Näytä kirjoitukset

Tässä osiossa voit tarkastella kaikkia tämän jäsenen viestejä. Huomaa, että näet viestit vain niiltä alueilta, joihin sinulla on pääsy.


Aiheet - i v y m a n

Sivuja: 1 2 [3]
34
Pchanin Italigente-ketjuun postittama erinomainen huomio (alla) inspiroi tämän viestiketjun aloituksen.

Lainaus käyttäjältä: "Pchan"
Ymmärrän toki, että joku muu haluaa 20 vuoden käyttöiän omaavan tuotteen näyttävän 50 vuoden takaiselta. Toisaalta, aika harvassa ovat ne, jotka vaalivat 100 vuotta vanhaa tyyliä.

Tässä ollaan sartoriaalisten ikuisuuskysymysten äärellä. Mikä määrittelee tietyn tyylin / lookin ajattomaksi ja missä määrin / milloin jostain tyylistä tulee auttamattoman vanhanaikainen?

Itse en ole löytänyt täydellisiä - tai edes sinne päin - vastauksia, kysymys on varsin moninainen, ja mielipidettä / totuutta löytynee niin monta kuin vastaajaa. Kirjoitan tätä keittiössäni, istun Aallon tuolilla no 69, ylläni punainen  Fred Perry -pikee (valkoisin ja tummansinisin trimmein), Shrink To Fit 501t, tummansiniset sukat. Aiemmin illalla jalassani olivat suklaanruskeat Sanders Hi Top -chukkat ja yllä 'natural' Baracuta g9. Ajaton, kasuaali look, jonka jokainen elementti on keksitty vähintään 50 vuotta sitten, mutta jonka osasia - yhdessä tai erikseen - näkee tämänkin päivän trendiperhosten yllä. Samoin tuoli, jolla istun: suunniteltu alun perin kolmikymmenluvun puolivälin paikkeilla.

Itse uskon kaikessa, niin pukutumisessa kuin muotoilussa  moderniin (pitäisikö sanoa modernistiseen) tyyliin, josta on tullut klassista ja ajatonta, silloin tällöin trendimaailmassa esiin pompsahtavaa ja taas pois menevää. En välitä vähääkään siitä näytänkö josta kusta vanhanaikaiselta, keki-ikäiseltä tai tylsältä, jos itse seison pukeutumiseni - ja sanojeni takana. Myönnettäköön, olen keski-ikäinen, jollen nyt, niin ainakin pian, usein olen myös tylsä, mutta vanhanaikainen: en koskaan.

35
Kulttuuri / Millaista kirjallisuutta suositte?
« : 15.04.09 - klo:09:26 »
Millaista kirjallisuutta keikarilaiset suosivat? Faktaa? Fiktiota? Vakavaa? Hömppää? Kaikkea siltä väliltä ja vähän enemmän?

Omat suosikkini ovat laajalla skaalalla. Luen niin faktaa kuin fiktiotakin, ja kaikenlainen roskakirjallisuudeksi luokiteltavakin tippuu toisinaan. Usein käy niiin, että saatan lukea muutamaakin opusta yhtä aikaa. Esimerkiksi parhaillaan työn alla ovat Peter Ackroydin erinomainen Lontoo-historiikki 'London - A Biography' (suosittelen kaikille anglofiileille ja eritoten Lontoo-friikeille) ja kovaksi keitetyn rikoskirajllisuuden nykytaitaja Edward Bunkerin 'Verikoirat'. Olen - alakaen ihan alan klassikoista (Chandler, Spillane jne) nk. hard boiled -dekkari- / rikosromaanityylin ystävä, mutta jostain syystä Bunkeriin tutustuminen alkoi vasta eilisiltana.

Dekkareiden ohella luen scifiä (nykyään vähemmän kuin ennen), historiallisia romaaneja (kaiken sortin jöötikin käy, kunhan ei ole mitään romantiikkaosastoa), historiaa (faktapuolta siis, niin aate-, taide- kulttuuri- kuin yleinenkin historia käy), jopa miekka ja magia -fantasiaa (heh) ja kaiken maailman muuta.

