Keikarin foorumi

“Hän oli kunnon mies, niinhän jokainen on
läpikäytyään krematorion
hän eli niin lujaa, niin lujaa eli hän
että lopulta pyyhälsi läpi elämän.”

Juice Leskinen

Jokainen meistä on oman onnensa seppä. Valitettavasti monelle tämänkin palstan kommentoijista rahalla mitattava omaisuus näyttää olevan onnellisuuden mittari. Mikäs siiinä, suits you sir! Jos näin on niin se on teidän valintanne, ei minun. Oma onneni ei ole rahasta rakennettu.

Voitte olla turvallisin mielin siinä että ennemmin tai myöhemmin elämä järjestää eteenne tiiliseinän jota päin juostuanne teillä on aikaa miettiä ihan oikeasti mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Elättekö te omaa elämäänne vai jonkun toisen? Ovatko tavoitteenne omia tavoitteitanne vai yritättekö elää jonkun teille kirjoittaman käsikirjoituksen mukaan? Tiedättekö te mitä te itse haluatte? Te itse, ei vanhemmat, suku, puoliso, kaverit tai joku muu jolle te jostain käsittämättömästä syystä annatte määräysvallan ainoaan merkitykselliseen asiaan mitä teillä on: Omaan elämäänne. Olisi sääli viettää vain näennäisen tyytyväistä elämää ja huomata liian myöhään eläneensä pääosin muiden ehdoilla ja tehneensä asioita, jotka eivät lopulta tunnukaan tärkeiltä.

Onko johtajanpaikka isin firmassa kaksikymppisenä kadehtimisen arvoinen? Entäpä jos se johtajaksi pakotettu parikymppinen ressukka sisimmässään ei haluaisi mitään sen enempää kuin muuttaa Varpaisjärvelle spelttiviljelijäksi? Tekeekö ennakkoperintönä saatu miljoona pankkitilillä ihmisen onnellisemmaksi kuin itse tienattu kymppitonni? Miksi te kuvittelette että toiset ovat automaattisesti teitä onnellisempia?

Tasan ei käy onnenlahjat. Pikkupoikana halusin hävittäjälentäjäksi. Likinäköiselle tuota uravalintaa ei sallittu. Syrjintää? Lapsuuden leikkikaverin pikkuveli hyppäsi heittoistuimella maahan syöksyvän hornetin kuomun läpi ja istuu todennäköisesti loppuikänsä pyörätuolissa toinen käsi ja jalka halvaantuneena. Elämä on arpapeliä. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Paskoja juttuja sattuu hyvillekin ihmisille. Yhtenä hetkenä olet ajamassa perheesi kanssa hiihtolomalle, seuraavana heräät letkuissa sairaalassa ja kuulet että vastaantullut rattijuoppo vei sinulta kaiken. Toiset jäävät rypemään itsesäälissä, toiset keräävät jäljellejäneet palaset ja rakentavat elämänsä uusiksi.

Itävaltalainen Josef Kirschner on todennut että yhteiskunnassamme elää kolmenlaisia ihmisiä: Välistävetäjät määräävät mitä kilttien pitää ajatella, uskoa, toivoa ja ostaa. Kiltit tarvitsevat välistävetäjiä, koska he eivät itse tiedä mitä tehdä elämällään. Vapaat ihmiset eli terveet egoistit taas ovat pieni vähemmistö. Vapaa ihminen tietää itse mitä elämällään haluaa tehdä ja elää elämäänsä ympäristön vaatimuksista ja odotuksista piittaamatta.

Jokainen on oman onnensa seppä. Tämä sepäntyö vaatii itse tehdyt piirustukset, toisten mallia kopiomalla käteen jää parhaimmassakin tapauksessa pelkkä epämääräinen tyytymättömyyden tunne.

Just my 2cents,

Salaryman

Perunoista tuli mieleen kaikkien Kanarian kävijöiden tuntema papas arrugadas eli ryppyperunat.

Oma reseptini noihin on seuraava: Pestään sopiva määrä pienehköjä perunoita, pannaan kattilaan ja päälle vettä sen verran että potut peittyvät. Lisätään reilusti merisuolaa. Reilusti. Keitetään viittä vaille kypsiksi eli lopetetaan kun potut ovat vielä ehjiä.

Kaadetaan vesi pois, lorautetaan päälle hulaus oliiviöljyä, ripotellaan pintaan karkeaa suolaa ja pyöritellään niin että perunoiden pinnassa on tasainen öljy-suolakerros. Paahdetaan uunissa sen verran että pinta vetäytyy hieman ryppyyn.

Kelvollista mojon reseptiä en muista löytäneeni (vielä) mutta jossain interwebin syövereissä sekin köllinee. Tämmöisenäkin mainio grillausten lisuke. Ryppypotut maistuvat yllättävän hyviltä kylminäkin -> loistavaa naposteltavaa hellepäivinä, huuhdellaan alas huurteisella oluella.

