92
« : 13.03.15 - klo:21:35 »
Täytyypä vielä kommentoida tätä taidekysymystä jota tässä on puitu jonkin aikaa sitten. Olen itse taidemaalari ja minulla on melko selkeitä mielipiteitä asioista, mutta myös jonkinlaisia perusteluja niille. Olen myös valmis muuttamaan käsityksiäni jos saan tarpeeksi hyviä argumentteja siihen. Sanon heti alkuun että mitä enemmän olen perehtynyt ns. nykytaiteeseen, jonka tässä käsitän taiteen historiana modernismin synnystä alkaen, sitä enemmän näen sen menneen talven lumina, tai vanhentuneena projektina. Erityisesti arkkitehtuurin kohdalla, jota en käsitä taiteena ollenkaan, vaikka sillä on paljon piirteitä ns. kaunotaiteista.
Taidehan on instituutio jolla on valtava painoarvo ja arvostus (tieteen tapaan). Syystäkin, sillä historiallisesti sen on käsitetty edustavan ihmisen korkeimpia pyrkimyksiä. Siksi sitä on myös tarkkaan varjeltu. Samoin kuin tiedettä. Jos teoksesi hyväksytään taiteeksi, olet tehnyt jotain erityistä, jotain johon eivät kaikki kykene, ainakaan ilman erityistä panostusta ja vaivannäköä. Tämä on minusta yksi taiteen tärkeä ominaispiirre. Olet tehnyt jotain vakavasti otettavaa, jotain jonka katselemiseen/kokemiseen jokaisen kannattaa periaatteessa syventyä sillä siitä saatu kokemus voi olla arvokas. Tästä syystä hyvin monet haluavat nähtävän työnsä ja tekeleensä taiteena, samoin monet tekemisen lajit pyrkivät taiteeksi (valokuva, elokuva, sarjakuva, installaatio esim. viimeisen sadan vuoden historiasta). Taiteen määrittely on tunnetusti varsin upottava suo eikä sitä tarvitse tyhjentävästi tehdäkään. Viime kädessä jokaisella on omansa. Mutta on myös huomattava että taiteen arvostetuimpien teosten kaanon lainaa prestiisiään kaikelle muulle taiteesen laskettavalle, vaikka tämä anniltaan ja ulkomuodoltaan olisi mahdollisimman kaukana kaanonista, esim. Jeff Koons tai Andy Warhol Rembrandtista tai Rubensista, kuuluvathan molemmat "taiteeseen". Kuitenkin puhutaan hyvin erilaisista ilmiöistä ja hyvin erilaisista vaikutuksista. Itselleni on ihan selvää että mestariteokset antavat laadullisesti jotain niin muuta että tuskin voidaan puhua samasta kategoriasta. Tässä piilee mielestäni nykytilanteen tragedia; olemme menettäneet jotakin sellaista joka on antanut paljon. Enkä puhu nyt nostalgiasta ja menneiden haikailusta. Mielestäni ihmisissä elää suuri jano kauneuteen ja juuri se on modernismin historiassa tehty naurunalaiseksi.
Sitten arkkitehtuuriin. Se ei ole taidetta samassa mielessä kuin taulu tai veistos, sillä se ei ole, tai ainakaan tulisi olla, tekijänsä itseilmaisua, vaikka sen näkemyksen modernistit ottivatkin. Seurauksena käsissämme on ympäristökatastrofi. Rakennettua ympäristöään ei voi enimmäkseen itse valita vaan sitä on pakotettu kokemaan kenties päivittäin. Taulua tai veistosta ei yleensä tarvitse. Ero on suuri. Ei puhuta enää samasta ilmiöstä.
Tässä ketjussa on esitetty modernista arkkitehtuurista - ja lasken siihen myös postmodernismin ja sen jälkeisen kehityksen - monenlaisia mielipiteitä ja omani kuuluu modernismi-kriittisiin, nätisti sanottuna. Modernismin ydin mielestäni oli alkujaan jyrkkä pesäero entiseen, vallankumous, uusi aika, puhtaalta pöydältä aloittaminen ja niin poispäin. Kaikki hyvää tarkoittavia päämääriä, mutta seurauksiltaan katastrofeja. Nykyään toivottavasti ymmärrämme paremmin.
Oli olevinaan löydettävä uusi muotokieli uudelle aikakaudelle, teollisuuden, koneen ja tehokkuuden aikakaudelle, joka on mielestäni hyvin naiivia idealismia. Siitä kärsimme edelleen, ehkäpä yhä pahenevassa määrin. Muistutettakoon että ihan modernismin alkuvaiheiden aikaan myös art nouveau tai jugend olivat myös uutta muotoilua. Miltähän maailma näyttäsi jos niistä olisi tullut sen sijaan uusi paradigma?
