Keikarin foorumi

Joskus vuosia sitten oli jossain metsästys/erälehdessä artikkeli kylmäsavustuksesta. Artikkelissa oli kuvia "wanhan kansan" (?) kylmäsavustuslaitteistosta joka koostui mäenrinteeseen maahan kaivettuun kuoppaan sijoitetusta tulipesästä, ylärinteeseen rakennetusta savustuskaapista ja näiden välissä olevasta, maahan kaivetusta hormista. Tulipesän ja savustuskaapin välinen korkeusero antoi laitteistolle luonnollisen vedon ja maan alle kaivetussa peltiputkessa savu jäähtyi luonnostaan.

Itse tekisin kylmäsavustuskaapin vanhasta mutta toimivasta jääkaapista, pienellä kyselyllä (kodinkoneliikkeet, kierrätyskeskukset) luulisi kaapin löytyvän poisvientihintaan. Savunkehittimeksi jostain sopiva kannellinen metalliastia joka sijoitetaan jääkaapin ulkopuolelle ja josta savu johdetaan riittävän pitkällä metalliputkella kaapin kylkeen tehdystä reijästä läpi. Kaapin vastakkaiseen seinään porataan yläkulmaan aukko johon sovitetaan tietokoneen jäähdytyspuhallin imemään ilmaa kaapista pois. Savunkehittimen käyttövoimaksi sopii esimerkiksi retkikeittimen tai fonduepadan spriipoltin. Tai vaikka tuikkukynttilät.

Homma toimii siis niin että savustuspurua kuumennetaan astiassa polttimen liekillä. Syntynyt savu imetään puhaltimen jääkaappiin luoman alipaineen voimalla savunkehittimestä putken läpi. Putkella pitää olla riittävästi pituutta niin että toisaalta savu jäähtyy matkalla, toisaalta siksi ettei putkea pitkin johtuva lämpö vahingoita kaapin muovirakenteita. Jäähdytystä voi tehostaa käärimällä vaikka märkä pyyhe putken ympärille. Jääkaapin jäähdytyskoneisto pitää sitten huolen siitä että lämpötila savustustapahtumassa pysyy alhaisena.

Jotenkin olettaisi, että jos tilaisuus vaatii puvun, voi kengätkin pitää jalassa.

Tämän voisi kääntää niinkin päin että tilaisuuden järjestäjä toimii ajattelemattomasti vieraitaan kohtaan mikäli järjestää kutsuvierailleen kuvatunkaltaisen dilemman. Mielestäni isännän tulee jo tilaisuutta suunnitellessa ottaa huomioon jalkinekysymys: Mikäli dress code on formaalimpi, tilojenkin tulisi olla sellainen jossa voi vaivautumatta esiintyä täysin pukeutuneena. Suomessa tietysti asunnot ovat mitä ovat ja harvemmalla on kodissaan tiloja jotka voisi edes väliaikaisesti varata vierastilaisuuksia varten. Eli: Jos oma koti ei taivu cocktail -loungeksi niin kokkarit järjestetään vuokratuissa tiloissa tai vaikkapa puutarhassa.

Tänään sattui eräässä keskustan liikkeessä silmään Dr Martensin kenkiä. Lesti tuntuu mukavan leveältä, eli omalla nimelliskoolla olevat kengät istuivat ihan mukavasti jalkaan. Syksyllä Martensien tilaaminen Englannista loskassa uitettaviksi on ihan houkutteleva ajatus.

Varsinkin kun nuo Suomessa "alennusmyynnissä" EUR 135 arvoisiksi merkatut kengät saa saarivaltakunnasta kotiin kannettuna £70 hintaan. On maamma köyhä ja siksi jää...

Todennäköisesti hankittavaksi tulee Dr. Martens Gilbertot tai kahdet; Sekä musta että ruskea väri houkuttaa joten miksikäs ei ostaisi molempia?

Sitten kun tietää omat mittansa on helpompaa ostaa netistä ja metsästää käytettyjä.
Samaten on syytä tosiaan varautua myös vierailuihin ompelijan luona, hyvin harvoin saa rekistä suoraa valmista ja mittatilaus kannattaa parhaiten siinä vaiheessa kun tietää ihan varmasti mistä tykkää.