Hyvät Herrat,

Mitä on yläluokka vuoden 2011 Suomessa?

Onko mittarina sivistyksen määrä? Jos on niin miten sivistys mitataan? Yliopistossa kulutettujen vuosien määrällä? Tutkintojen määrällä? Akateemisten julkaisujen määrällä?

Onko mittarina omaisuuden määrä? Komea elämäntapa? Massiivisella velanotolla pääsee pitkälle...

Onko mittarina asema työelämän ravintoketjussa? Mitä isompi pomo olet, sitä enemmän yläluokkaa?

Vai onko "yläluokkaan" kuuluminen pelkkä Suomessa ilmoittautumisasia?

Mihin tällaista luokittelua tarvitaan? Kenen etua luokittelu ajaa?

Ja mitä tuohon kilpailun toimimattomuuteen tulee niin olen jälkiviisaan kanssa samaa mieltä että meillä on periaatteessa kaikilla ihan samat mahdollisuudet kivua haluamillani asteikoilla ihan niin korkealle kuin rahkeet riittävät. Kyse on useinmiten vain halusta.

Keskiarvosta merkittävästi yli meneviin saavutuksiin tarvitaan aina huomattavasti omaa effordia. Pitää olla motivaatiota, kiinnostusta, sinnikkyyttä ja peräänantamattomuutta. Ei ole ilmaisia lounaita, helppoja reittejä ja mitä korkeammalle kiipeät, sitä jyrkemmäksi polku muuttuu ja raskaammaksi eteneminen käy.

Jossain vaiheessa ajatus leikin jättämisestä kesken alkaa kuiskutella viettelevästi korvaan. Todella helpoksi homman läskiksi lyöminen käy jos on sisäistänyt jonkin uhri-kulttuurin jolla normaalit vastoinkäymiset ja varsinkin oman saamattomuuden seuraukset voi selitää itselleen jonkin sortokoneiston syyksi: En menesty koska olen väärää yhteiskuntaluokkaa/sukupuolta/rotua/sukupolvea/kieliryhmää/seksuaalista suuntautumista/puoluetaustaa...

Jokaisella porukalla on oma identiteettinsä ja omat ryhmäpaineensa. Tässä mielessä menestys periytyy mutta sen periytymisen syy ei ole biologinen vaan kultturillinen: Toisissa ryhmissä arvostetaan toisia enemmän oppimista, koulutusta, sinnikästä yrittämistä jne. Stereotyyppisesti juutalaisia pidetään poikkeuksellisen menestyksellisinä sekä taloudellisesti että poliittisesti ja kieltämättä sekä politiikan että rahamaailman huipulta löytyy paljon tämän kansan edustajia. Selituksen uskoisin löytyvän opiskelua ja työntekoa arvostavasta kulttuurista.

Vastaavasti asteikon toisessa on etnisiä kulttuureja joissa esimerkiksi lukutaitoa ei pidetä sosiaalisen statuksen mittarina. Jostain kumman syystä näiden ryhmien edustajat tuntuvan usein kovin äänekkäästi selittävän kurjaa tilannettaan valtaväestön syrjinnällä ja nuiviudella...

Itse uskon vahvasti siihen että jokainen on loppuviimein oman onnensa seppä. Ilmaiseksi ei tässä maailmassa saa kukaan yhtään mitään ja välillä elämä nakkaa eteen ylivoimaisilta vaikuttavia esteitä. Näin vaan sattuu ja suurin karhunpalvelus on uskotella itselleen että näiden takana olisi joku suurempi salaliitto.

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman

Makuasioista voidaan kiistellä maailman tappiin saakka. Itse olen enemmän urheiluauto- kuin GT-miehiä ja IMHO 993 oli 911-sarjan viimeinen urheiluauto, ellei myöhempiä riisuttuja carrera-malleja lasketa mukaan. 911:lle on käynyt niin kuin meille kaikille: Vuosien myötä matkaan on tarttunut aivan liikaa painoa ja "mukavuutta". Siksi nuo spartalaisen klassiset, noin tuhat kiloa painavat pidemmän akselivälin 911 ajalta ennen joustopuskureita ovat autoja miun maun mukkaa.

Maailman hienoin auto on tietysti 1970-1971 917K.

http://www.dailymotion.com/video/x5sesb_steve-mcqueen-le-mans-1970_sport

Ainoa oikea vastaus alkuperäiseen kysymykseen löytyy täältä: http://www.singervehicledesign.com/

Muuta ei tarvita. Piste. Strigin voi panna lukkoon.

