Keikari > Kulttuuri

Klassisen musiikin vinkkiketju

<< < (2/8) > >>

Lh:
^Teoksen avaus ja lopetusosat ovat suunnilleen meditatiivisinta musiikkia mitä on. Yöllä nuo soi usein, mutta välissä olevat variaatiot ovat hämärään turhan eloisia.

Lh:
Ja noista jälkimmäinen äänitys on enemmän mieleeni.

Häiritseekö Ivyä Gouldin äännähtely?

konda:
Voisiko otsikon muuttaa kun luen jatkuvasti Kalsaripuolen vinkkiketju?

i v y m a n:

--- Lainaus käyttäjältä: Lh - 27.11.13 - klo:21:55 ---Ja noista jälkimmäinen äänitys on enemmän mieleeni.

Häiritseekö Ivyä Gouldin äännähtely?

--- Lainaus päättyy ---

Ei vähääkään. Päin vastoin, se tuo tiettyä inhimillisyyttä ja 'virheen' elementtiä - usein klassinen on mulle jotenkin turhan kliinistä, liian virheetöntä ja tarkasti soitettua.

Thelonius Monk hymähteli myös pianonsoitonsa tahtiin. Vaikka nää kaks ukkoa olikin täysin eri planeetoilta niin kummatkin oli omalla hienolla tavallaan vahvasti sisäavaruuden miehiä. Jatsipuolella tätä myös Cecil Taylor. Unit Stuctures on lp jota suosittelen lämpimästi kaikille haastavasta (piano)jazzista kiinnostuneille.

Nyt meinaan tosin jatkaa Pharaoah Sandersin parissa.

Alhazen:
No tässähän on hyvä syy vähän jakaa viime vuosien suosikkeja. Lähdetään vaikka näistä.

- Lindberg: Klarinettikonsertto (2002) http://www.youtube.com/watch?v=bzPI5z1cYvc / http://open.spotify.com/track/2vXK1aHUEmxx0qKW47sI63

Levy jolta tämä löytyy on ilmeisesti myydyimpiä 2000-luvun musiikin levytyksiä ja ihan syystä, kyseessä on yksi parhaista 2000-luvun suomalaisista biiseistä. Lindbergin 2000-luvun taitteen tyyli on eräänlaista turboimpressionismia ja klarinettikonsertto siitä varmaan helpoiten lähestyttävä teos, joten jos esim. Debussy uppoaa niin tämänkään ei pitäisi jäädä kitalakeen kiinni. Solistina täysin käsittämätön Kari Kriikku, joka tekee klarinetilla melkein kaiken mitä sillä ylipäänsä voi. Lopun kadenssi/soolo on täysin improvisoitu, joten tämä kannattaa tsekata livenä jos mahdollista - seuraava tilaisuus Suomessa on RSO:lla 6.12.

Levytyksen kohdalla pienenä bonuksena myös nimetön Ondinen kansitaiteilija on ylittänyt itsensä - kuka sanoo että "taidemusakansien" pitäisi olla peräisin katsotuimmat öljyväriteokset -kataloogista tai artisti poseeraamassa soittimensa kanssa/kapellimestari pönöttämässä?



- Rzewski: The People United Will Never Be Defeated! (1975) http://www.youtube.com/watch?v=VJDkVxbw_Ww tai http://open.spotify.com/track/2Ptt0pfeN0MsKlxYhWDK2a (tai monta muuta, tämä on levytetty tosi monta kertaa. Itse diggaan eniten Hamelinin ja säveltäjän itsensä vedoista)

