Keikarin foorumi

Olisi pari "Chelsea Leather Food for dummies" -tyylistä kysymystä:

Sivelettekö tuota tahnaa joskus myös kengän sisäpohjaan? Luulisi, että sekin kärsii vuosien saatossa rasvoittamatta.

Entä miten puhdistatte käytetyn kengän nahkapohjan ennen rasvausta? Epätasaiseksi kuluneen ja naarmuttuneen (sekä vanhat liat kivettäneen) pohjan kohdalla se tuntuu kovin vaikealta. Löytyykö kikkoja vai onko luvassa vain ankaraa työtä?

Etiketistä en tiedä. Ajatus tuntui paperilla hyvältä, mutta kun sitä joillakin taktiikoilla kokeilin, en saanut teknisesti onnistunutta settiä aikaan. Jotenkin kaksoiskalvosin tuntuu pullottavan liikaa neuleen hihan alla, eikä se oikein päällekään aseteltuna hyvältä näytä. Eli samat tuntemukset kuin henrypitkinillä. Toisaalta kokeilupaitani ja -neuleeni eivät välttämättä olleet luokkaa taivaassa solmittu liittto.

Kuinka olette saaneet hihanne säädettyä niin, että tuntuma ja ulkonäkö miellyttävät?

Muodollisemmassa pukeutumisessa, kuten liike-elämässä ja juhlissa, on edelleen olemassa eriäviä pukeutumiskoodeja. Esimerkiksi se, että BD-paitoja ei pidetä suuryrityksen tiedotustilaisuuteen sopivana Euroopassa. Juhlapukeutumisessa selkeä esimerkki tästä on Suomessa laajalti käytetty frakki, joka on kadonnut lähes kaikkialta maailmasta (muutamaa poikkeustilaisuutta lukuunottamatta). Arki on sitten asia erikseen, mutta kyllä formaalissa pukeutumisessa (juhlat, bisnes, poliittiset instituutiot kuten parlamentti jne.) on edelleen sääntöjä ja paikallista variaatiota. Vapaa-ajallansa Nokian pomo saa pukeutua vaikka toogaan.

Jos suomalaista pukeutumiskoodia ei ole olemassa, niin mikäs se frakki kaikkine käyttösääntöineen sitten on? Alkuperällä ei ole mielestäni merkitystä, eiväthän luterilaisuuskaan, Sibeliuksen saksalainen sävellystyyli tai lihapullat ole suomalaisten keksimiä, mutta ne ovat silti keskeisiä osia ns. suomalaisesta kulttuurista. Suomalainen pukeutumiskulttuuri on syntynyt siten, että ohut eliitti on omaksunut tapoja muilta eurooppalaisilta, ja vähitellen niistä on kehittynyt paikallinen säännösvariantti.

Tyylikkyyttä ja härskiyttä sopivassa suhteessa :D :D :D (tosin kengät ehkä olis voinu valita toisin...)

Argghh! Sortsien ilmeinen moitinta sikseen jättäen, kokonaisuus (yläosa) on turhan yksivärinen, takki huonosti istuva, ylä- ja alaosa eivät kommunikoi keskenään, jättimäiset taskuläpät voisi piilottaa sisään, taskuliina uupuu... Ja pahinta on tosiaan tuo parta. No, kaikesta huolimatta kaveri saa enemmän propseja yrityksestä kuin sanotaan 70 % kadun vastaantulijoista.

Lainaus käyttäjältä: henrypitkin - 01.09.10 - klo:22:11

Teoriasta en tiedä, minä olen törmännyt tuohon Åbo Akademissa itsenäisyyspäivän herrapäivällisillä, jossa liivi vaihdetaan valkoiseen klo 18.

ÅA lienee ainoa, jossa on vielä herrapäivällisiä.
Taustallahan on saksalainen vaikutus, joka näkyy edelleen vahvasti Virossa eli esim. opiskelijärjestöt, korporaatiot, ovat vain miehille tai naisille voimakkaine perinteineen. Näitä perinteitä sitten kulkeutui Ruotsiin ja Suomeen. Saksassa tosiaan 60-luvulla yliopistoperinteet heitettiin roskakoriin, Ruotsissa päädyttiin sekasotkuun ja Suomessa on sitten pidetty omat versiot näistä, Virossa taidetaan vetää edelleen keskiaikaisella mallilla...

Hankenilla on myös herrapäivällisperinne (herrmiddag) ja myös naisille löytyy vastaava. Niissä taisi olla juttuna, että järjestäjänä toimii vastakkaisen sukupuolen edustajaryhmä. Suomenkielisistä yliopistoista en tiedä. Lienee myös Ruotsissa tuo tapa voimissaan?

Muutoinkin kyllä pidän kovasti akateemisesta juhlakulttuurista. Se tarkoittaa, ettei aina pukeuduta farkkuihin!

No, Ateenassakin saivat äänestää vain vapaat kreikkalaiset miehet...

