Keikarin foorumi

Hyvät Herrat,

Mitä on yläluokka vuoden 2011 Suomessa?

Onko mittarina sivistyksen määrä? Jos on niin miten sivistys mitataan? Yliopistossa kulutettujen vuosien määrällä? Tutkintojen määrällä? Akateemisten julkaisujen määrällä?

Onko mittarina omaisuuden määrä? Komea elämäntapa? Massiivisella velanotolla pääsee pitkälle...

Onko mittarina asema työelämän ravintoketjussa? Mitä isompi pomo olet, sitä enemmän yläluokkaa?

Vai onko "yläluokkaan" kuuluminen pelkkä Suomessa ilmoittautumisasia?

Mihin tällaista luokittelua tarvitaan? Kenen etua luokittelu ajaa?

Ja mitä tuohon kilpailun toimimattomuuteen tulee niin olen jälkiviisaan kanssa samaa mieltä että meillä on periaatteessa kaikilla ihan samat mahdollisuudet kivua haluamillani asteikoilla ihan niin korkealle kuin rahkeet riittävät. Kyse on useinmiten vain halusta.

Keskiarvosta merkittävästi yli meneviin saavutuksiin tarvitaan aina huomattavasti omaa effordia. Pitää olla motivaatiota, kiinnostusta, sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta. Ei ole ilmaisia lounaita, helppoja reittejä ja mitä korkeammalle kiipeät, sitä jyrkemmäksi polku muuttuu ja raskaammaksi eteneminen käy.

Jossain vaiheessa ajatus leikin jättämisestä kesken alkaa kuiskutella viettelevästi korvaan. Todella helpoksi homman läskiksi lyöminen käy jos on sisäistänyt jonkin uhri-kulttuurin jolla normaalit vastoinkäymiset ja varsinkin oman saamattomuuden seuraukset voi selitää itselleen jonkin sortokoneiston syyksi: En menesty koska olen väärää yhteiskuntaluokkaa/sukupuolta/rotua/sukupolvea/kieliryhmää/seksuaalista suuntautumista/puoluetaustaa...

Jokaisella porukalla on oma identiteettinsä ja omat ryhmäpaineensa. Tässä mielessä menestys periytyy mutta sen periytymisen syy ei ole biologinen vaan kultturillinen: Toisissa ryhmissä arvostetaan toisia enemmän oppimista, koulutusta, sinnikästä yrittämistä jne. Stereotyyppisesti juutalaisia pidetään poikkeuksellisen menestyksellisinä sekä taloudellisesti että poliittisesti ja kieltämättä sekä politiikan että rahamaailman huipulta löytyy paljon tämän kansan edustajia. Selituksen uskoisin löytyvän opiskelua ja työntekoa arvostavasta kulttuurista.

Vastaavasti asteikon toisessa on etnisiä kulttuureja joissa esimerkiksi lukutaitoa ei pidetä sosiaalisen statuksen mittarina. Jostain kumman syystä näiden ryhmien edustajat tuntuvan usein kovin äänekkäästi selittävän kurjaa tilannettaan valtaväestön syrjinnällä ja nuiviudella...

Itse uskon vahvasti siihen että jokainen on loppuviimein oman onnensa seppä. Ilmaiseksi ei tässä maailmassa saa kukaan yhtään mitään ja välillä elämä nakkaa eteen ylivoimaisilta vaikuttavia esteitä. Näin vaan sattuu ja suurin karhunpalvelus on uskotella itselleen että näiden takana olisi joku suurempi salaliitto.

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman

Makuasioista voidaan kiistellä maailman tappiin saakka. Itse olen enemmän urheiluauto- kuin GT-miehiä ja IMHO 993 oli 911-sarjan viimeinen urheiluauto, ellei myöhempiä riisuttuja carrera-malleja lasketa mukaan. 911:lle on käynyt niin kuin meille kaikille: Vuosien myötä matkaan on tarttunut aivan liikaa painoa ja "mukavuutta". Siksi nuo spartalaisen klassiset, noin tuhat kiloa painavat pidemmän akselivälin 911 ajalta ennen joustopuskureita ovat autoja miun maun mukkaa.

