Frank Herbert: DuneSilloin kun olin lukiossa, yksi luokkatovereistani oli innokas tieteiskirjojen lukija. Arthur C. Clarke, Robert A. Heinlein ja Stanisław Lem taisivat olla niitä, joiden tuotoksia hän ahmi. Hänen innoittamana minäkin kahlasin muutaman silloin lävitse, mutta varsinainen kiinnostus jäi tavoittamatta.
Nyt kun Dyynistä on tulossa ehkä ensi lokakuussa tuorein filmatisointi, tiedostin pohjana olevan kirjan olemassa olon ja päätin lukea ensin sen. Kuulemani perusteella tämä on jonkinmoinen klassikko alallaan. Kirja ilmestyi ensimmäinen kerran 1965 ja tämä versio on painettu joskus 2010 jälkeen. Näissä englanninkielisissä kirjoissa ei usein ilmaista painovuotta tarkasti.
Tekstin tyyli ei ole korukielistä vaan pikemminkin asiallista kerrontaa, jota tahdittavat satunnaiset kauniimmat virkkeet. Pääosa tekstistä on henkilöiden välistä keskustelua. Yleensä tarinassa valitaan yksi henkilö, jonka näkökulmasta tarinaa viedään kullakin hetkellä eteenpäin, mutta tässä on mielenkiintoisesti annettu lukijalle monin paikoin kaikkien osapuolten mietteet tiedoksi. En ole kohdannut tällaista aiemmin.
Frank Herbert on luonut aikamoisen maailman yhden kirjan perustaksi. Hän on miettinyt hyvin tarkasti minkälaisen taustan tarinan tueksi tarvitaan. Henkilöiden historia, kulttuuri, uskonto ja koulutus on mietitty loppuun. Ehkä tämän ja myös myöhemmän menestyksen takia, Herbert kirjoitti viisi muutakin kirjaa samaan sarjaan ja hänen poikansa vielä lisää.
Kirjaa lukiessani tuli mieleeni yhtäkkiä, että tämä on varmaan toiminut yhtenä merkittävänä innoittajana Tähtien sota -elokuville. Kauhistuttavat hiekkamadot, aavikkoväki ja miekkataistelut tuntuvat samalta kuin Tähtien sodissa.
Ja noista miekoista puheenollen, kirjassa on eripuolille vetävä kaksinaiskehitys tekniikan suhteen. Avaruusmatkailu on jo löydetty ja voimakentät kehitetty, mutta edelleen taistellaan miekoilla ja veitsillä. Niin kuin Tähtien sodissakin. Ja myrkyttäminen tuntuu olevan yleinen tappamisen keino Dyynissä.
Vaikka kyseessä on tieteistuotos, on avaruus vain sivuviitteenä kirjassa. Sinänsä mielenkiintoisesti, sillä kirjan ilmestymisen aikoihin Yhdysvalloilla oli kova vauhti kohti kuuta, mutta tästä huolimatta on Frank Herbert jättänyt varsinaisen avaruuden arkipäiväiseksi asiaksi. Onko tämä muotia vastaan kulkemista vai tiedostamatonta henkilöiden dynamiikkaan keskittymistä, sitä en tiedä.
Lopuksi pakollinen vaatekuvaus:
"
The Duke was tall, olive-skinned. His thin face held harsh angles warmed only by deep gray eyes. He wore a black working uniform with red armorial hawk crest at the breast. A silvered shield belt with the patina of much use girded his narrow waist."