36
En tällä haavaa muista, mainitsinko aiheesta jolle kulle foorumistille yksityisviestinä, vai tuliko uhottua joskus julkisesti, että kirjoitanpa esseetyyppisen postituksen toimivasta vapaa-ajan pukeutumisesta. Aihetta pitkään – kuukausia – haudottuani päätin tarttua toimeen. Lopputulokseksi muodostui kuitenkin yritys ja erehdys –metodin myötä jotain muuta, kenties jonkin sortin kirjoitelma vapaa-ajan pukeutumisen itseäni lähellä olevista ulottuvuuksista. Esseeksi alla olevan kutsuminen olisi kenties turhan mahtailevaa, ammattikirjoittaja kun en ole. Eli aiheeseen.


Näkemyksiä toimivasta casual-tyylistä

Vapaa-ajan pukeutuminen,, ja sen toteuttaminen hyvällä maulla, valitsemani tyylillisen viitekehyksen on itselleni läheinen aihe. Vietänhän yhdeksänkymmentäyhdeksän ja puoli prosenttia valveajastani muissa vaatteissa kuin kokopuvussa, juhlatamineista puhumattakaan. Työni kun on sitä sorttia, että itseäni pidettäisiin umpihulluna, jos ilmestyisin typaikalle taikka –palavereihin täydessä pukutällingissä. Lisäksi, seuraavaa yhtälö:

muodollinen pukeutuminen = hyvä tyylitaju
Epämuodollinen pukeutuminen = huono tyylitaju


Ei mielestäni ole millään muotoa vedenpitävä. Päin vastoin, hyvä tyylitaju on ennen kaikkea tilanteiden ja olosuhteiden ymmärtämistä. Näin ollen, tasokkaalle vapaa-ajan pukeutumiselle, josta jäljempänä käytän termiä ‘casual’, on varmasti paikkansa. Ja, kun kyseessä on epämuodollinen, vapaa-aikaan tarkoitettu tyyli, olemme säännöstön ja etiketin suhteen harmaalla alueella, pitäen toki mielessä perussäännön, joka rajaa casualtyylin muodollista pukeutumista edellyttävän työelämän ja pukeutumiskoodillisten juhlatilaisuuksien ulkopuolelle. Huomautettakoon vielä, että em. syystä vieroksun ‘business casual’ -termiä, joka ei tarkoita itselleni oikeastaan juuri mitään. Toisin sanoen, casual on casual ja business on business, eli pukua vaativassa työelämäsä oltakoot puku yllä ja vapaa-ajalla oltakoot joko ei-muodollisia tai puku yllä, jos siinä viihtyy. Kysehän on vapaa-ajasta. Niin ikään, ‘smart casual’ on terminä ja määrittelynä jotenkin olematon, sillä tyylitajuisen miehen pitäisi ymmärtää olla ‘smart’ ja ‘sharp’ myös vapaa-aikanan ilman erillistä kehotusta.

Oma lähestymistapani casualpukeutumiseen on amerikkalaistyylinen, Ivy League –lähtöinen, muutamasta syystä. Ivy on jo peruslähtökohdiltaan rentoa – myös muodollisempana tulkintanaan – kun tyyliä vertaa vaikkapa klassiseen brittityyliin. Irtotakit ovat hartialinjaltaan pehmeitä, luonnollisia ja niiden leikkaus eroaa runsaasti usein vartalonmyötäisestä, sotilaallisesta brittityylistä. Vertailtaessa jenkki-irtotakkia ja perienglantilaista hacking jacketia erot ovat huomattavia. Perustellakseni Ivy-lähestymistapaa koen, että joudun hieman avaamaan omaa pukeutumishistoriaani, sikäli kun se tämän tekstinpätkän osalta on olennaista.

