omistuskirjoituksesta, että tämän kirjan on isoisäni antanut isoäidilleni maaliskuussa 1945. Piti ihan katsoa milloin Jatkosota päättyi, oliko se vielä käynnissä tuolloin. Ei ollut, oli loppunut jo syyskuussa 1944. Lapin sota oli edelleen käynnissä, mutta isovanhempani asuivat jo selvästi etelämpänä.

Piti myös katsoa Wikipediasta onko tämä unkarilainen kirjailija ollut tunnettu kynäilijä aikoinaan. Ainakin tuottelias on ollut, mutta jopa unkarinkielinen Wikipedia on aika vaitelias tekijän suhteen. Sieltä selviää kuitenkin, että alkuperäisteos ilmestyi vuonna 1938. Kirjailija on mies niin kuin suurin osa tuonaikaisista. Tämä suomenkielinen painos on vuodelta 1944.

Tarina sijoittuu 1900-luvun ihan ensimmäisiin vuosiin ja kertoo aatelisperheen tyttärestä Magdolnasta, joka elää eristäytynyttä ja etiketin ohjaamaa elämää perheensä linnassa. Ja niin kuin kirjan otsikosta näkee, kyse on rakkausromaanista. Aloin lukiessani epäillä, etten taida kuulua kohderyhmään sillä sivutolkulla jatkuva kärvistely yksipuolisessa rakkaudessa alkoi jo hermostuttaa. Kuinka siitä oikein päästään eteenpäin.

Tarina saa ihan lopussa yllätyskäänteen ja kerronta päättyy siihen. Epäilen että näitä kirjoja pitäisi olla kolme kappaletta. Tämä ensimmäinen osa on merkitty Toukokuuksi. Mutta ei mielenkiintoni riitä selvittämään sen enempää. Tarinan asetelma toi mieleen Juhani Ahon Papin rouvan. Siihen mihin Magdolna päättyy, alkaa Papin rouva.

Kirjasta löytyy myös selvä keikarikuvaus:

"Šaketti mukautui hänen vartaloonsa kuin valettuna, hän oli kuin englantilaisten muotilehtien esittämä gentlemanni ratsastuskilpailussa. Hänen käyttäytymisensä oli jollakin tavoin huoletonta, hän ei ollut niin täsmällisen tarkka miten istui eikä istuessaan myöskään siirtänyt huolellisesti sivuilleen šakettinsa liepeitä kuten muut herrat. Hänen nilkkansa olivat hennot kuin naisen ja hänellä oli mustat silkkisukat, ensimmäiset silkkisukat, jotka Magdolna näki miehen jalassa. Myös hänen ranteensa olivat hennot kuin rotueläimen, käsivarret olivat rennot, kädet ruskeat ja etusormessa oli sinettisormus. Mutta suurin yllätys tuossa miehessä oli hänen päänsä. Hänen kasvonsa olivat sileäksi ajellut, ja siten ne sivusta katsoen, viiksettöminä ja oliivinruskeina muistuttivat petoeläimen päätä. Hänen hiuksensa olivat otsalta kammatut taaksepäin ja olivat ohimoilta jo huomattavasti harmahtavat. Vain sivulta katsoen saattoi huomata, että hänellä oli monokkeli oikeassa silmässään."

[Laurentius]

Ihan vain pikakommenttina tähän ketjun yksinäiselle sudelle - Partasudille - näitä ajatelmia on ihan mielenkiintoista lukea. Seuraavalla kirjastokäynnillä (tai siis nykyoloissa: varaus/tilaus ja nouto hyllystä maski naamalla) saattaa jokin näistä tulla mukaan.

Tällä hetkellä työstän Ken Folletin Taivaan Pilareita.

Englanninkielinen versio Ayn Randin Atlas Shruggedista on n. 5 vuoden työstämisen jälkeen n. 75% takanapäin. Koen sen enemmän kulttuuritekona ja tavoitteena kuin kirjallisena elämyksenä.

Yleisesti ottaen luen n. kirjan viikossa, dekkarien suurkuluttaja kun olen...