Keikarin foorumi

Onko lähdettä, josta asian pystyisi tarkastamaan?

Ruskea ja harmaa ovat seuraavat maltilliset värivaihtoehdot, ja aineeksi puuvilla tai pellava mikäli rypyt eivät haittaa.

The Marquis de Sade: The 120 Days of Sodom

Markiisi de Sade oli nimenä tuttu ja tiesin, että hän kuuluu siihen armoitettuun kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat saaneet tyylisuunnan nimettyä itsensä mukaan. Olin kuvitellut, että sadismi tarkoittaisi kevyttä pepulle läpsimistä, niin kuin oletus on näissä vanhoissa tarinoissa. Olin täysin väärässä. Jos tavallinen kansalainen tietäisi kirjan sisällöstä, vaatisi hän teosta kiellettäväksi.

Markiisi de Sade kirjoitti teoksen vedoksen 1785 reilussa kuukaudessa ollessaan haureuden vuoksi vangittuna Bastillessa juuri Ranskan vallankumouksen äärellä. Markiisi oli valmistellut teosta jo muutama vuosi aiemmin ja onnistui tämän vuoksi näin nopealla aikataululla. Tämä versio on vuodelta 2016 ja pohjautuu 1930-luvun kopioon, jolloin oli viimeinen aika kun ulkopuoliset pääsivät vielä käsiksi tekstiin.

Alkuperäinen teos on kirjoitettu 12 metriä pitkälle ja 11 senttiä leveälle käärölle pienellä käsiasialla. Markiisi joutui kirjoittamaan tekstin salassa ja halusi tuloksen olevan helposti rullalle käärittävissä ja piilotettavissa. Hänet siirrettiin yllättäen yön aikana toiseen vankilaan ja käärö jäi seinään sisään. Sieltä sen poimi eräs mies, joka myi käärön aristokraatille. Hänen suvussaan tuotos oli seuraavan kolmen sukupolven ajan, kunnes sadan vuoden kuluttua, 1900-luvun alussa ulkopuoliset pääsivät ensimmäisen kerran tutustumaan siihen. Nyt käärö on ilmeisesti Ranskan valtion hallussa.

Juoni on periaatteessa kuvaus miehistä, jotka elävät täysin hekumalle. Heillä on myös absoluuttinen valta sen toteuttamiseen rajoitteena vain mielikuvituksena, eivätkä he voi joutua teoistaan vastuuseen. Sadismi, sodomia ja alistaminen on heille luontaista. Ja tuo on sentään kauniisti ilmaistu verrattuna siihen mitä kirjassa on.

Teos on niitä, jotka kannattaisi jättää lukematta vaikka klassismi kiinnostaisikin. Kirja ei jätä ketään tunteettomaksi, eikä lukija ole enää entisensä.

Lopuksi pakollinen vaatekuvaus.

[A] kind of small surcoat, very tight-fitting, light, and open like a Prussian uniform, but far shorter and reaching no lower than halfway down the thighs; this little surcoat, fastened at the waist and tails as with all uniforms, was to be of pink satin lined with white taffeta; the facing and cuffs were of white satin, and beneath was a kind of short jacket or waistcoat, also of white satin, with matching breeches that had a heart-shaped opening below the waist at the back, so that reaching through this slit one could grab the arse without the slightest difficulty; a ribbon tied in a large bow fastened the flap, and when one wanted this part of the child to be completely bare all one had to do was pull on the bow, which was of a colour chosen be the friend to whom the virginity belonged[.]

Tuo oli aika hyvä, olen lukenut Alastalon salissa.

Hankin Arne Jacobsenin suunnitteleman seinäkellon. En vielä tiedä mihin laitan sen, mutta eiköhän sijainti sille lopulta löydy.

Näissä pitäisi olla jonkinmoinen sormituntuma kuinka paksua on 350-grammainen. Valmiiseen pukuun sitä ei ole merkitty.

Ivan Goncharov: Oblomov

Kirjan kannessa kuvataan hahmoa laiskuuden kuolemattomaksi sankariksi, joten aika helposti lähti kirja mukaani. Vetäisikö hän vertoja saamattomuudessa Putkinotkon Juutas Käkriäiselle. Vetää ja menee vetelyydessä ihan omalle tasolleen. Alun perin teos ilmestyi vuonna 1859, tämä versio on vuodelta 2020.

Teos alkaa sillä kun nimihenkilö Oblomov herää sängyssään kahdeksalta aamulla. Hän on päättänyt nousta ajoissa sillä huolia on päivällä pohdittavaksi. Noususta ei vain tahdo tulla mitään. Hänen miespalvelijansa tuo aamuteen nautittavaksi, joten se kannattanee juoda ensin mihinkään ryhtymistä. Oblomov tulee todenneeksi, ettei teetä varten tarvitse nousta istumaan. Onnistuuhan sen juominen makuuasennossakin. Yhdessä vaiheessa hän on jo laskemassa toista jalkaansa lattialla olevaan tohveliinsa vain vetääksen koipensa takaisin. Sitten alkaa jo puolen päivän tienoo olla lähellä eikä Oblomov ole vieläkään saanut itseään ylös.

Goncharov aloitti kirjan kirjoittamisen keskelle sijoitetulla pitkällä unijaksolla, joka taustoittaa Oblomovin toimintaa. Ei hän syntyjään täydellinen vetelys ole, hän on vain ajautunut siihen osin verenperintönä, mutta myös olosuhteiden myötä. Teos on tarkoitettu koomiseksi samalla tapaa kuin Kuolleet sielut, mutta tunteeni eivät ihan sellaisia olleet lukemisen aikana. Melkein harmitti minkälaisiin ongelmiin Oblomov joutui tekemättömyytensä vuoksi.

Kirjasta rantautui venäjään ilmaus oblomovilaisuus kuvaamaan laiskuutta samalla tapaa kuin macchiavellimaisuus omien etujen tavoittelussa. Ilmeisesti ilmaus on Venäjällä tunnetumpi kuin maan ulkopuolella. Yksi syy voi olla se, ettei kirjasta ole ennen tätä versiota ilmestynyt kunnollista käännöstä puoleen vuosisataan.

Mutta Venäjällä teoksesta kehkeytyi suosittu nopeasti ja nykyään se arvotetaan samalle tasolle Anna Kareninan ja Rikoksen ja rangaistuksen kanssa. Jopa Tolstoi ja Chekov kehuivät tätä aikoinaan.

Lopuksi pakollinen vaatekuvaus.

A young man of about twenty-five entered, aglow with health, his cheeks, lips and eyes smiling. It made one positively envious to see him. He was immaculately groomed and attired and there was a dazzling freshness about his face, linen, gloves and tailcoat. He wore a watch chain on his waistcoat, festooned with tiny trinkets. He drew out a handkerchief of the finest cambric, perfumed with oriental fragrances, took a sniff, passed it nonchalantly over his face and glossy hat and dusted off his patent-leather boots.

Olen hankkinut olohuoneeseen sohvan kun kerta tilaa on runsaammin käytettävissä. Kangasvalintakin on harkittu. Mikä on parempi kuin flanukkahousut. Tietenkin flanukkasohva. Uusiseelantilaisen lampaan villasta tehty.