Innostukseni Ivyyn on syttynyt pitkän ajan kuluessa, englantilaislähtöisen (sic) mod-alakulttuuriin nuorella iällä heränneen kiinnostuksen myötä. Todettakoon, että runsaat parikymmentä vuotta sitten jo termi Ivy League oli täysin tuntematon. Pitkän ajan kuluessa palat alkoivat loksahtaa kohdalleen ja Ivy-tyylin esoteeriset salat avautua. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Tämä pitää paikkansa: nykyään koen runsaita vaikeuksia pukeutua irtotakkiin, jonka hartialinja ei ole luonnollinen, joka korostaa liikaa vyötärölinjaaja jonka yksityiskohdat ja siluetti eivät yleisesti ottaen ole ‘oikein’. Kauluspaitani on – tietyin säännön vahvistavin poikkeuksin – oltava button down, ja kauluksen pitää taipua kauniisti, orgaanisesti ja on suositeltavaa että myös paidan niskassa on nappi ja paidan selässä on keskilaskos. Paidan ei välttämättä tarvitse olla Amerikan-tuontia: se voi olla vaikka naapurin rouvan ompelema, kunhan yksityiskohdat ovat kohdallaan ja laatu on riittävä. Ja kengät, Ameriikan Raitilta, totta kai. Eri toten kun on kyse loafereista tai wingtipeistä. Toki omistan myös britti- ja italialaisjalkineita, mutta kyseiset yksilöt ovat sellaisia, jotka soveltuvat ‘The Lookin’ osatekijöiksi.

Ivy-tyyli, ‘The Look’, kuten seuraamaani, palvomaani ja rakastamaani Yhdysvaltain tasokkaista korkeakouluista alkunsa saanutta, mustien jazz-artistien ainaamaa ja Lontoolaisetn modernistien Eurooppaan tuomaa pukeutumiskulttia kutsutaan,  toimii erinomaisena casualtyylin peruslähtökohtana. Luonteeltaan rento Ivy toimii casualina versionaan nimittäin jopa paremmin kuin muodollisena, kahdesta syystä. Tyyli on perusolemukseltaan rento, mutta silti samalla varsin skarppi, ja ei-formaalien ivy-lookiin soveltuvien vaatteiden hankinta Euroopasta on huomattavasti vaivattomampaa kuin muodollisemman puvuston. Oikean sack suitin kohtuhintainen hankkiminen muualta kuin Internetistä on ainakin suomalaiselle lähes mahdotonta, lukuun ottamatta reissua Lontoon John Simonsille tai satunnaista onnenpotkua vaikkapa kirpputorilla. No. Takaisin asiaan.

‘The (casual) Look’in toteutumiseksi tarvitaan muutama hyvin valittu vaatekappale. Pue yllesi button down, jossa kaulus taipuu kauniisti, materiaalina kunnon tuhti oxford, yksivärisenä tai university stripe –raidoin. Kesämmällä myös voimakaat ginghamit, plaidi tai uskaliaalle kaverille aito madras tulevat kysymykseen. Yhdistä paita vaikkapa beigeihin, kapealinjaisiin chinoihin, jotka ovat laskoksettomat (flat front) ja joissa ei – herra nähköön – ole ommeltuja lahjekäänteitä. Valitse kengiksi ruskeat tai oxbloodit amerikkalaisen valmistajan pennyloaferit. Simppeli perusmalli, kuten Weejuns tai Sebago Beefroll näyttää parhaalta. Älä ala hölmöillä tupsuversioiden kanssa: ne sopivat golfkentälle tai 50-vuotialle, kulttiinsa jämähtäneille Lontoon alkuperäisille skinheadeille. Mikäli haluat viedä tyyliä brittiläiseen tai mannermaiseen suuntaan, hanki loaferisi Northamptonshirestä tai Pizzalandiasta, mutta jos haluat pitää ‘The Look’in puhtaana, suosi amerikkalaista. Mikäli sää on vilpoinen, pue paidan ylle makusi mukaan o-tai v-aukkoinen neule, jonka väri sointuu kokonaisuuteen. Itse suosin – tätä nykyä – o-aukkoisia tässä yhteydessä. Valitse kokonaisuuteen sointuvat sukat, hyvällä värimaulla valitut argylet ovat suositeltavat, joskaan eivät pakolliset. Takiksi sään, tunnetilan ja tähtien asennon mukaan joko baracuta, drizzler, rain mac (ehdottomasti yksirivinen, mielellään piilonapitettu, trenssi ei kuulu ‘The Look’iin) tai amerikkalaistyylinen irtotakki, tweediä syksyllä ja tlavella, kevyempää muulloin. Madras- ja seersucker –takit suosittelen jättämään eksentrikoille. Jos haluat pysä todella casualina, älä ala sählätä solmioiden tai rusettien kanssa. Toki ‘The Look’in ei-muodollisinta ilmentymää voi muodollistaa jättämällä esim neuleen pois ja pukemalla kapeahkon raidallisen tai kudotun solmion hdessä irtotakin kanssa, vaihtamalla chinot esim flanellihousuihin ja loaferit wingtipeihin tai koristelemattomiin derbyihin. Variointiin: hanki pikeepaitoja, farkkuja ja jalkineiksi desert bootsit tai playboyt. Ensin mainituista suosin – vanhasta tottumuksesta – Fred Perryä ja John Smedleytä, joka sopii erinomaisesti myös logoallergikoille. Desert bootsit ovat miltei pakollinen hankinta, playboyt puolestaan kovan linjan harrastajille. Ajaton, koruton, mutta hienostunut vapaa-ajan tyyli, ‘The Look’. Se on siinä.