Maailman hienoin auto on tietysti 1970-1971 917K.

http://www.dailymotion.com/video/x5sesb_steve-mcqueen-le-mans-1970_sport

Ainoa oikea vastaus alkuperäiseen kysymykseen löytyy täältä: http://www.singervehicledesign.com/

Muuta ei tarvita. Piste. Strigin voi panna lukkoon.

Hyvät herrat,

Oma herätykseni pukeutumiseen juontaa juurensa vuoteen 1984 ja 80-luvun ikoniin, tv-sarja Miami vice:en. Olin silloin parikymppisenä muuttanut opiskelukaupunkiin ja aloittelin omaa itsenäistä elämääni. Pikkuhiljaa limonaativaatteiksi alkoi ilmestyä valkoisia puuvillahousuja, purjehduskenkiä ja pikkutakkimallisia pusakoita joita pidettiin päällä tottakai hihat käärittyinä.

Työelämään siirtyminen toi mukanaan ensimmäiset asialliset puvut, sitä yo-juhliin ostettua seppälän hirvitystä en oikein osaa vielä pukuna pitää. Ja kun duuniin alkoi sisältyä entistä enemmän edustuksellisia velvollisuuksia ja matkustamista, vaatteiden ja varsinkin kenkien laatuun alkoi kiinnittää entistä enemmän huomiota: Pois kaikki keinokuitu, huomio ulkonäön lisäksi funktionaalisiin ominausuuksiin. Miehen kun piti olla kuosissa ja terävän näköinen vaikka Atlantin ylilennolla torkutun kolmituntisen yöunen jälkeen.

2000 -luvun alkuvuodet olivat mustan puvun aikaa: Senaikaisessa työympäristössä oli aina melkoinen mahdollisuus saada puvulleen voitelu-, leikkuu-, hydrauliikka yms. öljyä ja mustassa ei tuonlainen lika niin selvästi näkynyt.

Nyttemmin olen siirtynyt työskentelemään lobbyissä ja johtajien kerroksissa joten pukeutuminen on kurinalaista business -tyyliä ilman provosoivia revittelyjä. Kaapissa on jatkuvassa kierrossa nyt kuusi pukua joista ehdoton suosikkini on kohtuu tuhdista harmaasta villaflanellista valmistettu italialainen puku melkoisen väljällä mitoituksella. Puku on käytännöllinen ja mukava ja se sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen – talvella.

Muuten tyylini on aika germaaninen, suurin osa vaatehankinnoista tulee tehtyä Saksasta. Tosin keikariblogin kautta olen innostunut englantilaiseen vintage-tweediin. Ensi talveksi tulee varmasti hankittua pari hillittyä tweed-pukua lisää. Kuten myös pukusaappaat.

Paitoja on kierrossa pari tusinaa, ostan niitä alennusmyynneistä tilaisuuden tullen ja heitän vastaavan määrän vanhoja pois. Paidat ovat joko puuvillaa tai flanellia. Flanellipaita toimii mielestäni pukupaitanakin kunhan vaan puku on raskaampaa kangasta. Vaikkapa tweediä.

Keikarin kenkienhoitoketjun innoittamana päädyin huoltamaan kenkiäni ja huomasin omistavani viisi paria brogueita joista tuli keikarin ohjeiden mukaan kiwillä kiillottamalla aika maukkaan näköisiä.

Kunnioittaen teidän,

Salaryman

Hyvät herrat.

Uskoisin että tyylikkään turkishatun löytäminen on - Suomesta - haasteellinen mutta ei mahdoton tehtävä. Makuasiat ovat makuasioita mutta mielestäni kurinalaisen muotoinen ja lyhtkarvainen turkishattu sopii suomalaiseen talvipukeutumiseen lierihattua paremmin. 1930-40 luvilta peräisin olevissa talvisissa valokuvissa näkee mielestäni hyvin tyylikkäitä päähineitä. Ja mitä tulee turkisten eettisyyteen niin mistäpä luulette sen fur felt akubran karvojen tulevan?Tehtaaltako?