Hyvät herrat,

Oma herätykseni pukeutumiseen juontaa juurensa vuoteen 1984 ja 80-luvun ikoniin, tv-sarja Miami vice:en. Olin silloin parikymppisenä muuttanut opiskelukaupunkiin ja aloittelin omaa itsenäistä elämääni. Pikkuhiljaa limonaativaatteiksi alkoi ilmestyä valkoisia puuvillahousuja, purjehduskenkiä ja pikkutakkimallisia pusakoita joita pidettiin päällä tottakai hihat käärittyinä.

Työelämään siirtyminen toi mukanaan ensimmäiset asialliset puvut, sitä yo-juhliin ostettua seppälän hirvitystä en oikein osaa vielä pukuna pitää. Ja kun duuniin alkoi sisältyä entistä enemmän edustuksellisia velvollisuuksia ja matkustamista, vaatteiden ja varsinkin kenkien laatuun alkoi kiinnittää entistä enemmän huomiota: Pois kaikki keinokuitu, huomio ulkonäön lisäksi funktionaalisiin ominausuuksiin. Miehen kun piti olla kuosissa ja terävän näköinen vaikka Atlantin ylilennolla torkutun kolmituntisen yöunen jälkeen.

2000 -luvun alkuvuodet olivat mustan puvun aikaa: Senaikaisessa työympäristössä oli aina melkoinen mahdollisuus saada puvulleen voitelu-, leikkuu-, hydrauliikka yms. öljyä ja mustassa ei tuonlainen lika niin selvästi näkynyt.

Nyttemmin olen siirtynyt työskentelemään lobbyissä ja johtajien kerroksissa joten pukeutuminen on kurinalaista business -tyyliä ilman provosoivia revittelyjä. Kaapissa on jatkuvassa kierrossa nyt kuusi pukua joista ehdoton suosikkini on kohtuu tuhdista harmaasta villaflanellista valmistettu italialainen puku melkoisen väljällä mitoituksella. Puku on käytännöllinen ja mukava ja se sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen – talvella.

Muuten tyylini on aika germaaninen, suurin osa vaatehankinnoista tulee tehtyä Saksasta. Tosin keikariblogin kautta olen innostunut englantilaiseen vintage-tweediin. Ensi talveksi tulee varmasti hankittua pari hillittyä tweed-pukua lisää. Kuten myös pukusaappaat.

Paitoja on kierrossa pari tusinaa, ostan niitä alennusmyynneistä tilaisuuden tullen ja heitän vastaavan määrän vanhoja pois. Paidat ovat joko puuvillaa tai flanellia. Flanellipaita toimii mielestäni pukupaitanakin kunhan vaan puku on raskaampaa kangasta. Vaikkapa tweediä.

Keikarin kenkienhoitoketjun innoittamana päädyin huoltamaan kenkiäni ja huomasin omistavani viisi paria brogueita joista tuli keikarin ohjeiden mukaan kiwillä kiillottamalla aika maukkaan näköisiä.

Kunnioittaen teidän,

Salaryman

Hyvät herrat.

Uskoisin että tyylikkään turkishatun löytäminen on - Suomesta - haasteellinen mutta ei mahdoton tehtävä. Makuasiat ovat makuasioita mutta mielestäni kurinalaisen muotoinen ja lyhtkarvainen turkishattu sopii suomalaiseen talvipukeutumiseen lierihattua paremmin. 1930-40 luvilta peräisin olevissa talvisissa valokuvissa näkee mielestäni hyvin tyylikkäitä päähineitä. Ja mitä tulee turkisten eettisyyteen niin mistäpä luulette sen fur felt akubran karvojen tulevan?Tehtaaltako?

Perinteinen klassinen ushanka olisi kaikkein käytännöllisin mutta ei aina tyylikkäin, varsinkin korvasuojukset alhaalla. Lyhytkarvaiseksi leikattu coonskin -hattu ilman sitä typerää häntää (Davy Crocett -hattu) näyttäisi paljon paremmalta, mutta mistähän sellaisen saisi? Koivistolaismallinen päähine voisi olla tyylikäs, kovilla pakkasilla korvaläpillä ja riittävän tuhdilla kaulaliinalla lisättynä luulisi pärjäävän, mene ja tiedä.

Pitkäkarvaisesta reuhkasta tulee liikaa hannukarpo -flashbackeja (puistatuksia) ja muutenkin kokonaisuus näyttää usein siltä (subjektiivinen mielipide) että päähän on pistetty jotain moottoritien penkalta löytynyttä.

Kriminnahkainen kasakka-malli tai ambassador toisi kekkoslovakialaista valtiomies-lookia, sileäkarvaisena ambassadorista taas tulee äkkiä mieleen Kim Il Jong.

Pitäisköhän poiketa Pietarissa hattukaupoilla? Kasakka voisi olla särmän näköinen päähine.

Kunnioittaen Teidän,

Salaryman