37
yritän antaa yhden näkökulman aiheesta:

mitä vaatemaailman logoutumiseen tulee, siemenet siihen lienee kylvetty jo mainitun vuittonin tapauksessa sekä silloin kun rene 'le crocodil' lacoste keksi haluta itselleen peliasuksi pikeepaidan, johon liitettäisiin pieni krokotiili erottamaan paidan muista. itse asiassa pidän ranskalaisia muotitaloja ja vaatevalmistajia ylipäätään (ysl anyone?) tämän logoutumisen alkuunpanijana. aikanaan nämä asusteet eittämättä kertoivatkin kantajanasa varallisuudesta (ja mahdollisesta) hyvästä mausta, mutta suuren merkkivaateaallon hyökyessä 70-luvulle tultaessa logowear alkoi menettää alkuperäistä statustaan. tähän vaikuttivat eittämättä urheilubrändien (adidas, nike jne) yleistyminen, amerikkalaisen lisenssi-lacosten (izod lacoste, alusta asti halvan työvoiman maissa valmistettuja muuten) ilmestyminen 60-luvun alussa (jfk:n voi spotata muutamassa kuvassa izod-pikee yllään), tiettyjen merkkivaatteiden (yleensä urheilusellaisten) samanaikainen lmestyminen (nuoriso)alakulttuureihin niin usa:ssa kuin isossa britanniassa. alakulttuurien merkitystä tässä ei voi aliarvoida. eli tietyssä mielessä ville on oikeassa että hip hop on syypää kaikkeen. but there's more than that. kelataanpa ajassa taaksepäin, muutamien usa:ssa ja iso-britanniassa tapahtuvien samanaikaisten alakulttuuri-ilmiöiden pariin.

nuorisoalakulttuurit saivat alkunsa toisen maailmansodan jälkeen, pääosin muutaman seikan aiheuttamina. ensimmäinen oli kehityspsykologinen oivallus, jonka mukaan lapsi ei suoraan kasva aikuiseksi vaan välissä on oma ikäkautensa, murrosikä, nuoruus. tämän psykologisen seikan oivaltaminen loi tilan entiteetille nimeltä nuoriso. toinen, varsin tärkeä seikka on amerikan mustaihoisen väestön musiikin (jazz, blues, rhythm'n'blues) ja alakulttuurin ihannoinnin / kopioimisen muuttuvan hyväksyttäväksi valkoiselle valtaväestölle rock'n'roll-musiikin synnyn kautta. erittäin yksinkertaistettuna: (valkoinen) rock'n'roll on mustaa rhythm'n'bluesia jonka valkoiset esiintyjät mm. bill haley, eddie cocharan, gene vincent ja muuan elvis jne kopioivat / omaksuivat esitettäväkseen. valkoisten artistien esittämänä (lievästi tai rankemminkin) laimennettu musta musiikki levisi valkoihoisen amerikkalaisnuorison pariin. (sama on jonkin beastie boysin ja eminemin myötä tapahtunut hiphopille vuosikymmeniä myöhemmin..) samaan aikaan hollywood keksi eksistentialismin, irrallisuden, nuoruuden angstin, tuottaen mm. james dean -klassikot 'eedenistä itään' ja 'nuori kapinallinen'. nämä ilmiöt yhdessä synnyttivät ensimmäisen nuorison (massa-) alakulttuurin rasviskampauksineen, nahakatakkeineen ja - ensimmäisenä nuorison halauamana merkkituotteena - levi's farkkuineen. ilmiö heijasteli jopa omaan kekkoslandiaamme, mm. helsingin sakilaisten ja turun paskisten muodossa.