Perinteinen klassinen ushanka olisi kaikkein käytännöllisin mutta ei aina tyylikkäin, varsinkin korvasuojukset alhaalla. Lyhytkarvaiseksi leikattu coonskin -hattu ilman sitä typerää häntää (Davy Crocett -hattu) näyttäisi paljon paremmalta, mutta mistähän sellaisen saisi? Koivistolaismallinen päähine voisi olla tyylikäs, kovilla pakkasilla korvaläpillä ja riittävän tuhdilla kaulaliinalla lisättynä luulisi pärjäävän, mene ja tiedä.

Pitkäkarvaisesta reuhkasta tulee liikaa hannukarpo -flashbackeja (puistatuksia) ja muutenkin kokonaisuus näyttää usein siltä (subjektiivinen mielipide) että päähän on pistetty jotain moottoritien penkalta löytynyttä.

Kriminnahkainen kasakka-malli tai ambassador toisi kekkoslovakialaista valtiomies-lookia, sileäkarvaisena ambassadorista taas tulee äkkiä mieleen Kim Il Jong.

Pitäisköhän poiketa Pietarissa hattukaupoilla? Kasakka voisi olla särmän näköinen päähine.

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman

Hyvät herrat,

Suureksi mielipahakseni olen joutunut myöntämään ettei ilmastoamme näin talvisaikaan saa hyvällä mielikuvituksella tai edes patologisella itsepetoksella vertautumaan välimeren tai minkään muun inhimilliseen elämään soveltuvan seudun ilmastoon. Vaikka laadukas ohut villakangas onkin monilta ominaisuuksiltaan verraton niin näissä keleissä Italian malliin pukeutuvan herrasmiehen elinikäodotus saattaa pudota dramaattisen lyhyeksi. Täällä tarvitaa vähän toisenlaiset releet kuin Monacossa tai Barcelonassa. Valitettavasti.

Mitäpä herrasmies pukee päälleen talvella? Tweediä? Flanellia? Paksua villaa?

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman

Tosin ongelmana on se, että RR:t painavat niin paljon, että ei nykyteknologialla montaa kymmentä kilometriä körötellä. Toisaalta lisäpaino ei tuontyyppisissä autoissa ole niin paha juttu, kun ei noilla urheiluautomaisesti kuulukaan ajaa vaan lipua tyylikkäästi paikalle, takapenkillä tietenkin.

Ei se ihan noin mene: Isompaan ja painavampaan autoon laitetaan isommat ja painavammat akut. Jos 1300 kiloa painavassa priuksessa on, sanotaan nyt 250 kiloa painava akusto niin kolmetonnisessa luksusautossa päästään 500-600 kilon akkukuormalla karkeasti samaan suorituskykyyn.

Sähköautojen kanssa kysymys on ihan puhtaasti siitä, kuinka suuri osa payloadista uhrataan suorituskyvylle, ts. akustolle. Parhaimmilla ladattavilla akuilla energiatiheys on luokkaa 0,7 MJ/kg. Bensiinin lämpöarvo on 43 MJ/kg. Vaikka ottomoottori pystyy hyödyntämään vain osan polttoaineen lämpösisällöstä, akkujen energiatiheyden pitäisi kymmenkertaistua ennen kuin pääsisimme sähköautoilla samanlaisiin suoritusarvoihin kuin mihin pääsemme nykyisillä kärryillä. Joten en usko sähköautojen koskaan korvaavan polttomoottoriautoja kokonaan.