Vinkki pukumieheksi haluavalle: Tilaa netin kautta käytetty mutta laadukkaasta kankaasta tehty puku. Mitoituksessa oikeastaan ainoa huolellisuutta vaativa asia on että hartioitten leveys sattuu kohtuu hyvin kohdalleen eivätkä hihat tai lahkeet ole liian lyhyet. Tämän jälkeen ostoksen kanssa ujostelematta ompelijalle/vaatturille joka rakentaa pukuun istuvuuden.

Itse olen ostanut saksalaisista vintage-liikkeistä parilla sadalla eurolla uudenveroisia pukuja joiden hinta uutena liikkuu seitsemänsadan-tuhannen euron luokassa (siis Saksassa. Suomen hinnat noin puolitoistakertaiset.) Luottovaatturini on muokannut näistä aihioista istuvia pukuja 50-150€ laskutuksella. Puvut ovat keränneet kehuja, niitä on jopa pariin otteeseen epäilty mittojen mukaan tehdyiksi. Mitä ne tavallaan ovatkin.

Puhun esim. tilanteista, joissa olen kuullut nimeltä mainitsemattomien suuryritysten johtohenkilöiden kommentteja työnhakijoista.  Olen kuullut, millä kriteereillä tiettyjen henkilöiden hakuprosessit on katkaistu, ja mihin henkilöryhmiin kuuluminen saattaa viedä hakijan suoraan umpikujaan.  Nämä asiathan eivät ole yleismaailmallisia, ja varmasti ko. firmoissa selvää syrintää kokeneet ovat muualla työllistyneet ihan hyvin, sillä yhteiskuntamme on kuitenkin suhteellisen tasa-arvoinen jo lainkin ansiosta.  Syrjinnän väheksyminen ja sen leimaaminen nuorten ja naiivien hömpötykseksi on kuitenkin älyllisesti epärehellistä ja äärimmäisen suppeakatseista.  Kyky selvitä aidoista vastoinkäymisistä on toki arvokasta ja hienoa.  Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä syrjinnän kanssa.

En ymmärrä pointtiasi. Toiset työyhteisöt ovat ahdasmielisempiä kuin toiset ja jos jonkun yhteisön kulttuuri on että "mehän ei mitään v*tun [lisää haluamasi vähemmistöryhmän nimi tähän] suvaita!" niin omapahan on tappionsa. Miksi pitäisi ehdoin tahdoin tunkea itsensä yhteisöön jossa taatusti tuntee itsensä ulkopuoliseksi? Ja jos sinne ehdoin tahdoin haluaa niin sitten on vaan nieltävä ne itselle vastenmieliset piirteet. If You can't stand the heat, stay out of kitchen!

Itseltäni kysyttiin erään konsulttikeikan yhteydessä että eihän minulla ole mitään USA:n vastaisia ideologioita painolastinani. Kyseessä oli hyvin suuren jenkkifirman maayhtiö ja ymmärsin että henkilöllä jolla on jonkinmoinen USA-allergia ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä duunin läpiviemiseen. Olisiko tuo sitten pitänyt tulkita syrjinnäksi?

Yhteisöt yleensä pyrkivät rekrytoimaan jäsenikseen yksilöitä jotka jakavat yhteisössä vallitsevat arvot ja uskomukset eli kulttuurin. Lika barn leka bäst. Tuskin fanaattinen vegaani olisi onnellinen teurastamon lihanpakkaamossa?

Kyllä työyhteisöillä pitää olla oikeus asettaa ihan itse valintakriteerit rekrytoinneilleen ja valita omista lähtökohdistaan porukkaan parhaiten sopivat ja sopeutuvat. Vaikka se onkin poliittisen ylikorrektiuden läpitunkeman aikamme hengen vastaista.

“Hän oli kunnon mies, niinhän jokainen on
läpikäytyään krematorion
hän eli niin lujaa, niin lujaa eli hän
että lopulta pyyhälsi läpi elämän.”

Juice Leskinen

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Valitettavasti monelle tämänkin palstan kommentoijista rahalla mitattava omaisuus näyttää olevan onnellisuuden mittari. Mikäs siiinä, suits you sir! Jos näin on niin se on teidän valintanne, ei minun. Oma onneni ei ole rahasta rakennettu.

Voitte olla turvallisin mielin siinä että ennemmin tai myöhemmin elämä järjestää eteenne tiiliseinän jota päin juostuanne teillä on aikaa miettiä ihan oikeasti mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Elättekö te omaa elämäänne vai jonkun toisen? Ovatko tavoitteenne omia tavoitteitanne vai yritättekö elää jonkun teille kirjoittaman käsikirjoituksen mukaan? Tiedättekö te mitä te itse haluatte? Te itse, ei vanhemmat, suku, puoliso, kaverit tai joku muu jolle te jostain käsittämättömästä syystä annatte määräysvallan ainoaan merkitykselliseen asiaan mitä teillä on: Omaan elämäänne. Olisi sääli viettää vain näennäisen tyytyväistä elämää ja huomata liian myöhään eläneensä pääosin muiden ehdoilla ja tehneensä asioita, jotka eivät lopulta tunnukaan tärkeiltä.

Onko johtajanpaikka isin firmassa kaksikymppisenä kadehtimisen arvoinen? Entäpä jos se johtajaksi pakotettu parikymppinen ressukka sisimmässään ei haluaisi mitään sen enempää kuin muuttaa Varpaisjärvelle spelttiviljelijäksi? Tekeekö ennakkoperintönä saatu miljoona pankkitilillä ihmisen onnellisemmaksi kuin itse tienattu kymppitonni? Miksi te kuvittelette että toiset ovat automaattisesti teitä onnellisempia?

Tasan ei käy onnenlahjat. Pikkupoikana halusin hävittäjälentäjäksi. Likinäköiselle tuota uravalintaa ei sallittu. Syrjintää? Lapsuuden leikkikaverin pikkuveli hyppäsi heittoistuimella maahan syöksyvän hornetin kuomun läpi ja istuu todennäköisesti loppuikänsä pyörätuolissa toinen käsi ja jalka halvaantuneena. Elämä on arpapeliä. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Paskoja juttuja sattuu hyvillekin ihmisille. Yhtenä hetkenä olet ajamassa perheesi kanssa hiihtolomalle, seuraavana heräät letkuissa sairaalassa ja kuulet että vastaantullut rattijuoppo vei sinulta kaiken. Toiset jäävät rypemään itsesäälissä, toiset keräävät jäljellejäneet palaset ja rakentavat elämänsä uusiksi.

Itävaltalainen Josef Kirschner on todennut että yhteiskunnassamme elää kolmenlaisia ihmisiä: Välistävetäjät määräävät mitä kilttien pitää ajatella, uskoa, toivoa ja ostaa. Kiltit tarvitsevat välistävetäjiä, koska he eivät itse tiedä mitä tehdä elämällään. Vapaat ihmiset eli terveet egoistit taas ovat pieni vähemmistö. Vapaa ihminen tietää itse mitä elämällään haluaa tehdä ja elää elämäänsä ympäristön vaatimuksista ja odotuksista piittaamatta.

Jokainen on oman onnensa seppä. Tämä sepäntyö vaatii itse tehdyt piirustukset, toisten mallia kopiomalla käteen jää parhaimmassakin tapauksessa pelkkä epämääräinen tyytymättömyyden tunne.

Just my 2cents,

Salaryman

Perunoista tuli mieleen kaikkien Kanarian kävijöiden tuntema papas arrugadas eli ryppyperunat.

Oma reseptini noihin on seuraava: Pestään sopiva määrä pienehköjä perunoita, pannaan kattilaan ja päälle vettä sen verran että potut peittyvät. Lisätään reilusti merisuolaa. Reilusti. Keitetään viittä vaille kypsiksi eli lopetetaan kun potut ovat vielä ehjiä.

Kaadetaan vesi pois, lorautetaan päälle hulaus oliiviöljyä, ripotellaan pintaan karkeaa suolaa ja pyöritellään niin että perunoiden pinnassa on tasainen öljy-suolakerros. Paahdetaan uunissa sen verran että pinta vetäytyy hieman ryppyyn.

Kelvollista mojon reseptiä en muista löytäneeni (vielä) mutta jossain interwebin syövereissä sekin köllinee. Tämmöisenäkin mainio grillausten lisuke. Ryppypotut maistuvat yllättävän hyviltä kylminäkin -> loistavaa naposteltavaa hellepäivinä, huuhdellaan alas huurteisella oluella.