ensimmäisestä varsinaisesta merkkivaatehullutuksesta / -innostuksesta eivät kuitenkaan vastanneet niin mustat rhythm'n'blues -artistit kuin 50-luvun rasvatukkarokkaritkaan, vaan 60-luvun brittialakulttuuri, modit. mod-kulttuuri sai alkunsa 50-luvun lopun lontoossa, jolloin tietyt työväen- tai alempaan keskiluokkaan kuuluneet (pääosin) nuoret miehet kokoontuivat soho:n kahviloihin ja hämäriin yökerhoihin suosikkimusiikkinsa, modernin jazzin pariin. irtiottona perinteisen jazzin (dizzy gillespie, louis armstrong, swing jne) harrastajiin nämä modernin jazzin (cool jazz, hard bop, davis, coltrane, blakey jne) alkoisvat kutsua ryhmäänsä nimellä 'jazz modernists', josta jazz-etuliite ajan myötä tipahti pois. tämä 50-luvun elitistinen, suljettu alakulttuuri ei kuitenkaan lähtenyt merkkivaateurheiluun, vaan tyyliksi muodostui jazzlevyjen kansissa nähtyjen mustien muusikoiden pukeutuminen, joka oli puhdasta amerikkalaisten collegeopiskelijoiden tyyliä, surprise surprise, ivy league:ta. mutta kuten kaikille hyville pienten sisäpiirien jutuille käy, ilmiö banalisoitui 60-luvun alulle tultaessa uuden ikäpolven omaksuessa 50-luvun lopun pioneerien tyylin ja muokatessaan sen omaan meininkiinsä sopivaksi. exit 'modernist', enter 'mod'. mod-kultturista on kirjoitettu runsaasti, siitä on tehty elokuvia, joten pyrin oleman lyhyt ja lähestymään aiheta (merkki)pukeutumisen kautta. understatementiin uskoneet modernistit alkoivat olla jo ikämiehiä (eli toun ajan alakulttuureissa yli 20 v) ja poistua kuvioista. nuoret mod-pojat omivat edeltäjiensä pukupukeutumisen, mutta toivat siihen mukaan toisaalta brittiläistä, toisaalta italialaista ja ranskalaista vaikutusta. ei enää sack suitia, slimmi, vartalonmyötäinen  kapealinjainen puku oli pävän sana (kuulostako tutulta?.. ;) ). ajan hengen mukaan, (usein) teetettyä mod-pukua ei kuitenkaan käytetty kuin ilta- ja yöriennoissa, joten tarvittiin muutakin. casual mod oli syntynyt. tyypillisimmillään asu oli seuraava: FRED PERRYn (tai john smedleyn, niille joilla oli varaa) pikeepaita, levis farkut tai kapealinjaiset housut, CLARK'S desert bootit, takkina baracuta g 9 tai sen kopio (takki sai pian nimityksen 'harrington jacket' sellaista käyttäneen peyton place tv -sarjan pahishahmo rodney harringtonin mukaan) tai us armyn nk. fishtail parka. eri toten fred perryn pikeestä ja clarksin desert bootseista tuli nuorten rähinä-modien keskuudessa nk. 'must have itemit'. ensimmäinen vaatemerkkikultti oli syntynyt. soppaan tunki lusikkansa vielä 1963 etelä-englannissa toimintansa aloittanut paitavalmistaja BEN SHERMAN, joka kopoi detaljit klassisista brooks brothersin button down -paidoista ja alkoi massatuottaa ideaa omanaan. yhä edelleen fred perry, ben sherman ja clarks desert boot ovat mod-alakulttuurin (ja sen liitännäiskultien) klassisinta - ja kliseisintä materiaalia.