Hyvät herrat,

Hyytävän talvipäivän lämmikkeeksi ajattelin jakaa kanssanne hieman matkan varrella mukaan tarttunutta kulinaristista kokemusta eräästä, talviseen ruokapöytään loistavasti sopivasta ruokalajiperheestä joka on:

Seljankat

Suomessa elää virheellinen käsitys siitä että seljankka (= kylän keitto) tarkoittaisi vain ja ainoastaan kalakeittoa. Kuitenkin seljankan voi tehdä miltei mistä hyvänsä käsillä olevasta raaka-aineesta kunhan mukana on suolakurkkua ja suolakurkun lientä josta seljankka saa tyypillisen voimakashappoisen makunsa. On olemassa ortodoksisia sieni- kala- liha- yms. seljankkaohjeita mutta niistä puhuminen käynnistää yleensä päättymättömän, katkeran ja verisen oppikuntariidan. Paras ottaa seljankkoihin venäläisen lavea ja avarakatseinen asenne ja ymmärtää että seljankkoiden reseptien variaatiot on rannaton ja kirjava kuin syksyinen aro. Seljankkaa keittäessä ei voi mennä pieleen kunhan käytössä on riittävästi venäläistä suolakurkkua ja sen lientä.

Oma ehdoton suosikkini on lihaseljankka. Ja se syntyy näin:

Otetaan pari porkkanaa, paloitellaan pieniksi ja pannaan pataan.
Otetaan sipuli tai pari, pilkotaan ja pannaan pataan.
Otetaan puoli (pikku)purkillista suolakurkkuja, plkotaan pieniksi kuutioiksi ja pannaan pataan.
Kaadetaan perään liemi siitä tölkistä. Loput kurkut säästetään alkupaloiksi.
Otetaan tölkki tomaattimurskaa, kipataan sekin (yllätys-yllätys) pataan.
Silputaan sekaan selleriä, purjoa, tuoretta persiljaa, lipstikkaa oman taiteellisen näkemyksen mukaan. Määrä on oikea kun siltä tuntuu.
Lisätään vielä kourallinen oliiveja ja pari lusikallista kapriksen marjoja.

Otetaan yksi vakuumipaketti (taitaa olla noin 400 g) paistisuikaleita, ruskistetaan ne voi-öljyseoksessa ja kipataan pataan.
Kaadetaan päälle vielä tuokkosellinen (semmoinen neliömäinen purkki) hapankaalia.

Jos kaapissa satuu olemaan suolasieniä niin nekin voi nakata joukkoon.

Sekaan vielä pari lihaliemikuutiota tai reilu loraus härkäfondia. Lisätään vettä sen verran että ainekset peittyvät. Antaa porista hljaisella tulella ainakin kaksi tuntia. Maku vaan paranee ajan myötä.

Muistit tietysti laittaa kossun pakkaseen?

Kun pata porisee niin ota käsittelyyn ne jäljellä olevat suolakurkut. Leikkaa ne pitkittäin kapeiksi lohkoiksi. Nautiskele ruisleivän, hunajan ja smetanan kera. Oluen seurana ei hassumpaa. Älä kuitenkaan syö kaikkea smetanaa, sitä tarvitaan vielä.

Kun seljankka on tekeytynyt tarpeeksi, ts. keitiön täyttävä herkullinen tuoksi saa itsehillintäsi pettämään, tarkista että suola on sopiva. Happamuutta saa lisää sitruunanmehulla, jos sitä kaipaa.

Kauho soppaa reilusti lautaselle. Kippaa keskelle aimo nokare smetanaa. Ripottele päälle tuoreyrttihakkelusta (=silputtua persiljaa, ruohosipulia ym. tunnelmaan sopivaa). Lautasen viereen lämmitettyä ruisleipää. Olut tai perinteinen kalja sopii juomaksi. Laita taustalle soimaan kaihoisaa slaavilaistyyppistä musiikkia. Esim Georg Ots sopii hyvin. Maistele. Maistele lisää. Nappaa muutama pikku näkäräinen pakastinkuivaa kossua. Liikutu kyyneliin. Ala harrastamaan sing along -toimintaa Georg Otsin päälle.

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman