Täältä löytyy myös yksi cornisti, joten Mosse kuuluu melko vahvasti repertuaariin. En ota siihen siis muuten kantaa, kuin että käyrätorvikonsertot ovat varsin nerokkaan käyrätorvimaisia herättämättä kuitenkaan liikoja mielleyhtymiä saksalaisiin metsämiehiin nahkasaappaissaan. Niitä on myös pirun hauska soittaa. Vaikka melkoista karkkiahan se on, kuten todettua. Pieniin makeannälkäisiin hetkiin tosin varsin toimivaa viihdettä. (Assosiaatio: kammottavat Mozartkugelit, älkää ikinä antako niitä mulle joululahjaksi)
Olavin kirjoituksessa särähti pahasti korvaan seuraava toteamus Dowlandiin liittyen: "Kitarasovituksia en kuuntele." Toinen (pimeä) puoleni on klassisen kitarismin harjoittaminen, joten ihmettelen kuinka voit kuunnella periodisoittimille tehtyä kosketinmusiikkia flyygelillä soitettuna, muttet luutulle sävellettyä musiikkia luutun hyvin läheisellä sukulaissoittimella esitettynä? Itse olen soittanut huilu-kitaraduossa Dowlandia ja se toimii mielestäni erinomaisesti.
Bachista: mieshän oli uskomattoman paljon aikaansa edellä ja niin monet säveltäjät hänen jälkeensä ovat alittaneet kaverin asettaman riman - tuntuvasti. Ei sitä voi nykypäivänä kuin ihmetellä Bachin neroutta. Tuskin yhtä mullistavaa säveltäjää enää tullaan näkemään. NP:
Kitarasovitus Bachin 1. sellosarjan (BWV 1007, G-duuri) preludista, tietenkin Andrés Segovian soittamana:
http://www.youtube.com/watch?v=CyPvr8AKVJQ