Ne molemmat olivat uusia mutta niiden geometrinen luonne on ihan eri. Arkkitehtuuriteoreetikko ja matemaatikko (ja äänekäs modernismikriitikko) Nikos Salingaros sanoo että tämä erilaisuus ei ole yhteen sovitettavissa. Perinne (mukaan lukien jugend ym.) oli fraktaalista muotoilua, uusi ei-fraktaalista. Modernismi halusi tehdä kaiken toisin. Ihminen on kehittynyt fraktaalisessa ympäristössä joka seuraa tiettyä geometrista organisaatiota ja skaalajakoa. Modernismi käänsi tämän päälaelleen ja sai näin kaiken näyttämään uudelta ja jännittävältä (lue: ihmisvihamieliseltä tällä syvällä esitietoisella tasolla). Ihmisen syvät tuntemukset sivuutettiin propagandalla ja ideologialla. Oli koittanut uusi aika ja näin tuli rakennettaman.
Viime aikoina on ilmestynyt uutta tutkimusta biofilian saralla jossa todettu fraktaalisen ympäristön, luonnonympäristön tai rakennetun, lähinnä perinteisen, nopeuttavan esim. ihmisen paranemista (sairaalaympäristössä). Tämä on edellisen valossa loogista. Ihminen ahdistuu, monesti tietämättään, ympäristössä joka on geometrisesti vaikeasti jäsennettävissä. Tällaisia reaktioita voidaan ihan mitata kehosta erilaisissa rakennetuissa ympäristöissä. Silti tämä ahdistuksen arkkitehtuuri on vielä nykyäänkin ainoa oikea, varsinkin Suomen kaltaisessa maassa jossa on ylistetty modernismin historia ja armoton vanhan tuhoamisen perinne vuosikymmenten ajalta. Lähestulkoon viimeiset sata vuotta on rakennettu ihmisen syvälle perustalle vierasta ympäristöä joka ei voi olla jättämättä jälkiä kulttuuriin ja yksilöihin. Se on esteettinen ympäristökatastrofi joka vertautuu muihin globaaleihin ympäristöongelmiin, mutta on myös looginen jatkumo niille. Modernismin estetiikka on myös mielestäni fossilienergian estetiikkaa, eli mennyttä. Valtavia asioita saatiin aikaan, niin hyvässä kuin pahassa, mutta suunnan on käännyttävä. Muuten hukka perii.
Tällainen näkemys voi kuulostaa ultrakonservatiiviselta tai reaktiiviselta mutta ei sitä mielestäni ole. Uskon hienovaraisiin omakohtaisiin tuntemuksiin annoksella skeptisyyttä, ja tieteelliseen tutkimukseen. Tunnustan myös ihailevani aika-ajoin esim. monia selvästi modernistisia esineitä, mutta siihen liittyy usein tunne että ne lupailevat muodoillaan jotain harhanomaista utopiaa jota ei koskaan tullut eikä tule.
Jos jotakuta kiinnostaa tutustua tarkemmin tähän ajatussuuntaan niin sitä on peräänkuuluttamassa edellä mainittu (välistä hyvinkin kärkevä) Nikos Salingaros joka on saanut paljon vaikutusta legendaariselta Christopher Alexanderilta. Salingaros kirjoittaa myös usein Michael Mehaffyn kanssa, esim. Metropolis-lehteen. Siinä on aiheesta hieno artikkelisarja jota kannattaa vilkaista. Muita ovat mm. Leon Krier ja hänen kanssaan yhteistyötä tehnyt Walesin prinssi Charles. Kuvataiteen puolella on omat kriitikkonsa joista ensinnä tulee mieleen Donald Kuspit.
En usko vallankumouksiin mutta olemme mielestäni suurten muutosten kynnyksellä. Itse näen että se on "paluuta" fossiilisen mustan hurmion vallasta perinteiden viisauteen yhdistettyinä tieteelliseen tutkimukseen jolloin meitä on vaikeampaa sumuttaa silmään uutuuksilla ja julistuksilla "uudesta aikakaudesta". Ehkä kuljemme spiraalia ympyrämäisesti näennäisesti kohti alkupistettä mutta päädymme uudelle tasolle, uuteen tilanteeseen. Menneisyys on mitä on eikä sitä voida muuttaa, vaikka mielenkiintoisia spekulaatioita voidaan esittääkin. Omia taiteellisia pyrkimyksiäni innoittaa erilainen visio joka saa inspiraationsa taidehistorian aarrearkusta kieltämättä modernistisia saavutuksia ja niihin juurtunutta lähtöpistettä. Oma ilmaisu on aina suhteessa ympäristöön, joka on modernismin läpitunkema. Ympäristö on otettava huomioon. Ellei sitten tietoisesti valitse omaa idiosynkraattista näkemystään ja päädy outsideriksi. Tilanne on samantyyppinen kuin pukeutumisessa. Seuraamalla pelkästään omia vaistojaan voi tahtomattaan päätyä larppaustyyliin tai muuten huomiota herättäviin ratkaisuihin. Missä ei sinänsä ole mitään väärää jos kantti vain kestää. On seurattava sydäntään.
Näytä kirjoitukset