Ehkä vähän mietittyäni olen osittain erimieltä mitä aikaisemmin sanoin. Ainakin siitä, että hyvää ja huonoa taidetta ei voi mitenkään tunnistaa absoluuttisesti. Asiaan vaikuttaa niin paljon subjektiivisia seikkoja.
Eikös tämä ole ristiriidassa keskenään?
Musiikissa on kuitenkin niin, että jos kaveripiirini rankoista musaharrastajista jokainen hehkuttaa jotain bändiä/levyä, niin sen on oltava vähäntäänkin 4/5 myös omasta näkökulmasta. Varmaan ihan sama homma vaatetuksen, tai vaikka maalaustaiteen puolella. Pitkään asiaa harrastaneet ja tietynlaisen silmän/korvan harjaantuneet ja joilla on eteenkin perspektiiviä pidemmältä harrastuneisuus ajalta, kyllä erottavat jyvät akanoista.
Jyvät akanoista kyllä. Siinä mielessä tapaus ei toimi perusteluna jonkin musiikin ei-subjektiivisen hyvyyden olemassaolosta, sillä musiikin kauneusihanne on tyylilajeista riippumatta länsimaissa lähes täysin riippuvainen tietyistä konventioista, joista tuo säveljärjestelmä on yksi merkittävimpiä.
Hyvää ja huonoa ei voi erottaa, jos ei ensin määrittele mitä on hyvyys musiikissa. Jos hyvyys mitenkään liittyy siihen, että se on ihmisestä miellyttävää, ollaan nopeasti sen problematiikan edessä että hyvyyden kokemukseen vaikkuttavat paljolti ihmisten synnynnäiset ja opitut mieltymykset. Jostain syystä on kuitenkin niin, että pienten lukujen suhteiden muodostamat intervallit kuten kvintti 2/3 ja kvartti 3/4 ovat korvalle helpommin mieluisia (muodostavat konsonanssin) ja suurten lukusuhteiden intervallit dissonanttisia eli riitasointuisia. Väittäisin, että ihmisellä on jonkinlainen synnynnäinen viehtymys konsonanssiin ja pyrkimys erilleen dissonanssista. Onko musiikin tyylitajua rypeminen konsonanssin synnynnäisessä kauneudessa vai kyky sisäistää myös dissonanssista saatavaa (kieroutunuttako?) mielihyvää.
Empiiristen havaintojeni perusteella henkilöt, joilla on epätarkka sävelkorva, nauttivat konsonanssiin pohjaavasta musiikista (tosin heillä ei myös ole kykyä erottaa esim intervallien puhtautta, ja epävireinenkin laulu kuulostaa hyvältä, kun sitä ei erota). Sävellajiton ja polyrytminen musiikki on heistä useimmiten "sama kuin vain sohisi soitinta" tai kauhistus. Homma ei toimi kuitenkaan myöskään päinvastoin: atonaliteetti jakaa tarkkakorvia.
Onko musiikki siis hyvää, kun se on mahdollisimman pitkälle kehittynyttä ja vaikeatajuista? Entä kun se on mahdollisimman helppotajuista ja jokainen aistii siitä jonkinlaista kauneutta? Musiikki voi olla yllättävää, kekseliästä ja taitavaa, muttei välttämättä kenestäkään kaunista tai puhuttelevaa. Loppujen lopuksi kauneuden kokemus on
teoksen ja kokijansa välinen yksityisasia.Tutkijoiden mukaan kauneuden kokemus on evoluution ja kulttuurisen oppimisen yhteinen lapsi. Punainen on huomioväri, mutta onko se sitä veren tai kuumuuden aiheuttaman vaaran takia, vai siksi että sitä ei kadulla näe joka tallaajalla?
Oma näkemykseni joka tapauksessa on se, että kulttuurinen oppiminen on huomattavasti vaikuttavampi tekijä. Evolutiiviset syyt toki höntyilevät siellä kaiken taustalla enemmän tai vähemmän vaikuttamassa.
****
Pchan, kokemusta ei toki erota mikään, mikäli katsoja luulee kyseessä olevan aito Picasso. Taideteoksen kokemiseen vaikuttaa tietenkin esimerkiksi erilaiset ajatukset ja tarinat teoksen alkuperästä, taiteilijan sielunmaailmasta ja persoonasta.