todetakoon tähän, että itse aikanaan mod / rude boy -meiningin myötä pukeutumisesta kiinnostuneena käytän edelleen esim. fred perryä mieluummin kuin lacostea. itselläni on englannin lacostelle aina paikka sydämessä, olkoonkin, että merkin taso on laskenut ja hinta samalla noussut. edelleen hankin aina uuden perry-pikeen per kesä ja laitan tavaraa kiertoon vanhemmasta päästä (yleensä velipojalle..).

kuusikymmenluvun lopulle tultaessa mod-kultti haipui, osa luopui koko touhusta, osasta tuli carnaby streetin, svengaavan lontoon ja orastavan psykedelia-aallon myötä hippejä ja ryhmän kovisosio nk. hard mods, palasi joko juurilleen originaalimman ivy league -tyylin pariin (tästä alkaa nk. 'london ivy'n tai 'the look'in tarina, itse olen tämän esoteerisen kultin vakaa kannattaja.. ei rusetteja, ei liivipukuja vaan bd-paita, chinot, pennyloaferit ja baracuta, simple as that.) tai muuntui uudeksi alakulttuuriksi joka aikanaan sai (erittäin ansaitusti) pelottavan maineen: skinhead oli syntytnyt. todettakoon tähän sen verran, että osriginaalit '69 britti-skinheadit eivät olleet hakaristilippua heiluttavia nutipäitä, vaan mod-kulttuurin suora jatkumo pukuineen, harrington-takkeineen ja mustan musiikin harrastuksineen (varhainen reggae, ska ja rocksteady).(merkki)vaatepoliittisesti sh ei kuitenkaan tuo mitään uutta, joten siirryn lontoosta new york cityyn.

samaan aikaan, the bronx, n.y.c. u.s.a. hip hopin syntyvaiheista on kirjoitettu myriadeittain, joten keskityn originaalin bronxin hiphop-kulttuurin pukeutumistyyleihin, erittäin lyhyesti. nuorison alakulttuureissa olennaista on tyyli, tässä tapuksessa kultin sisäinen koodisto, jolla kultin jäsenet erottuvat a) yhteiskunnan valtavirrasta ja b) muista alakulttuureista, jotkut hienovaraisemmin (siistitukkainen, pukuun pukeutunut modernisti ei huutanut erilaisuuttaan voimakkasti vaan detaljien kautta), jotkut vähemmän hienovaraisesti (tjeu: punk). bronxin köyhille mustille ja latinoille 'tyyli' tuli olemaan kaikki kaikessa, olipa kyse dj:n taiturimaisesta kahden levysoittimen käsittelystä, dj:n tahtiin volttejaan heittävien breikkareiden akrobatiasta tai taustalla sumuttelevien spraymaalaajien värisilmästä ja ennen kaikkea 'b-boyn' pukeutumistyylistä. 'b-boy' oli ensimmäinen nuori mies, joka todella joka pani painoa kalliista (urheilu) merkkivaatteista ja -tossuista saatavalle statukselle ja sen myötä toteutuvalle normiympäristöstään erottumiselle. b-boylle merkki - ja 'tyyli' oli kaikki kaikessa. hip hopin synnystä mm adidas, nike, fila, puma, lacoste, polo sport, kangol jne saavat kiittää menestystään ja miljardimyyntiään. tällaista merkkivaateurheilun kautta tapahtuvaa 'erottautumista'  on helppoa pitää varsin typeränä, mutta itse en näe asiaa yhtään sen hölmömmäksi kuin eräät punaisten housujen ja laivastobleiserin yhdistelmiin pukeutuvat ruotsalaista maa-aatelia esittävät julkisuuden pankkimiehet, eri toten kun muistaa kontekstin: 70-luvun alun south bronx on paikka, jossa ei käytännöllisesti katsoen ole tulevaisuudennäkymiä. musiikki, tanssi ja tyyli tarjoavat pakotien ankeasta arjesta, jollei muualla niin pään sisällä. lisäksi, 70-luvun alun b-boy on yhtä kaukana nykyajan lökäpöksyisestä ostarirotasta kuin hyvin pukeutunut herrasmies hipistä. housut tai farkut ovat kapealinjaiset (farkutkin usein prässätyt), pikeepaita on slimmi ja silitetty ja laatikosta napatut superstarit tai puma clydet ovat puti puhtaat. roikkuvaa lökäpöksyä tai röhnähupparia ei näy.

