Keikarin foorumi

Partasudin raportit ovat hienoja. Kiitos niistä.



Candace Bushnell: Sinkkuelämää

Itse luen viimeinkin kirjaa, johon Sex and City tv-sarja perustuu. Tunnustaudun sarjan pitkäaikaiseksi katsojaksi ja jopa jonkinlaiseksi faniksi.

Suhtauduin Candace Bushnellin alkuperäisteokseen aina jotenkin vähän varauksella, koska hyvä elokuva/sarja hyvästä kirjasta on harvinainen yhtälö. Yleensä toinen sakkaa jotenkin. Hyvistä kirjoista on tehty huonoja leffoja, ja toisaalta esimerkiksi Rommipunssia ja Jackie Brownia vertaillessa ei voi muuta kuin todeta, että keskinkertainen kirja on herätetty eloon karsimalla turhaa ja keksimällä sopivasti uutta.

Sävy nyt lukemassani kirjassa on juuri sopivasti erilainen kuin tv-sarjassa, ja tietynlainen pirstaleisuus korostaa kirjoittajan silminnäkijän roolia. Mitään naisnelikkoahan tässä kirjassa ei keskeisenä tekijänä ole.

Lainauksen Miranda on tv-kanavan pomo, eikä lakimies kuten sarjassa.

Syystä tai toisesta he menivät vaatehuoneeseen. Vanhaa mäntypanelointia, telineitä takeille ja housuille, hyllyjä kašmirneuleille ja kengille. Miranda tarkisti merkit: Savile Row - tylsää.

Enemmän tweed törröttää metsästysporukassa kuin toimistossa.

Hienoja! Itselläni on nyt neljä kelloa, joissa on oikeastaan kaksi liikaa.

Takavasemmalta iskee Barack neuleen ja oxford clothin kanssa ja vie voiton. Ei larppeja vaan aitoa rentoutta.

Seuraan Instassa aihetta, jossa ideana on pitää farkkuja kokonainen vuosi. Nyt sinne postataan kuvia suunnilleen ”day 140 of 365” kohdassa, ja kovasti vaihtelee farkkujen kuluma.

Olen itsekin kulkenut nyt samat farkut jalassa (pl. hiihto- ja ulkoilureissut) useita kuukausia. Vaaleat chinot olen laittanut vain pari kertaa koko talven aikana. Koko talvi on mennyt samat vuorelliset Camel Bootsit jalassa. Eivät nämä mitään lepoa tunnu tarvitsevan.
Joululahjaksi itselleni ostama farkkupaita on myös ollut joka päivä päällä kohta 2kk.
En millään tavalla tunne oloani  tyylittömäksi tai ulkoasuani sopimattomaksi.

Suosittelen kokeilemaan tällaistakin lähestymistapaa jos se yhtään kiehtoo ja sosiaalinen asema sen sallii. Siinä tulee rahoille vastinetta ja pukeutuminen on todella rentouttavan yksinkertaista. Muutenkin olen jo pitkään sanonut, että jos jostain syystä vaatekaappini tuhoutuisi, ostaisin vain muutaman vaatekappaleen joilla tuntuu että nyt pärjäisin hyvin pitkälle.

Mielenkiintoinen tuo hinnoittelu. ”Osta ensin, sitten kerromme koot ja joudutko maksamaan kokoekstraa”

Tuohon hintaan ei varmaan kannatakaan odottaa mitään Harris Tweediä. Kyllä tuolla rahalla silti kaukoidästä varmaan ihan oikean puvun saa.

Muista sitten myös vähintään alvi päälle. Kiinan tulleja en nyt muista.

”Yritetty tavoittaa” on silkka valhe. Puhelin ei soi eikä ovikelloa soiteta. Kotona on oltu.

Suoraan sanoen ottaisin paketin mieluummin 200m päässä olevaan pakettiautomaattiin kuin aikatauluttaisin toimitusta toimivankaan kuriirin kanssa.

Mielenkiintoinen avaus!

Jos joku ostaa puolentoista tonnin talvitakin, ei hän voi olla kovin persaukisessa kotitaloudessa. Isi saattaa ostaa sen pitkin hampain, mutta tuskinpa sen eteen nälkää nähdään.

Nuori aikuinen sen sijaan saattaa laittaa todella ison osan rahoistaan tyyleihin. Kyllä minäkin muistan pari kaveria, jotka olivat ihan asiallisesti palkatuissa duunarihommissa ja panostivat todella ison osan rahoistaan kalliisiin vaatteisiin. Hieman itseä ihmetytti 500 markan t-paidat, mutta kyllä nämä jätkät sitten kulkivatkin rinta kaarella.

Näin ikääntyneempänä brändituotteet eivät aiheuta ostamisen halua senkään vertaa. Toki itsekin tykkään esimerkiksi Fjäll Rävenin kamoista, mutta selitän niitä itselleni laadukkailla materiaaleilla ja harkituilla yksityiskohdilla.
Omassa kiinnostusten kohteiden mukaan määrittyvässä kuplassani on kyllä selvästi tiettyjä juttuja ja brändejä, jotka ovat halutumpia kuin toiset. Eräs kollega esimerkiksi harrastaa terrace wearia ja näyttikin juuri ostamaansa Monclerin toppatakkia. Enemmän itseä kuitenkin puhuttelevat klassiset katsomorätit ja mieluiten vielä sellaiset, joiden tausta voidaan jäljittää johonkin tenniksenpelaajaan (Sergio Tacchini, Lacoste). Kuten nuorena, katson niitä kuitenkin enemmän sivusta jonkinlaisella diggailumeiningillä, ja
lopulta haluan omat pikeepaitani ilman logoa. Jotenkin silmät ”ovat avautuneet” brändien viesteille, enkä halua enää viestittää muita kuin omia viestejäni.

Näille merkkikamoille on myös varsin vakuuttavia piraattiversioita, joihin ei tarvita niin syvää satsausta. Enkä nyt puhu mistään 80-luvun Kappa torimyyntisiirtokuvapaidoista, enkä edes 90-luvun ihan aitoina myydyistä Levi’s neuleista, vaan erittäin tarkoista ja ainakin asiaan vihkiytymättömälle harhaanjohtavista kopioista. Jotain Kiinasta tilattua Guccin kopiolaukkua pidin kädessäni, enkä nähnyt siinä mitään hälyttävää materiaaleissa tai viimeistelyssä. Se tosin täytyy sanoa, että jos käyttäjän habitus muuten ei ole ”luksustasoa”, ei se piraattikäsilaukkukaan ihmistä sinne nosta. Ja toisaalta käytös ja eleet voivat olla niin tasokkaat, ettei laukkua edes huomaa. Miten sen habituksen ja käytöksen nyt sitten kukin määritteleekään.