Ehdotonta kuunneltavaa kaikille Goldberg- ja Diabelli-variaatioiden ja/tai pianojazzin ystäville (ivy, lookin' at you). Törkeän haastava ja hyvä, 50-minuuttinen variaatiosarja nimen mukaisesta teemasta. Rzewski itse on/oli etenkin nuorempana melkoinen virtuoosi, jonka repertuaari ulottui vissiin klassikoista Bouleziin ja jazziin ja variaatioista ihan löytyy kaikkea mahdollista, mutta erittäin hyvin plokattu teema ja tiukka sisäinen logiikka pitävät paketin kasassa. Levytyksiä on tosiaan monta, Rzewskin oma on fiiliksiltään varmaan autenttisin mutta mihin tahansa teknisesti mahdolliseen pystyvä Hamelin vetää järjettömät ylitempokohdat ehkä tarkimmin ja Hamelinin impro lopussa (toisiksi viimeinen "variaatio" on kymmenen minuuttia vapaata) on hienoimpia.

- Boulezin Ravel-levytykset, päällimmäisinä Daphnis et Chloë (http://open.spotify.com/album/2Yueslso2Ss5mf9GXsI1y1) ja pianokonsertot (Krystian Zimermanin kanssa) & valses nobles et sentimentales (http://open.spotify.com/album/3Ww5rADIodW7SLzGqZgMQp)

Pierre Boulez on enemmän tai vähemmän ikävä tyyppi ja toistaiseksi (ikää kun alkaa olla) musta paras elävä Ravel-kapellimestari. Boulezin tiukasti erotteleva, lievästi "kylmä" yleissoundi pelastaa Ravelin tavanomaiselta puuroutumiselta ja paljastaa aika paljon sellaisia perfektionistisesti viilailtuja detaljeja, joita muiden levytyksissä ei kuule ollenkaan (eikä DG:n loistava levysoundi haittaa asiaa yhtään). Pianokonsertoissa solistina häärää Krystian Zimerman, joka tuntuu myös käsittävän täydellisesti mistä niissä on kyse. Vasemman käden konsertto on itselleni aution saaren biisejä ja 17 minuutin kompaktissa kestossa melkein täydellinen suoritus siinä, miten ison orkesteriteoksen voi kirjoittaa ilman minkäänlaista filleriä tai turhaa suvantokohtaa.

- Ligetin pianoetydit (paras kokonaislevytys on musta Aimardin, http://open.spotify.com/track/3cA3lbXZsBDcLrdDzBxBgS)

Teknisesti kanssa melko mauttoman vaikea etydisarja, jota pianokisoissa soitellaan nykyään paljon. Seassa on kikkailun ohella kuitenkin paljon todella ilmaisuvoimaista ja herkkää musiikkiakin, irtokuunteluun voi laittaa esim. numerot 2, 5, 6 ja 11. Vitonen on esimerkiksi aikamoinen Ligeti meets Bill Evans -taidonnäyte.

- Valentin Silvestrovin sinfoniat 4 & 5 (itse pidän enemmän nelosesta) http://open.spotify.com/track/5SKY5DHuzP7qj2GzaWSUpB

Silvestrov oli kuulemma toinen Seppo Heikinheimo -vainaan elävistä suosikkisäveltäjistä. Sinfoniat 4 ja 5 ovat aika jännää musiikkia, etenkin aika persoonallisesti pelkille jousille ja vaskille kirjoitettu nelonen, joka on kokonaisuutena musta jotenkin toimivampi paketti kuin yliampuvampi viitonen. Tämä olisi loistavaa kamaa jonkun kauhuscifiroolipelisession tai vastaavan taakse, tai voisi olla melkein Tarkovskin soundtrackilta. Olo on vähän kuin avaruuslaivassa menossa Soljarikseen samalla kun radio poimii aalloilta pois maasta leijuvia Mahlerin sinfonioiden pätkiä, tai jotain.

- Schnittke: (K)ein Sommernachtstraum (http://open.spotify.com/track/3wqyQFeCkvnmcdhRR035Kq)

Tästä ei viitsi sanoa oikeastaan mitään, ettei spoilaa kuuntelukokemusta. Tuli kuultua RSO:lla livenä viime vuonna ja biisin koukku toimii sitä paremmin, mitä vähemmän siitä tietää etukäteen.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu