Minkä nyt ammatillisilta lukemisiltani ehdin, olen kahlannut Dostojevskin Idioottia läpi. Unelmana joskus vielä lukea joitain näitä teoksia alkuperäiskielellä.

^ Luin Idiootin tuossa kuukausi sitten, meni heittämällä lempikirjojeni joukkoon. Nyt sitten luettavana Pasternakin Zivago...

-

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Lainaus käyttäjältä: sivu 22Ikkunan luona, selin huoneeseen, seisoi kookas, leveähartiainen mies tuijottaen ulos syksyn harmauteen. Nyt hän kääntyi hitaasti ja levollisesti ja katsoi muista välittämättä suoraan Palmuun. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin minä - ja se on aika paljon. Hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja avoimet ja hänen olemuksessaan oli ensi hetkestä alkaen jotakin turvallista ja luottamusta herättävää. Ehkä parhaiten kuvaan hän sanomalla, että hän ulkomuodoltaan oli juuri sellainen tarmon ja toimen mies, johon nuoret tytöt rakastuvat. - Mutta - ja kuta enemmän häntä katseli, sitä suuremmaksi muodostui tuo mutta -. Hänen ryhtinsä oli liian jäykkä, liian tärkeä niin nuorelle miehelle. Oli kuin hän liian raskaasti ja liian varhain olisi joutunut raivaamaan itselleen oman tien ja liian varhain joutunut vastuunalaiselle paikalle olematta ehdottomasti varma itsestään ja siksi perin herkästi vainuten ivaa ja arvostelua muiden taholta. Häneltä puuttui aivan ilmeisesti sovittavaa huumorintajua ja se teki varmasti hänen elämänsä vaikeaksi. Jos hänen kehityksensä jatkuisi samalla tavoin, tulisi hänestä varmaan myöhemmällä iällään varsin sietämätön ihminen.

^ Bravo!

Taide on jotain mikä tapahtuu yleisön korvien välissä, teokset ovat yhtä kuin ne tunnereaktiot joita ne sinussa herättävät.

Jotkut kirjat menevät ihon alle ja tämä Antti Heikkisen esikoisromaani teki sen minulle. Hyvin, hyvin intiimi kokemus, pintaan tuli muistoja ja tuntemuksia vuosikymmenien takaa - kipeitäkin - jotka taas laittoivat pohdiskelemaan omaa elämää, tätä päivää ja huomista.

Sopivan kevyttä kesälukemista

^Antti Tuomaisen dekkarit ovat oikein hyviä. Pidän muutenkin nykyään suomalaisesta ja skandinaavisesta dekkarimeiningistä, hyvää kesä-, ilta- ja viikonloppulukemista.

Lukuvuorossa Stephen Fry: Fryn aikakirjat.

Kirja tuli ostettua impulssiostoksena, tiedän kyllä Fryn ja pidän hänen edustamastaan huumorin lajista, mutta miehen taitavuus kirjoittajana tuli yllätyksenä. Tyyli on mukavan lupsakkaa, Fry ikään kuin jutustelee lukijalleen.

Kirja kattaa Fryn elämänvaiheet parikymppisestä kolmekymppiseksi, johon jaksoon sisältyivät miehen opiskelut Cambridgen yliopistossa sekä nousu 80-90 -lukujen tv-komedioiden tunnetuimpien tähtien joukkoon.

Itselleni kirjan mielenkiintoisinta antia oli se, miten tärkeältä tämän kirjan antaman vaikutelman perusteella brittiyhteiskunnassa vaikuttaa - tai vaikutti - henkilön opintohistoria, siis lähinnä kummassa yliopistossa, Cambridgessa vai Oxfordissa olet opiskellut? Ne yliopistosolmiot eivät tämän perusteella ole todellakaan mitään vitsejä, sinusta taidetaan vetää hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, minkä collagen raidat kauluksesi alla riippuvat.