Taisit ymmärtää väärin, mitä tarkoitin. "Metodilla" viittaan tuossa menetelmään, jossa päätöksiä tehdään demokraattisen keskustelun kautta. Mikä osa väestöstä lasketaan mukaan tuohon keskusteluun, on sitten eri asia. Antiikin Kreikassa se väestönosa oli hyvin pieni, mutta heidän osaltaan käytiin tuota demokraattista keskustelua.

Taidettiinpa samankaltaisen keskustelun tasoon päästä vasta paljon myöhemmin. Tuskin vuoden 1907 Suomessa oli kauheasti mahdollista käydä koko äänestyskelpoisen kansan välistä keskustelua, mikä nykyään kuta kuinkin periaatteessa voi onnistua
kaikilla välineillä, jotka media on onnistunut kehittämään. Antiikin Kreikan fiilikseen ei kuitenkaan taideta päästä, kun samalle kukkulalle ei voida koko äänestyskelpoista kansaa mahduttaa.

Sinällään klassisemmin pukeutuneesta suomalaisesta voisi tulla helposti mieleen, että nousukas yrittää leikkiä yläluokkaista. Suurimalle osalle tuo farkkujen työläistausta lienee oikeampi valinta, jos luokkayhteiskunnan perinnön vaikutus pukeutumiseen elää yhä. Björn Wahlroosistakin tulee välillä väistämättä mieleen, että hän epätoivoisesti yrittää pyrkiä aateliselämään leikkimällä kartanonherraa ja hengailemalla Ruotsin kuninkaallisten kanssa. Suomi on siitä ikävä maa, että aatelisarvoa ei voi saavuttaa enää millään. Sen takia Suomessa lienevät kaikenlaiset arvonimet niin suuressa suosiossa, mutta vuorineuvoksen arvokin lienee laiha lohtu oikeaan aatelisarvoon verrattuna.

Kommenttisi lieni tarkoituksella kärjistävää retoriikkaa, mutta haluan puuttua nousukkaiden inhoon, joka tuntuu olevan varsin yleistä kansamme keskuudessa. En ymmärrä paheksuntaa nousukkaita tai edes nousukasmaisuutta kohtaan. Minusta tuo paheksunta heijastaa ns. vanhan vallan aikaan (ennen Ranskan vallankumousta 1789) vallinnutta yleiseurooppalaista asennetta: luokkajako on ikuinen, suutari pysyköön lestissään. Siis luokkakierron vastustamista.

Minusta nousukkuudessa ei ole mitään vikaa - päin vastoin. Keskiluokkaisella on yleensä suurempi kannuste tavoitella korkeaa
asemaa kuin valmiiksi yläluokkaisella, jolloin ensimmäinen yrittää enemmän. Nousukkaat ovatkin usein tehneet ne kovimmat saavutukset, kuten monesti pukeutumisessakin (Brummell). Noustessaan eliittiin heistä voi sitten tulla uusia ihailtuja suunnannäyttäjiä.

Suosikkiesimerkkini on Mayer Amschel Rothschild, köyhissä, jopa kurjissa oloissa Frankfurtin juutalaisgetossa 1700-luvulla kasvanut mies, josta tuli maailman rikkain, valtavaa pankki-imperiumia pyörittävä koko Euroopan hallitsijoiden luottomies. Sittemmin Rothschildin nimi on tullut merkitsemään mitä suurinta ylhäisyyttä ja hienostuneisuutta. Suvusta on sukeutunut aatelisten ykkössarjaa, ja yhä tänä päivänä de Rothschildillä on myyttinen kaiku Ranskassa, mikäli eräitä kirjoituksia on uskominen (suku on aateloitu/naturalisoitu vähän joka maassa).

Wahlroosin aateluuden jäljittely ei häiritse. Pikemminkin ajattelen, että hyvä jos edes joku pitää herrasmieskulttuuria maassamme yllä. Aateluus olisi kenties lohjennutkin Wahlroosin kaltaisessa asemassa olevalle vuosisata tai pari sitten.

Ei liene tämä kirjoituksen valossa yllättävää, että olen kallellaan italialaiseen ajatteluun pukeutumisesta: oman persoonan, omien mieltymysten esilletuomiseen. Toki myös ryhmäidentiteetti on aina pukeutumisessa läsnä, mutta se tulee vasta toisena. Joskus suorastaan puistattaa perienglantilainen asenne luokasta pukeutumisen määrääjänä ja rajoittajana. Toisaalta kieltämättä siinäkin oma viehätyksensä on, kunhan siinä ei heijastu sellainen eksklusiivisuus. Mieluummin ajattelisin pukeutumista tilanteen kuin ryhmän kautta: Linnanjuhlissa ei tule pukeutua hyvin siksi, että siellä kokoontuu (enimmäkseen) yhteiskunnan eliitti, vaan siksi, että itse tilaisuus on arvokas. Johtajankaan ei tule pukeutua huolitellusta sinänsä osoittaakseen luokkansa, vaan koska se kuuluu tehtävän hoitoon. Ehkä se, mistä en pidä, on pysyvän luokan käsite.