Ennen hyvä pukeutuminen oli selkeä merkki paremmasta yhteiskuntaluokasta. Niinpä kaikilla kynnelle kykenevillä oli insentiivi jäljitellä näitä parempiosaisia. Parempiosaiset olivat myös hyvin usein perinnöllistä yläluokkaa, jolle parempi pukeutuminen tuli tavallaan automaationa ja oletusarvona.
Pukeutumisen sosiaalihistoriaan paremminkin perehtyneitä täältä löytynee, mutta uskoisin että suuri murros alkoi toisesta maailmansodasta ja tuli näkyväksi 1960-70-luvuilla. Säätykierto toisaalta nopeutui huomattavasti kautta läntisen maailman, ja toisaalta vastakulttuuri hylkäsi porvarillisina ja taantumuksellisina pitämiään arvoja. Uskon hyvin, että esimerkiksi formaali pukukoodi koettiin hyvin ahdistavaksi ja ahdasmieliseksi, jopa siinä määrin että esimerkiksi isäni ei vielä tänäkään päivänä suostu laittamaan kravattia kuin hautajaisiin.
Tässä vaiheessa ilmeisesti klassisen pukeutumisen perinne ikäänkuin katkesi, kun nuoret eivät halunneet opetella pukeutumaan, eivätkä vanhemmat ja ympäröivä yhteiskunta välttämättä halunnut edes opettaa. Vallitsevaan ideologiaan kun ei sopinut, että puvuilla koreiltaisiin - Maripaitojen jne. historia on tästä aika mielenkiintoinen esimerkki.
Varmasti myös oma, negatiivinen vaikutuksensa on ollut myös noilla ravintoloiden puku- ja solmiopakoilla. Niinhän siinä käy, että jos anniskelun ehtona on kengät tai solmio, ostetaan halvin mikä löytyy. Vanhemmilta ja heidän ystäviltään muistan kuulleeni lukuisia tarinoita siitä, miten solmio viriteltiin nahkavyöstä tai etsittiin kauppa, joka vielä oli auki.
Nykyisin esimerkiksi muodin esikuvina toimivat julkisuuden henkilöt, jotka ovat julkisuuden henkilöitä etupäässä siksi että he ovat julkisuudessa. Kun tähän yhdistetään kertakäyttötuotteilla varsin tehokkaasti toimiva markkinointikoneisto, lienee selvää että laatuvaatetuksen mahdollisuudet nousta laajaan käyttöön eivät ole kaksiset.