paralleelisti usa:ssa alkavan hip hop -ilmiön (ja punkin) kanssa britannian pohjoisosissa syntyy uusi heimo. jalkapalloon fanaattisesti suhtautuvat liverpoolin ja machesterin kovat pojat hylkäävät jalakapallohuligaanien ulkoiset tunnusmerkit, teräskärkiset doc martensit, ylös käärityt farkut ja donkey jacketit vaihtuvat hienovaraisempaan tyyliin. tilalle astuvat desert bootit (tyylit kiertevät..) tai hush puppiesit, sammarit, kalliit pikeepaidat (fred perry), rain macit (burberry, aquascutum jne) seuraavasta rationaalisesta syystä: perushuligaanityylillä (nk bootboy) ei ole tietyille stadioneille enää mitään asiaa. manchesterin ja liverpoolin kannattajien hulinoidessa euroopassa nuoret rakkarit saavat käsiinsä myös eurooppalaisia urheilu- ja designervaatteita, sergio tacchinia, ellesseä, lacostea, fioruccia, armania, adidasta jne. tyyli muuttuu urheiluvaatepainotteiseksi ja vihdoin, lontoonkin hylätessä 10-reikäiset air wairit ja astuessa kelkkaan uusi ilmiö, 'football casual', kenties merkki / designerobsessoitunein kaikista alakulttureista, on syntynyt. tällöin, 80-luvun ensimmäisinä vuosina alkuperäiset manchesterin ja liverpoolin kannattajat hyvlkäävät urheiluvaatteet ja siirtyvät (jälleen) huomaamatomampiin tyyleihin. manchesterin 'perry boy' hylkää mm. rakkaan perrynsä ja valitsee boheemin, beatnikhenkisen tyylin tweedtakkeineen, poolokauluksineen, sammareineen, mokkaisine chukka bootseineen jne. päällä jälleen the good old rain mac and not a label in sight. liverpool meni 'city gent' -lookissaan vielä äärimmäisempään suuntaan kolmiosoaisine tweedpukuineen, church's ja grenson's -kenkineen, deerstalker -hatuineen JA kärjestä terotettuine sateenvarjoineen (!!!).

nämä alakulttuurin ilmiöt, yhdessä (alakulttuurien) globalisaation, homogeenisen massamedian (mtv), alakulttuurien kaupallistumisen (nykyäänhän nämä kultit eivät ole kapinaa tai joukosta erottautumista vaan kulutusvalinta, jonka saa isin mastercardilla, ja jota voi vaihtaa fiiliksen mukaan, vaikka vartin välein) ja (myös merkki)vaatetuotannon halvan kustannustason maihin siirtymisen myötä lienvät synnyttäneet merkkivaateilmiön.

pahoittelen mahdollisia epätäsmällisyyksiä / asiavirheitä, olen kirjoittanut tämän (viimeisen 20 v aikana lukemani - ja osin kokemani - perusteella) ulkomuistista, faktojen, lähteiden yms tsekkaamiseen minulla ei ole aikaa tällaisten vapaa-ajan (sairasloma..) kirjoittelujen kohdalla.

alakulttuureista kiinnostuneille kirjalinkkejä
dick hebdige: Subculture: The Meaning of Style (nuorisokulttuuritutkimuksen - ja sosiologian - klassikoita)
richard barnes: mods
Terry Rawlings: Mod - Clean Living Under Very Difficult Circumstances - A Very British Phenomenon
paolo hewitt: soul stylists
robert elms: the way we wore - a life in threads
jeff chang: can't stop wont stop
Hager, Steven. Hip Hop: The Illustrated History of Break Dancing, Rap Music, and Graffiti
phil thornton: casuals
kevin sampson: awaydays
martin king: hoolifan - 30 years of hurt
ian hough: perry boys - the casual gangs of salford and manchester

