Keikarin foorumi

Olavin kirjoituksessa särähti pahasti korvaan seuraava toteamus Dowlandiin liittyen: "Kitarasovituksia en kuuntele." Toinen (pimeä) puoleni on klassisen kitarismin harjoittaminen, joten ihmettelen kuinka voit kuunnella periodisoittimille tehtyä kosketinmusiikkia flyygelillä soitettuna, muttet luutulle sävellettyä musiikkia luutun hyvin läheisellä sukulaissoittimella esitettynä? Itse olen soittanut huilu-kitaraduossa Dowlandia ja se toimii mielestäni erinomaisesti.

Okei, vähän turhan jyrkästi ilmaistu. Tähän asti luutun pehmeä ääni on vain toiminut paremmin, että sen periaattellisemmasta asiasta ei ole kyse! Sen verran pehmennän, että nautin kyllä kitarasovituksista konserteissa. En ole oikein löytänyt syytä kuunnella kitaraversioita levyltä, kun luuttutulkintoja riittää kuunneltavaksi.

Hyvä aihe! Tämä vähän kuitenkin särähti omaan korvaani - sekä siinä mielessä että en usko varsinaisen ns. taidemusiikin kuuntelijapiirien olleen sen laajempia sotia edeltävänä aikana kuin niiden jälkeen enkä ole, näin E-P Salosta lainatakseni, taipuvainen ajattelemaan että paras olisi nähty jo - päinvastoin, näin "nykytaidemusiikin" suurkuluttajana voisin sanoa uskon olevan pikemminkin että paras on vielä edessä. Osittain tässä on oma lehmä ojassa, omat instrumenttini kun ovat nyttemmin, villin nuoruuden pianonsoitteluiden jälkeen (orkesteri)lyömäsoittimet ja laulu, joista ensimmäiselle on alettu kirjoittaa todella mielenkiintoista soitettavaa vasta viime aikoina. :)

Kun tässä ketjussa ollaan vasta "länsimaisen taidemusiikin" alkutaipaleella, en viitsi vielä paukuttaa tänne täyslaidallista nykymusiikkisuosituksia, vaikka iso osa tämänhetkisistä suosikeista löytyvätkin nimenomaan 2000-luvun puolelta. ivymania voisin kompata vielä siten, että mainittujen varsinaisten jazzarien lisäksi afro(amerikkalaisella) musiikilla on ollut todella mielenkiintoinen vaikutus etenkin amerikkalaiseen 1900- ja 2000-lukujen orkesterimusiikkiin. Sinänsä yhteys ei ole tosiaan uusi: tuon mainion renessanssimusiikki - blues -rinnastuksen lisäksi barokkimusiikki on paikoin hyvinkin svengaavaa.

Menettämisellä mielessäni oli ehkä enemmänkin se, että kodeissa soitettu musiikki on vaihtunut pitkälti popmusiikkiin. Ja popmusiikki tavallaan unohtaa monet jo keskiajalta hyväksi havaitut jutut - enemmän revoluutiota kuin evoluutiota. Sama evoluution puuttuminen vaivaa joitakin epäonnistuneempia nykyklassiskokeiluja. Ehkä pidän progesta, koska se on kuin rokkia johon on otettu klassisia elementtejä takaisin.

Mutta huoli pois, nykymusiikin osalta minullakin riittää suosituksia. Eräs parhaista tuntemistani suurteoksista on sävelletty 1950-luvun jälkeen, siitä lisää myöhemmin...

Suomalaisten miesten klassisen musiikin tuntemus on yhtä huonolla tolalla kuin klassisen pukeutumisen. Kuten pukeutuminen, myös klassinen, elegantti musiikki menetti asemansa sodanjälkeisinä vuosia. Huomaan, että myös Keikarin foorumin musiikkikeskustelu on pitkälti pysynyt afroamerikkalaistaustaisessa musiikissa (jossa ei toki ole mitään vikaa). Tämän puutteen aion korjata, sillä kyllähän herrasmiehen on syytä tuntea kulttuurinsa.

Oletan, että kaikki pitävät klassisesta musiikista jossain määrin. Ainakin Kubrickin elokuvissa. Ongelma kuunteluharrastuksen aloittamisessa on lähinnä tiedon puute, teosten ja levytysten valtava määrä sekä keskittymiskykyä vaativa pituus. Onneksi Spotifyn ansiosta kuuntelukynnys on madaltunut ratkaisevasti. Aion käydä aikakausia läpi kronologisesti, ja tässä ensimmäisessä ketjussa esittelen lyhyesti pari suosikkiani renessanssin aikakaudelta.

Renessanssimusiikki kehittyi, kun polyfonia eli moniäänisyys oli siirtynyt laajempaan käyttöön keskiajan kirkkolaulusta ja se jalostui hiljalleen kohti kulminaatiopistettä joka saavutettiin barokkimusiikissa. Laulu oli yhä tärkeämmässä osassa kuin instrumentaalimusiikki. Renessanssimusiikki kuulostaa klassisen puhtaalta (joskin se on usein epäpuhtaissa virityksissä), mutta yksinkertaisemmalta ja tunnelmaltaan keskiaikaiselta.

Minulle renessanssimusiikki on eräänlainen klassinen musiikin blues. Se on surullista, sielukasta mutta melko yksinkertaista musiikkia, joka on ponnahduslauta barokin ylittämättömiin saavutuksiin.

John Dowland (1563-1626)
Englantilainen John Dowland lienee tunnetuin säveltäjä-luutunsoittaja, joka muistetaan etenkin melankolisista lauluistaan. Näistä tunnetuin lienee Lachrimae (tai Flow My Tears), jossa on kaunis neljän laskevan sävelen "kyynelmotiivi". Vaikka Dowlandin musiikilla on yläluokkaiset lähtökohdat kuninkaiden hoveissa, hänen kappaleitaan luuttuavan voisi hyvin kuvitella nälkiintyneen näköiseksi trubaduuriksi kauniin neidon ikkunan alle. Itse pidän etenkin instrumentaaliversioista, sillä minut voimakas klassinen laulu jotenkin vieraannuttaa hennon luutun tunnelmasta. Kitarasovituksia en kuuntele.

Soololuutulle: http://open.spotify.com/album/1WHFEZXYiaViz0O7W1KFV1
Fretwork-yhtyeen muhkeampia jousisovituksia: http://open.spotify.com/album/19pe7q5LiLGqolvDvDHvto

Byrd, Gibbons, Sweelinck (n. 1500-1700)
Harvalla tulee renessanssimusiikista ensimmäinen mielleyhtymä kosketinsoittimiin, mutta virginaalille, uruille ja cembalolle sävellettiin myöhäisrenessanssin aikana. Sävellykset tehtiin yleensä yleisesti kosketinsoittimille, joten miksipä niitä ei voisi soittaa myös flyygelillä. Glenn Gould: http://open.spotify.com/album/7kG7NoayHXtAikrNe7UP7w


Olkaapa hyvät, odotan mielenkiinnolla löytyykö aiheeseen mielenkiintoa.

MUOKS: tämän ketjun aiheena olkoon a) renessanssimusiikki sekä b) yleisesti keskustelu länsimaisen klassisen musiikin asemasta, mutta sivuraiteet sallittakoon. Teen myöhemmin ketjuja muista aikakausista, joten suosituksia voi keskittää sinne jotta niitä on helpompi löytää.