Oli miten oli, Fry harrasti opiskeluvuosinaan omien puheidensa mukaan lähestulkoon kokopäiväisesti ylioppilasteatteria seurueessa johon kuului sellaisia nimiä kuin Emma Thompson ja Hugh Laurie, kävi opiskelijafestareilla nauramassa mahansa kipeäksi sen toisen yliopiston, siis Oxfordin, opiskelijan, Rowan Atkinsonin, esityksessä, harrasti tietokonenörttiylyä jonkun Douglas Adamsin kanssa...

Mika Nousiaisen Metsäjätti on jättämässä tällä hetkellä kuivaksi. Ei yhtään yllätyksellistä vivahdetta henkilöissä eikä ympäristöissä, ennakoitavia ja loivia käänteitä. Yritän vielä jauhata, mutta voi olla että jätän kesken (on sentään lyhyt jos ei muuta). Vadelmavenepakolainen miellytti aivan eri tavalla, joten odotukseni olivat korkealla - ehkä teema vain oli niin läheinen?

Toivon että Huovisen Joe-setä ei petä, se odottaa vielä hyllyssä. Pietari Suuri hatun polki oli mieleen, osittain ehkä taas tutun teeman takia.

Huovinen ei petä koskaan. Itse tykkään eniten hänen novelleistaan. Paras on yksinäisen miehen ruokkimien varisten lisääntymistarina.

Noita solmioraitoja ei aina pysty ulkoapäin tutkimaan ja tulkitsemaan. Tarvitaan systeemin sisään kasvaneen henkilön kirjoittama teos kuvaamaan kulttuurin todellinen luonne.

Lainaus käyttäjältä: Ketunpoikanen - 06.09.18 - klo:21:44
Mika Nousiaisen Metsäjätti on jättämässä tällä hetkellä kuivaksi. Ei yhtään yllätyksellistä vivahdetta henkilöissä eikä ympäristöissä, ennakoitavia ja loivia käänteitä. Yritän vielä jauhata, mutta voi olla että jätän kesken (on sentään lyhyt jos ei muuta). Vadelmavenepakolainen miellytti aivan eri tavalla, joten odotukseni olivat korkealla - ehkä teema vain oli niin läheinen?

Toivon että Huovisen Joe-setä ei petä, se odottaa vielä hyllyssä. Pietari Suuri hatun polki oli mieleen, osittain ehkä taas tutun teeman takia.

Itselläni Metsäjätti meni parilla istumalla juuri tuossa kuukausi sitten. Helppolukuinen mutta tosiaan ei juuri tarvinnut pelätä yllättyvänsä tai hämmästyvänsä sitä lukiessaan.

Juuri sain päätökseen kirjan Vilpitön Mieli. (Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta) Jos kirjan tarinat pitävät edes murto-osan verran paikkaansa, niin eipä tee ihan heti mieli sijoittaa vaivalla tienattuja pennosiaan perinteiseen kuvataiteeseen. Noh, onneksi on tullutkin harrastettua enemmän seinäveistoksia, ryijyjä, taidejulisteita ja designia, eikä niinkään perinteisiä tauluja mitä seinien koristeluun tulee...

Nyt on menossa Thomas Eriksonin Psykopaatit ympärilläni �" kuinka tunnistaa ja välttää manipulointi. Mielenkiintoinen kirja, rakentuu käyttäytymismalleja kuvaavan DISA-luokittelun varaan (kuten saman kirjoittajan edellinen Idiootit ympärilläni), ja on jo pelkästään näiden neljän arkkityypin kuvailun vuoksi antoisaa luettavaa.

Psykopaatteja koskevat osat tekevät pikkuisen vainoharhaiseksi. Maailma näyttäytyy tätä lukiessa koko lailla hyytävänä paikkana.

Työn alla Ken Wilbergin Trump ja totuuden jälkeinen maailma.

Nimestään huolimatta kirjan fokus ei ole Donald Trumpissa, Wilberille Trump on vain kulttuurievoluution vääjäämätön tuote ja kirja keskittyykin kuvaamaan kulttuurievoluutiota ja ihmisten eri kehitysvaiheissa olevien identiteettien vaikutusta länsimaisten yhteiskuntien nykytilaan, josta Wilber käyttää kuvaavaa nimitystä kulttuurisota.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä kirja.