38
Asut ja pukineet / täydellinen collar roll
« : 10.03.09 - klo:14:54 »
hyvä kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. klisee, tiedän, mutta joissain tapauksissa ilmaisu paikallaan. hyvää collar rollia on näet mahdotonta selittää, se pitää nähdä, tuntea, kokea. eli alla muutamia internetin taikamaailmasta poimittuja kuvaesimerkkejä kauniista kauluksen pyöristymästä, solmiolla ja ilman.



the rolling stones, 1965, 'london ivy'!














sero 'purist'




olennainen detalji: niskanappi

steve mcq shows where i's at:




perusasia: university stripe ocbd with a proper roll





jahka saan lupia laitan pari kuvaa / linkkiä nykyhetken ivy-pukeutujista..

meanwhile..

have a nice day

kuten arrow-paitojen labelissa luki. :)

39
Asut ja pukineet / suosikkitakkisi?
« : 12.01.09 - klo:12:56 »
omat ehdottomat suosikkini päällystakkien maailmassa ovat vanha kunnon brittiklassikot crombie coat (ja sen lukuisat muunnelmat) ja slipon raincoat (jot myös maciksi britti-arkikielessä kutsutaan, viitatraanpa sitten aitoon mackintoshiin tai ei).  kummastakin takkityypistä omista useita versioita, joista tulee tasaisesti päällä kierrätettyä. myönnettäköön tässä, että 'aitoa' crombien valmistamaa crombie coatia en omista, aidosta kumivahvisteisesta mackintoshista puhumattakaan. omat 'crombieni' ovat huippukuntoisi vintage-löydöksiä 50- ja 60-luvuilta sekä yksi kpl - hm - edullisemman ketjun mallia, jonka hankin heräteostoksena takavuosina. takki kun istuu yllättävän hyvin, ja yksityiskohdat (lipputaskut, taskujen vinous jne) on 'oikein' tehty. kanakaan laatu ei luonnollisestikaan ole huippuluokkaa, joten takista ei liene eliniän pituiseksi kumppaniksi. no, näytänpähän koiralenkillä paremmalta crobie coatissa, siisteissä pöksyissä ja kunnon kengissä kuin lähiseudun koirankusettajat tuulipuvuissaan, heh.

toinen suosikkimallini, slipon, tai britti-arkikielelleä rain mac, on aivan ehdoton jmuttu. omistan useita versioita huippulaatuisesta, lyhyestä loro piana -versiosta (jota futiskatsomon 'casualit' kadehtivat, heh..) pitkään, klassiseen aquascutumiin. beigenä, hiekanvärisenä, harmaana, laivastonsinisenä. musta puuttuu vielä ja harkitsen, hankkisinko edes, jostai syystä musta mac ei tunnu oikealta.

crombien ja macin ohella käytän kasuaalimpina hetkinä duffelia (vanha kunnon harmaa, 21 v täyttävä gloverall on erittäin rakas). sen sijaan trenssiä en ole koskaan tuntenut omakseni, nyt pukupussitettua aquascutumia olen tainnut käyttää, kerran, pari, parisen vuota sitten. ja kunnon pea coat puuttuu. se tulee olemaan viimeistään seuraavan talvikauden hankinta.

klassissille kaksirivisille, kuten warm english overcoat tai jenkkiläinen polo coat en oikein lämpene. en muutenkaan ole (peacoatia lukuun ottamatta) kaksirivisten mies. sen sijaan chesterfield ja covert coat kiinnostavat aika lailla. sekä mac-tapaan raglanhihaiseksi leikattu 3/4-pituinen tweedkankainen takki, jolle en tiedä varmaa nimitystä. jostain luin termin 'balmacan' tässä yhteydessä. pitäneekö paikkansa?

erittäin kasuaaleista vapaa-ajan takeista baracuta g 9 ja öljykangastakki ovat ylivetoja. itseltäni puuttuvista malleista tunnen vetoa barbour internetional ja belstaff roadmaster -takkeja kohtaan.

Sivuja: 1 2 [3]