Keikarin foorumi

Jos mennään vähän kauemmas historiassa, sillä edellisellä eli 1920-luvulla kauluspaitojen kankaat saattoivat olla hyvinkin värikkäitä ja paita-solmio-yhdistelmät nykysilminkin aika villejä, mutta silloin elettiin ylipäätään sodanjälkeistä murroskautta ja mm. nykyisen kaltainen pehmeällä kääntökauluksella (vrt. tärkätty irtokaulus) varustettu paita oli valtaamassa asemia, eikä sitä vielä hyväksytty oikein konservatiivisissa piireissä. Toisaalta myös vapaa-ajan pukuja (joskus nimityksellä ”urheilupukuja” käytettiin paljon ja niiden kanssa valkoinen kovan kauluksen paita olisi ollut tarpeettoman muodollinen. Ainakin kaikkia kuviteltavissa olevia pastellivärejä näkyy ajan mainoskuvissa, joskus samalla kertaa esim. erivärisinä raitoina, ja usein niin että ainakin kaulus on kuitenkin valkoinen.

Ihan yksikäsitteistä vastausta siihen mikä on paitojen kanssa ”klassista” on siis vaikea esittää, muoti on vaihdellut ajan ja tilanteen mukaan. Oma makuni on vuosien saatossa yksinkertaistunut, mielenkiintoa oikein pitkälle vietyyn väri-iloitteluun ei oikein nykyään ole.

Mielikuva on jonkinlaisesta Hollannin versiosta niistä koti- ja pohjoismaisista paitamerkeistä, joita esim. takavuosien Stockmannin paitaosastolta (ennen kuin tavarat järjestettiin merkkien mukaan ja shop-in-shopeiksi) löytyi, eli parhaimmillaan asiallisesta muttei varsinaisesti säväyttävästä käyttövaatteesta.

Mustasta tuli muoti-ilmiö kuningatar Viktorian aikana myös, koska kuningatar itse vietti ikään kuin loppuikänsä (eli 1861-1901j mittaista suruaikaa puolisonsa kuoltua ja näyttäytyi vain mustissa. Ysärillä muotiin vaikuttivat ehkä ajan populaarikulttuuri, mm. Tarantinon elokuvahahmojen kapeat mustat puvut, ja muodille tyypillinen heiluriefekti leveästä ja räikeästä kapealinjaiseen ja sisäänpäinkääntyneempääm.

Suomessa asiaan vaikuttaa varmasti täkäläinen ”tumman puvun” koodi, jossa usein alleviivataan että vain musta tai valmisvaatteissa harvinainen ja herkästi tulkinnanvarainen yönsininen käyvät ja käsitys/tapa, että hautajaisissa puvun on oltava musta. Jos näiden vallitessa pukua muuten harvoin käyttävä mies ostaa mahdollisesti ainoan pukunsa, on tosiaan helppo päätyä mustaan.

Senkin uhalla, että keskusteluun sekoittuu uskontoa ja politiikkaa, osissa Suomea mukana saattaa yhä olla myös ns. yksinkertaista pukeutumista korostaneen herätysliikkeiden vaikutusta ja voimakkaiden värien käyttöä vieroksutaan siksi - tosin esim. perinteinen miehen körttipuku on tummanharmaata, ei mustaa villaa. 

Näissä pitäisi olla jonkinmoinen sormituntuma kuinka paksua on 350-grammainen. Valmiiseen pukuun sitä ei ole merkitty.

Ne Vitale Barberis Canonicon flanellikankaat, joista suurin osa nykyajan flanellisista valmishousuista ja -puvuista tehdään, ovat 340-grammaisia, jos haluaa maamerkin flanellien puolelta. 350 gramman ylitys tuppaa olemaan valmisvaatteissa ylipäätään harvinaista, joten mittatilaukseksi menee jos haluaa suosia tukevia kankaita. ”Kesävilloista” esim. Minnisin Frescon ja H&S Crispairen perusmallikin taitavat olla nykyään 310-grammaisia.

Oman kaappini ennätykset taitavat olla päällystakeissa 760 gramman donegal tweed (jos hyvin käy, tämä jää aikanaan pojalle) ja 410 gramman covert cloth -housut ja noissa kankaan raskauden kyllä todellakin huomaa, hyvällä tavalla, pukiessa ja helman ja lahkeiden liikkeissä.

Homburg on kai perinteisten hattujen mittapuulla puolikova, eli ei samalla tavalla kivikovaksi lakattu kuin knallit tai silinterit, mutta muihin huopahattuihin verrattuna kuitenkin muotoon kovetettu.

Se joistain hattuliikkeistä löytyvä hilpeä laite on ranskalainen keksintö nimeltä ”conformateur” ja tosiaan edelleen käytössä Suomessa lähinnä tehtäessä tohtorinhattuja, joiden rakenne ei anna periksi yhtään. Se ei ole välttämätön, osa tekijöistä sovittaa päänmuodon myös muokkaamalla vahvasta kartongista tehtyä sabluunaa.

On näin ennenkin toimineet sodassa olevien maiden valtionpäämiehet (esim. Winston Churchill).

Churchill oli mukavuudenhaluinen ja eksentrinen ja vietti itse asiassa suurimman osan sota-ajasta, mukaanlukien vierailun Valkoisessa talossa 1942, ja myöhemminkin eläkkeellä vapaa-aikansa eräänlaisissa haalareissa, joiden esikuvana olivat toimineet hänen tilallaan olleiden remonttimiesten työhaalarit. Vastaavia käytettiin laajemminkin, koska ne sai vedettyä päälle ilmahälytyksen sattuessa nopeasti. Churchillin omat olivat materiaaleiltaan herraskaisempia, pääosin pukukankaita ja muutama jopa samettia. 

Suomessa tulee toisinaan eteen olosuhteita, joissa mikään kumi- tai kumiteräsaappaita vähäisempi, paitsi ehkä riittävän perusteellisesti rasvatut rasvanahkaiset kengät, ei pärjää kastumatta. Näissä kulkiessa on vaan pakko vaihtaa jalkineet perillä.

Niihin on niin tottunut, että rintataskuton pikkutakki tuntuisi jotenkin torsolta, tai muusta muodostaan riippuen joko periodimallilta viime vuosisadan alusta tai jonkun minimalismistaan tunnetun suunnittelijan kokeilulta (Jil Sander taisi tehdä näitä ainakin joskus). Tyhjänäkin hyvin sijoiteltu rintatasku luo takkiin kiinnostavaa epäsymmetriaa, tai ollessaan barchetta-mallinen kaareva, ehkä aavistuksen illuusiota leveästä rintakehästä ja sen kaaresta. Olen säilönyt omissani taskuliinan lisäksi joskus lyhytaikaisesti ainakin kyniä ja aurinkolaseja.