Sinällään klassisemmin pukeutuneesta suomalaisesta voisi tulla helposti mieleen, että nousukas yrittää leikkiä yläluokkaista. Suurimalle osalle tuo farkkujen työläistausta lienee oikeampi valinta, jos luokkayhteiskunnan perinnön vaikutus pukeutumiseen elää yhä. Björn Wahlroosistakin tulee välillä väistämättä mieleen, että hän epätoivoisesti yrittää pyrkiä aateliselämään leikkimällä kartanonherraa ja hengailemalla Ruotsin kuninkaallisten kanssa. Suomi on siitä ikävä maa, että aatelisarvoa ei voi saavuttaa enää millään. Sen takia Suomessa lienevät kaikenlaiset arvonimet niin suuressa suosiossa, mutta vuorineuvoksen arvokin lienee laiha lohtu oikeaan aatelisarvoon verrattuna.
Kommenttisi lieni tarkoituksella kärjistävää retoriikkaa, mutta haluan puuttua nousukkaiden inhoon, joka tuntuu olevan varsin yleistä kansamme keskuudessa. En ymmärrä paheksuntaa nousukkaita tai edes nousukasmaisuutta kohtaan. Minusta tuo paheksunta heijastaa ns. vanhan vallan aikaan (ennen Ranskan vallankumousta 1789) vallinnutta yleiseurooppalaista asennetta: luokkajako on ikuinen, suutari pysyköön lestissään. Siis luokkakierron vastustamista.
Minusta nousukkuudessa ei ole mitään vikaa - päin vastoin. Keskiluokkaisella on yleensä suurempi kannuste tavoitella korkeaa
asemaa kuin valmiiksi yläluokkaisella, jolloin ensimmäinen yrittää enemmän. Nousukkaat ovatkin usein tehneet ne kovimmat saavutukset, kuten monesti pukeutumisessakin (Brummell). Noustessaan eliittiin heistä voi sitten tulla uusia ihailtuja suunnannäyttäjiä.
Suosikkiesimerkkini on Mayer Amschel Rothschild, köyhissä, jopa kurjissa oloissa Frankfurtin juutalaisgetossa 1700-luvulla kasvanut mies, josta tuli maailman rikkain, valtavaa pankki-imperiumia pyörittävä koko Euroopan hallitsijoiden luottomies. Sittemmin Rothschildin nimi on tullut merkitsemään mitä suurinta ylhäisyyttä ja hienostuneisuutta. Suvusta on sukeutunut aatelisten ykkössarjaa, ja yhä tänä päivänä de Rothschildillä on myyttinen kaiku Ranskassa, mikäli eräitä kirjoituksia on uskominen (suku on aateloitu/naturalisoitu vähän joka maassa).
Wahlroosin aateluuden jäljittely ei häiritse. Pikemminkin ajattelen, että hyvä jos edes joku pitää herrasmieskulttuuria maassamme yllä. Aateluus olisi kenties lohjennutkin Wahlroosin kaltaisessa asemassa olevalle vuosisata tai pari sitten.
Ei liene tämä kirjoituksen valossa yllättävää, että olen kallellaan italialaiseen ajatteluun pukeutumisesta: oman persoonan, omien mieltymysten esilletuomiseen. Toki myös ryhmäidentiteetti on aina pukeutumisessa läsnä, mutta se tulee vasta toisena. Joskus suorastaan puistattaa perienglantilainen asenne luokasta pukeutumisen määrääjänä ja rajoittajana. Toisaalta kieltämättä siinäkin oma viehätyksensä on, kunhan siinä ei heijastu sellainen eksklusiivisuus. Mieluummin ajattelisin pukeutumista tilanteen kuin ryhmän kautta: Linnanjuhlissa ei tule pukeutua hyvin siksi, että siellä kokoontuu (enimmäkseen) yhteiskunnan eliitti, vaan siksi, että itse tilaisuus on arvokas. Johtajankaan ei tule pukeutua huolitellusta sinänsä osoittaakseen luokkansa, vaan koska se kuuluu tehtävän hoitoon. Ehkä se, mistä en pidä, on pysyvän luokan käsite.