Tällä hetkellä toimituksissa töitä painavan toimittajasukupolven ammatinvalintaa on silmiinpistävästi ohjannut kaksi teosta: 80-luvulla ilmestynyt 'Suuri hainmetsästys' nimellä suomennettu kokoelma Hunter s. Thompsonin lehtijuttuja ja 1976 teattereihin saapunut Alan J. Pakulan ohjaama 'Presidentin miehet'.
Niinpä meillä on "ilonamme" iso nippu wannabe Thompsoneita, Woodwardina ja Bernsteinina.
Wannaben tragedia on se, ettei wannabe itse ymmärrä olevansa halpa kopio: "Jäljittelijällä on yleensä taipumus liioitteluun, koska hän ei näe asioiden välillä oikeaa syy- ja seurausyhteyttä. Jäljittelijä näkee vain pinnan ja tekee siitä omat, väärät tulkintansa". (Tuomas Enbusken Klinge -kolumnista)
Toimittajien naamagalleriassa on esiinnytty "ironisesti" savuke pitkässä imukkeessa, päässä keltaiset ray-ban shooterit ja vihreä pleksinen Las Vegas -lippis niin että hölmömpikin tajuaa että tässä sitä on oikea gonzo-mies (tai nainen).
Vähänkin vallankäyttöä lähellä sattuneista noloista kiinnijäämisistä väännetään refleksinomainen watergate -nimiväännös ja politiikasta etsitään innolla Suomen Richard Nixonia ja republikaanista puoluetta että omaan pulitzer -palkintoon pääsisi käsiksi näppärästi oikotietä pitkin peruskouluenglannilla tehdyillä tökeröillä käännöksillä.
Yhden sortin larppausta siis.
Huvittavaa porukkaa. Tahtomattaan.